Että tarvitsetko apua?

Menin kauppaan. Siellä Sauvon marketissa on aina hirveä pöhinä päällä. Se on S-kauppa, ja muita kauppoja siellä ei isommin olekaan. Pienemmin joitain. Minulla oli kiire, muttei niin kiire ettenkö olisi ehtinyt ympärilleni vilkuilla. Noin 1,5-metrinen nainen seisoi pelikoneen ääressä ja pudotteli ropojaan saamatta niitä sieltä koskaan takaisin. Tästä hänen täytyi olla tietoinen: pelikoneilla ei rikastu, varsinkaan ne, jotka eivät lopeta siinä vaiheessa kun voittavat jotain. Pelikoneet toimivat niin, että ne antavat käyttäjälleen pitkällä aikavälillä vähemmän rahaa mitä ottavat vastaan. Olen keskustellut pelaamiseen liittyvistä nyansseista peliriippuvaisten kanssa. Mitä 1,5-metrisen tietoisuuteen tulee, niin se onkin pidemmän turinan paikka. Saattaa tietää, mutta mitä se tieto tässä tapauksessa on? Toiveikkuutta? En tiedä.

Menin siis naisen ohi. Kiersin kaupan ja ajattelin häntä enintään vähän. Koska kaupassa on aina pöhinää, siellä on aina kaksi jonoa, joista molemmissa joutuu odottamaan. Odottaessani siis toisessa niistä näin naisen edelleen. Rollaattori oli kai siinä vieressä, ja kauppakassi oli rollaattorissa, näin muistan. Ajattelin, että toivottavasti hän on saanut välttämättömyystavarat ostettua, koska on selvästi pelikoneen pauloissa ja syöttää sinne kaiken käteisen rahansa. Mietin, että hän ehkä tarvitsisi apua päästäkseen eroon pelihimostaan. Mietin ihmisen elämää, hänen lapsiaan tai lähipiiriään, onko sellaisia. Nainen oli vanha, ehkä hän asui jo palvelukodissa. Omin avuin liikkui kuitenkin. Addiktiot ovat ihmistä suurempia. Ensin pitäisi pystyä toteamaan voimattomuus niiden edessä, siitä vasta lähtee toipuminen. Tästä löytyy paljon hyvää tietoa, enkä kyllä vähäisimpänä pitäisi tätä Sarasvuon ohjelmaa; minä muuten olen alkanut pitää tästä miehestä!

Palataksemme naiseen, ajattelin jonottaessani, että hän tarvitsee apua, ja että pitäisi tietysti tarjota hänelle sellaista. Samalla tajusin, että minähän voin itsekin tarjota apua. Ei ollut hajuakaan, että mitä tuo apu olisi, mutta jos apu kelpaisi, niin kyllä sitä saisin varmasti järjestettyä. Sain joskus perheväkivallan epäilyyn sellaisen neuvon, että aina voi kysyä, että tarvitsetko apua, olen käytettävissäsi. Epäilin, ottaako mummu apuni vastaan, mutta totesin päänsisäisessä keskustelussani itseni kanssa, että eipä sillä ole vaikutusta siihen, tarjoanko apua vai en. Niinpä tarjosin.

Maksoin paahtotaskun (ensimmäinen ja laitimmainen kerta kun ostan paahtotaskun, jonka luvaataan olevan kinkku-cheddarpainotteinen paahtimeen asetettava ruoka ja joka kuitenkin maistui etikkakurkkusisuksiselle) ja kävelin kassojen ohi naisen luokse.

- Anteeksi, voinko auttaa?

- Mitä? (säikähtyneenä ja ystävällisen anteeksipyytelevänä)

- Että voinko olla avuksi?

- Ei kiitos, en tarvitse apua.

- Ajattelin vain, että jos tarvitsette peliriippuvuuteen apua, niin päätin kysyä.

- Eei, nainen sanoi ja avasi sen sanoessaan silmäluomensa suuriksi niin että silmämunista näkyi enemmän kuin tavallisesti. Hetsilleen hän käänsi päänsä, osoitettuaan minulle että ei syytä huoleen, ja jatkoi toimiaan koneen ääressä.

Lähdin pois, enkä muista olinko surullinen vai iloinen.

S.