Perheenjäsenet: heikoin

En tiedä, saako tyttöä toivoa. En muista, että olisin aikaisemmin toivonut, mutta heti kun toivoin, sain. Se on ihan liikaa, niin minusta tuntuu. Mutta hän on tässä nyt, ja minä iloitsen. Hän on kolme ja risat. Katselen, mistä hän kaiken omistamansa on saanut, mutta en saa vastausta. Tänään hän intti jotain yksitoistavuotiaan kanssa. Ei antanut tuumaakaan periksi. En muista, mistä väittelivät, mutta ihan perus juupas-eipäs -settiä se oli. Sillä erotuksella tavanomaisesta, että pienempi ei tullut nujerretuksi. On, hän sanoi kolmannen kerran vastaväitteenä, ja oli näitä onnejaan toistaessa nostanut nenäänsä kerta kerralta yhä itsetietoisempaan korkeuteen. Samalla kädet päätyivät lanteille, kyynärpäät ulos ojennettuna, ranteiden yläosat paidan sivusaumoja vasten. Onnittelun päätyttyä, tai hänen päätettyään sen, tyttö hipsi muualle ja sanoi, nokka vielä ylhäällä: "Usko pois ja pää pois!".Kun me muut sitten hymyilimme sille sutkautukselle, hän itsekin huomasi, että sehän oli hauskasti sanottu. Siinä sitä sitten vähän aikaa toisteltiin, kunnes tulivat taas muut mietteet.

Tyttö on elänyt syksyllä ja myöhemminkin jonkinlaista oman tahdon kautta (hirveää, kun hävisi sellainen tunne, tiedosta puhumattakaan, miten sana kausi taivutetaan partitiiviin! Kausea! Tämä on kauseaa!). Sellainen ei aina ole helppoa, eikä edes mukavaa. Jos arkea yrittää saada sujumaan ilman vääntöjä, voi jokin arkinen rutiinioperaatio viedä kohtuuttoman paljon aikaa. Tyttäreni sai onneksi arkiaikaa viime syksynä aika paljon. Kotona hänellä sujuu leikit aivan mainiosti. Hän on valloittava persoona, ainakin vanhempiensa mielestä. Äidillensä hän erityisesti on erityisen tarpeellinen lapsi. Sellainen, jonka saa syliin ja joka pysyy siinä ja pohtii vaan menemään tai nauttii vain läheisyydestä. Ei riehkaa eikä haasta, ei kolistele eikä aiheuta muuta kuin myötäsukaista hyrinää olemisellaan. Emmehän me kaikki ole sellaisia, emme. Mutta hän on, erityisesti äidilleen, näin kai uskallan sanoa.

Lapsellani on valkea tukka, ei sellainen paksu kuten keskimmäisellä, vaan ohkoisempi. Hänellä on pyöreä maha, jota yksi teini-ikäinen poika kerran kirjamessuilla ihasteli ja pyysi lopulta kaverinsakin katsomaan. Siinä vaiheessa tyttäreni, maassa selällään makaava, oli kuitenkin jo lopettanut mahan sisään-ulos -liikuttamisleikin. Hänen silmänsä nauravat usein, ja hänen s-kirjaimensa on naisellinen. Ärräkin on pärähtänyt jo jonkin aikaa, tai ainakin surahtanut. Vähän tarpeen mukaan.

Lapsellani on hyvä muisti, mutta sitä pitää joskus kaivella. Salamana sanat harvoin tulevat, mutta usein putoavat paikalleen kun vain malttaa odottaa. Muistan, miten isäni kertoi muinaisesta naapurin miehestä, joka oli hiljaisensorttinen niin, että kaikki eivät hänen seurassaan aina malttaneet olla. "J:ltä saa kyllä aina vastauksen kun malttaa vain odottaa". Harhauduin sivupolulle, mutta tämä on tärkeää. Hiljaisia ja hitaita on joukossamme paljon. Olisi tärkeää, että heidänkin asiaansa kuunneltaisiin. Minäkin olen sortunut usein kuuntelemattomuuteen, mutta tiedän kyllä myös, miltä tuntuu, kun kysyy, ja hiljaa kuuntelee, ja saa ajallaan vastauksen. Se tuntuu hyvältä.

Tyttäreni ei siis ole äärimmäisen hidas, mutta luulen, että hän miettii toisinaan sanojaan kielen takia. Hän on ruotsinkielisessä päivähoidossa ja puhuu lähes kahdeksan tuntia päivässä ruotsia, sen minkä puhuu. Harvoin hän sekoittaa kieliä, mutta joitain sanoja on, joita en ole hennonnut oikaista. Yleensä kun hanska putoaa, hän sanoo "mä tappasin hanskan". Tänään hän kutsui äitiä mammaksi, kun teimme jotain tapettinysväystä ja lapsi pyöri vaimoni hameen alla. Mammaksi on perinteisesti kutsuttu lähinnä vaimoni äitiä. Meillä tosin esikoinen otti siinä asiassa erivapauksia ja aloitti kutsumaan häntä mummuksi. Ehkä hän siinä vaiheessa, tukevasti eläkeläisenä, oli tuohon kutsumanimeen jo valmis. En tarkkaan tiedä, millaisten vaiheiden kautta hän päätyi aluksi mammaksi. Onhan se mammakin tietysti jotakin. Ollapa mamma!

S.