Perheenjäsenet: vaimo

Esittelen huushollittareni. Toivon, että hän jaksaa nauraa tuolle -tar -päätteiselle termille, jonka keksin sitä mukaa kun kirjoitin sen. Huumoriksi hän sen kyllä ymmärtää, mutta naurun ratkaisee se, pitääkö hän huumoriani tässä kohtaa hyvänä vai huonona. Tai en tiedä. Kun toisaalta hän nauraa niin paljon jutuilleni, että voi olla, että joukossa on sitten huonoakin huumoria, joka menee läpi vähän epähuomiossa.

Rouvani on hurmaava. Häneen on moni ihastunut ja muutama rakastunut. Kuulun sekä ensimmäiseen että toiseen joukkoon. Hän kulkee polkua, joka on eräässä mielessä kapea. Hän on ikään kuin harjun laella kokoa ajan. Annas kun selitän. 

Rouvani kulkee ja katsoo ja näkee. Hän haistaa ja maistaa, ja arvioi, voiko hän liittyä joukkoon tai seuraan omana itsenään. Arvioi, voiko ostaa maailmasta jotain omaan arvomaailmaansa sopivaa. En tarkoita rahalla ostamista, kyllä hän sitäkin tekee ja sitäkin kai arvioi. Enkä tarkoita, että hän tekee tämän tietoisesti, aina, vaan koko ajan, osana itseään. Eräs ystäväni on, kuten olen joskus sanonut, kameleontti. Tajuttoman taitava muokkautumaan erilaisissa sosiaalisissa ympäristöissä juuri oikeanlaiseksi. En minäkään ihan nolla siinä ole, mutta yritän seistä selkä suorana, vaikka kuuntelisinkin muita ja muuttaisin puheenparttani tai mitä me nyt milloinkin muutamme. Vaimoni ei lähde tällaiseen kameleontismiin mukaan, näin arvioisin. Hän pitää linjansa, ja lämpenee jos on lämmetäkseen. Yleensä hitaammin, harvemmin nopeammin. Tätä nykyä ei juuri koskaan nopeammin.

Arjessa on tullut lämmettyä. Lämpenemistä aiheuttaa harjun laelta, kapealta polulta horjahtaminen. Kyse on Dingin ja Dongin, kuten Kanervan Ilkka sanoi (Vaimoni ei muuten siedä kovin hyvin sitä, että poukkoilen arkikeskustelussa asiasta toiseen ja kolmanteen, ja palaan ensimmäiseksi aloittamaani aiheeseen vasta pitkän ajan päästä, jos silloinkaan.), tasapainosta. Polun oikealla puolella on Informaatioähkyn Jyrkänne. Jyrkänne on hyvä sana, mutta hiekkaharjun tapauksessa sopii kuvaan vähän huonosti. Olkoon se siis viettävä rinne. Sinne voi horjahtaa, ja jos on oikein väsynyt, saattaa vieriä pitkällekin. Ylös pääsee, mutta se on tehtävä kontaten ja siihen menee aikaa. Informaatiota, kaikessa muodossaan, on oltava kohtuullisesti puolisolleni.

Toisaalta hänellä on oltava aktiviteettia ja ajateltavaa. Ei välttämättä pelkästään mukavaa ja kivaa, mutta sopivasti. Vasemmalla puolella polkua on tylsyyden ja toimettomuuden alamäki. Sinnekin voi pudota. Se on salakavala rinne siinä missä oikeakin, sillä mukkelismakkelishorjahdukseen on yhtä lyhyt matka kuin lähimmän puhelimen luo. Sinne saattaa joutua jos paikallansa pysyy.

Ja tällä polulla hän kulkee poimien kauniita kukkia, surkutellen rumuutta, urheana kärsimystä sietäen, omaa ja muiden, vaikka molemmat satuttavat. Vaimoni on empaattinen ja auttaa ihmisiä, jos vain jaksaa. Jos sattuu olemaan polulla. Hän on musiikillisesti lahjallinen, soittaa viulua, pianoa ja laulaa puhtaasti. Hänellä on sievä mezzo ja keskikirkas puheääni, mutta kuorossa hän laulaa yleensä alttoa. Hän on kaunosielu, kaunis nainen ja hahmottaa maailman silmillään. Tämän asian ymmärtämiseen minulla meni kymmenen avioliittovuotta. Eivät ne hukkaan menneet, vaan opetellessa. Muiden asioiden opettelu jatkuu yhä. Hänen poskensa iho on hienoa kuin sametti. Hänen hiuksensa toivat mieleeni hunajan, kun näin ne ensimmäisen kerran. Hän muistaa, mitä sanoin hänelle, kun tapasimme ensimmäisen kerran. Minä muistan hänen hiuksensa.

Puolisoni on viisas. Lapsuuteni elin lapsuudenkodissani ja sain sieltä eväitä elämään. Aikuisiällä minulle viisautta on eniten opettanut viisas puolisoni. Hän on myös minua opettanut näkemään kauneutta maailmassa. Vaimoni näkee lapset, omat ja naapurin. Hän ei hyysää, mutta antaa tukea ja rakkautta. Hänellä on myös kyky seistä peilin edessä. Jos minulla olisi hattu päässäni, ottaisin sen nyt pois. Vaimoni on todella suostunut peilin eteen ja altistunut katselemaan itseään. 

Vaimoni on tarvittaessa kiivas ja omapäinen. Ei taipuile tuulessa, eikä hakeudu sellaisten ihmisten pariin, jotka yrittävät häntä vääntää. Hänen nilkkansa ääntelee kun sitä liikuttaa. Hänellä taitaa olla maitohampaita. Hän elää vuoden kierron mukaan ja on pimeällä väsyneempi kuin muina aikoina. Aamulla hän torkuttaa kelloaan pitkään ja lähettää sitten päivemmällä, herättyään, minulle ikään kuin puolustuspuheenvuorona linkkejä artikkeleihin, joissa milloin mikäkin uniprofessori kertoo, että torkuttaminen on luonteenpiirre, josta ei tartte tuntea syyllisyyttä.

Vaimoni on lahja, josta olen vuosi vuodelta kiitollisempi. Onneksi voin sen ilmaista muillakin tavoin kuin bloggaamalla. Ja aina en ole näin osannut sanoa. Onneksi silmäni ovat avautuneet ja katselen myös elettyä elämää jo armeliaammin. 

Vaikeaa puhua vaimosta puhumatta samalla tai sen sijaan hirveän paljon itsestä.

S.