Ilman omaa syytäni

Minä ajattelen niin, että parempi kun kirjoittaa.

Ensinnäkin, se sama lapsi, josta olen jo kirjoittanut niin että muidenkin vuoro periaatteessa olisi, avautui kirjan ääressä. Oikeastaan näin jälkikäteen hahmoteltuna syytän Veljeäni, Leijonamieltä, siitä että hän sai möykkynsä sanottua. Nangijala viritti lapsen sopivalle taajuudelle, ja iltasadun päätteeksi hän puhui suunsa puhtaaksi. Kyse ei ollut rötöksistä vaan tunteista. Sellaisista, joita lapsi oli kantanut kauan sisällään. Hän puhui vuosista, ja puhui kai totta. Asia ei ollut iso, mutta ihmisen kokoinen kuitenkin. Kun lapsi sai ne sanottua, keskustelimme hetken ja poistuin sitten. Menin pihamaalle jotain touhuamaan, mutta poika ei asettunut sänkyynsä. Sitä on ihan turha muuten vaatia, asettuu sitten kun asettuu. Jos olo on liian hyvä, ei asetu vaikka miten päin vaatisi. Tai asettuu ja itkee, enkä näe sitä sen arvoisena asiana. Hän ymmärtää kyllä oman etunsa päälle ja nukkuu riittävästi, yleensä.

Poika roikkui yläkerran parven kaiteelta, katsoi minua alas ja sanoi autuas hymy huulillaan: "Isä, mun elämä on täydellistä." Sanoin, että niin on, sulta ei puutu mitään, on ruoka ja vaatetta. Hän jatkoi hymyten leveästi. "Mulla on ihan paras isä. Mä en ennen nähnyt sitä iloa mikä sussa on." Tämän hän sanoi, ja pohti sitä siinä sitten, että miten on mahdollista, että aiemmin isä ei oikein ollut kiinnostava, ja nyt se sitten tuntuu täydelliseltä. Huomionarvoisaa on, että lapsi ei väittänyt minun muuttuneen, vaan hahmotti muutoksen enemmänkin johtuneen omasta kasvustaan; "mä en nähnyt..." En nyt muista vuorosanoja, mutta tätä asiaa hän pohti ja pyöritteli. Muistan puhetulvan seasta sanat "ehkä vuodet on vieriny, ja..." Kaanaankielellä tätä lapsen reaktiota voisi kuvailla "armon tuntemisiksi". Hänellä oli hyvä olo, ja sellainen usein generoi valtavan määrän puhetta ja usein iltasella myös vilpittömiä rakkaudentunnustuksia. Niin tuonakin iltana.

Tämä oli tietysti paras syntymäpäivälahja, vaikka sainkin sen ennakkoon, aattoiltana, eilen. Toinen paras lahja oli iltahetki. On elokuu, on lämmintä ja on kesäyön konserttisarja, joka on soinut Paraisilla jo vuosien ajan. Tomi-kanttorimme sen aina puuhaa, ja taso on kyllä pysynyt keskimäärin korkeana. Vaimo sanoi, että saan mennä. Antoi lahjan. Menin, vaikka vähän ahdistuneena kokemastani vääryydestä. En kirjoita kokemastani vääryydestä siksi, että täällä dialogimaisesti asiasta jatkettaisiin, vaan siksi, että kirjoittaminen helpottaa, tai saattaa helpottaa. Eihän sitä vielä tiedä. Varsinkin tällainen sekava kirjoittaminen, jossa ei ole mitään suunnitelmallisuutta vaan voi sanoa vain asian kerrallaan, ja itsekin mielenkiinnolla odotella, mikä asia seuraavaksi tulee tietokoneen ruudulle. Tai minkä asian ilmentämisyritys, sellaisiahan ne yleensä ovat.

Olimme ulkomailla ja tulimme kaltoinkohdelluksi julmalla tavalla. Nyt on kaikki hyvin, tai ainakin moni asia on yllättävän hyvällä tolalla. Mieli vielä myllertää. Musiikki kai hoitaa, ja innostavat asiat muutenkin. Huomenna minulla on hyvin innostava tapaaminen. Tänään oli innostava musiikkihetki. Jussi Aalto soitti Alttoviululla J.S. Bachin soolosellosarjat 1-3 Paraisten kirkossa. Musiikki oli hyvin vaativaa, sekä soittajalle että kuuntelijallekin. Kuten totesimme, Bach ei suo tämän musiikin äärellä minkäänlaisia lepotaukoja kuulijalle. Olisi kiva laskea, kuinka monta nuottia nämä kuusi sellosarjaa yhteensä sisältävät. Musiikin vaativuudella en viittaa siihen, että soittaja olisi ollut riittämätön sen kanssa taistelemiseen. Sooloviulumusiikki vain tahtoo olla sellaista. Soolosellomusiikki on sitä yhtä lailla. Mitään hittejä siellä ei ole, kuten se d-mollichaconne siinä jossain viulupartitassa. Jussi Aalto soitti alttoviuluaan hienosti. Nuotit putoilivat kohdilleen ja soitin täytti vaivatta vanhan kivikirkkomme. Joissain kohdissa olisin kaivannut pianissimoa, aivan hiljaista soittoa, mutta en ala tämän enempää neuvomaan kun en tunne soittimen mahdollisuuksia, musiikin aikakauden vaatimuksia tai alttoviulun soittotraditiota muutenkaan. Puhtauden suhteen täydellistä sooloviuluresitaalia ei varmaan ole olemassakaan, eikä näin muodoin tämäniltaisesta sellaista tullut. Silti uskallan sanoa, että soiton puhtaus oli korkealla tasolla. Ja siitä kesäyön fiiliksestä nautin aina, kerta toisensa jälkeen, kun myöhäisen kirkkotilaisuuden jälkeen saan kävellä kirkosta kotiin. Matka on lyhyt, mutta palkitsee takuuvarmasti. Niin kävi tänäänkin.

Vielä se, mitä tulin kirjoittamaan: On tyypillistä, että rikoksen uhri kokee syyllisyyttä ja häpeää. Näin käy aivan erityisesti seksuaalirikoksissa, mutta myös muissa väkivaltaa tai sen uhkaa sisältävissä rikoksissa. Luulen, että näin käy hyvin usein myös sellaisissa rikoksissa, joissa väkivaltaa ei esiinny. Viisas appiukkoni soitti minulle ja kysyi kuulumisia. Kerroin hänelle tunteistani ja kuulumisistani ja kokemastani häpeästä ja syyllisyydestä, jonka tiedän järjen kautta kuuluvan muille kuin minulle. Hän kysyi minulta, kuka minut on tuominnut. Sanoin ettei kukaan. "En minäkään sinua tuomitse."(Joh. 8:11)

S.