Pasi Peltonen

Ylen uutisen mukaan Pasi Peltonen on mies, joka juoksee kovassakin pakkasessa ilman paitaa. Minä puolestani olen mies, joka juoksee lenkkejä harvakseltaan, silloin kun on terveenä ja jaksaa ja irtaantuu. Keksin syitä liikkumattomuudelleni itseni ulkopuolelta, vaikka totuus on toinen. En tosin tunnusta syytteleväni muita, mutta ensimmäisenä on mielessä olosuhteet, kun pohdin sitä, miksi en liiku.

Toiseksi olen sellainen, että putsailen kaappeja. Ei sitä ihan jokainen pystykään kaappeja putsaamaan. Nimittäin vaatekaappeja. Otin sieltä muovipussillisen tekstiilejä ja poltin ne pönttöuunissani. Puuvillaa. Tein vastaavan puhdistuksen myös keväällä kun järjestimme kirpputorin, osana Paraisten maankuulua pihakirppispäivää. Tässä tuoreimmassa puhdistuksessa menin kuitenkin henkarikaapille ja otin sieltä mustan pukuni. Se on iso kuin kurpitsa. Tai oli iso kuin kurpitsa. Ei sitä enää ole. Lämmitti hetken. Työnsin uuniin, näetsen.

En viittinyt puhua rouvelille asiasta etukäteen, enkä liioin takakäteen. Hän innostuu nurkkien raivaamisesta, mutta tavaran tuhoaminen toisaalta tuo hänelle pahan mielen. Ongelmaksi muodostui mm. hieno piparkakkutalo, joka vaivalla tehtiin ja joka nyt pitäisi tuhota. Hääpukuun liittyi tietysti muistoja, jotka nyt, no, paloivat. Mutta sitä pukukauppiasta 2000-luvun alun Oulusta en ymmärrä kyllä alkuunkaan. Miten saattoi minulle myydä niin isot housut! En ole tavannutkaan niin isoa miestä, jolle housut olisivat olleet sopivat. Ja minä nyt olin tuolloin sellainen semihoikka myöhäispuberteetti-ikäinen keppi. Toki pyöreän mahan profiili minulla on aina ollut, mutta ei sillä kyllä sellaista vyötäröä voi selittää. Ja lahkeen pituuskin! Muistan, miten hääpukuni housut piti nostaa kainaloon asti ja sitoa vyöllä sitten sinne tiukasti. Puvun takki kai suojasi sitten olellisin osin takamuksen. Toivon ainakin niin. Aika pian huomasin, että näistä housuista ei ole mihinkään.

Takin olkatoppaukset olivat menneet mutkalle, eikä niitä ilman ratkomatta päässyt oikomaan. Takkikin oli huonosti istuva. Muistan, että äitini antoi minulle pukuun jonkinlaisen määrärahan, jonka puitteissa sitten, omaa rahaa lisäksi käyttäen, tein ostopäätöksen. Myönnän, olin liian kiinni korvamerkityssä rahassa. Muistan vieläkin erään puvun, joka maksoi 1500 markkaa, ja jota en raaskinut ostaa. Olisi pitänyt. Se oli nuorekas; takki oli lyhyehköliepeinen ja puvun musta väri enemmän kuin mustaa. Se oli sen hienon materiaalin ansiota. Se oli Kouvolassa. Kouvolassa oli tuohon aikaan hyvin monta laadukasta tai ainakin runsasta miestenvaateliikettä. Ehkä niitä on siellä vieläkin. Nykyään olen irti tuosta Kouvolan poliittisesta ja liike-elämästä täysin. En ole koskaan ollut siinä sisällä, mutta siellä suunnalla asuessani olin joistain asioista kärryllä. Täältä Varsinais-Suomesta käsin katsottuna sikäläinen touhu tosin näyttää aika pienipiirteiseltä, silloin kun pistotestejä Kouvolan Sanomien vanhanaikaiseen käyttöliittymään teen.

Muistaakseni yritin tarjota mustaa pukuani myös edelliskevään kirpputorilla. Ei tärpännyt. Ajattelin, ettei sellaista kukaan kuitenkaan kirpputorilta osta. Kirpputorilta löytäminen on vähän vaikeaa ja vaatii sitkeyttä ja sinnikkyyttä. Tunnen joitain kirpparikärppiä. Ne on siinä hommassa hirveän hyviä, mutta sitä pitää harrastaa paljon, ja ennen muuta siitä hommasta pittää tykätä. Minä ehkä teen kuitenkin mieluummin jotain muuta, jos valita saa. Ainahan ei saa, ja olen minä kirppareilla myös viihtynyt, varsinkin ennen vanhaan.

S.