Kehon kielestä ja valheesta ja totuudestakin

Jos katsoo tämän haastattelun, jossa Patricia Kopatchinskaja kertoo soittamisesta ja muusta elämästä ja puhuu vähän musiikista, voi rivien välistä kuunnella myös hänen kehoaan ja lukea ei-sanallista viestintää. Sitä riittää, vaikka en tiedä, luenko sitä siksi niin hanakasti kun haastateltava tulee minulle vieraasta kulttuurista. Kopatchinskaja tuli minulle tutuksi Yle Areenassa nähtävillä olleen Kvartetin synty -dokumentin myötä. Dokumentti seurasi jousikvartetin syntyä. Kvartetissa soittavat Pekka Kuusisto, Lilli Maijala, tämä Patricia ja hollantilainen sellisti Peter Wispelwey, jota muuten hiljattain tajusin Jukka Kemppisen muutamaankin otteeseen ylistäneen blogissaan. Tai soittivat.

Dokumentti oli asiallinen, ja kuvasi ryhmädynamiikkaa aika piinallisestikin välillä. Ja henkilökitkoja ja niiden voittamista. Tyytymättömyyttä, tyytyväisyyttä. Yle taltioi Areenaan myös itse konsertin, johon ensimmäisen viikon harjoittelu tähtäsi. Minä pidin siitä. Hirveän paljoa meillä Suomessa, ainakaan Helsingin ulkopuolella, ei soiteta korkeatasoista jousikvartettimusiikkia. Tämä voi kuulostaa vähän paskantärkeältä puheelta, ja anteeksi jo etukäteen, ei ole tarkoitus. Itse olen musiikin suhteen harmiton sunnuntaisuhari, kuluttajapuolella tukevasti, mutta voin omasta puolestani todeta, että kun on kuunnellut ensin levyltä Artemis Quartetin Beethoven-soittoa (esim. kvartettia nro 15 hinkkasin joskus automatkoillani edestakaisin CD-soittimessa), on sen jälkeen kotimaisten orkesterimuusikoittemme kvartettisoitanta jotenkin toisenlaisen kuulosta. Se on vaikeaa, kuten muuan mummu kerran minulle sanoi jonkun keskinkertaisen kanttorikeikan jälkeen. Jousikvartetismi on niin paljastava musiikinlaji, että harva muu on samalla tavalla. Pianistikin voi painaa pedaalin pohjaan ja antaa mennä. Kuulin, että vuosikymmenten aikana pianismin globaali kollektiiviestetiikka on painottunut niin, että pedaalia käytetään runsaammin kuin vaikkapa heti sodanjälkeisinä vuosina. Siksi keskivanhat mestarit,  mainittakoon nyt Wilhelm Kempff, josta tämä keskustelu sai alkunsa, voivat kuulostaa, no, keskivanhoilta mestareilta. Anton Rubinstein kuulemma käytti tätä pedaali pohjaan ja henki päälle -menetelmää voittaakseen yleisön suosion. Yksi kriitikko oli huomannut tämän tempun, mutta kukaan ei halunnut pitää hänen sinänsä ihan oikeaa analyysiä soittajan huolimattomuudesta totena. Nyt tehdään jo ennätystä siinä, miten kauas itse asiasta voi pienin harppauksi karata, eikä etäämmälle kulkeminenkaan tekisi tiukkaa.

Quartet Lab on nyt hajonnut. En tiedä, kuinka monta kertaa ehtivät soittaa. Patricia K:n haastattelusta asia käy ilmi. Syitä tulee pohtineeksi, kun on ensin katsonut dokumentin. Syitä tulee myös pohtineeksi, kun katsoo Patrician, joka on voimakastemperamenttinen nainen, kehonkieltä. Samaa kieltä voi lukea myös siinä kohtaa, kun toimittaja Sandra Saulo kysyy häneltä, miten maailmaa kiertävän huippuviulistin ja yhdeksänvuotiaan tytön äidin tehtävä yhdistetään. Kysymys on minun mielestäni huono siksi, että vastauksia on lähtökohtaisesti yksi: huonosti, vaikeasti. Hyväksi sen tekee se, että haastateltavalla on suuri houkutus vastata ohi ilmeisen oikean vastauksen. Oikea on tietysti nyt tässä yhteydessä minun määrittelemäni oikea, mutta minähän saan diktaattorin elkein täällä tekstimaailmassa muokata totuutta juuri mieleisekseni. Kuunnelkaa ja ensisijaisesti katselkaa, miten P. kysymykseen vastaa.

S.