Kirjallisuuskatsaus

Luimme lasten kanssa iltapuhteena Lingrenin kirjan Veljeni, Leijonamieli. Luku illassa -vauhdilla siihen menee vajaa kolme viikkoa, kun väkisinkin tulee lukemattomia iltoja.

En muista, olenko lukenut esikoiselle sitä aiemmin itse, ehkä hän on sen kuunnellut äänikirjana. Lapsena ollessani sitä ei minulle luettu, mutta muistan serkkuni Villen kertoneen minulle kirjasta, miten alussa siinä kuollaan ja joudutaan Nangialaan ja lopussa Nangialassa kuoltua joudutaan Nangilimaan. En muista, milloin luin kirjan ensimmäistä kertaa. Tämä kerta oli ainakin voimakas kokemus.

Rouvani on katsellut Astrid Lindgreniä koskevan dokumenttisarjan Areenasta, ja puhui siitä sitten jonkin verran. Minun on myönnettävä, että olen epäillyt hänen täydellisyyttään jo vuosia. Kirjailijana ja lasten ymmärtäjänä hän on vertaansa vailla. Ruotsalaisten iso A raivasi kertakaikkisen ainutlaatuisen polun lastenkirjallisuuden kentälle, sitä kulkemalla on muiden ollut helppo tulla tontille ja levittäytyä sitten siellä, ottaa oma maasto haltuun. Astrid oli sitä mieltä, että lastenkirjallisuus on vähintään yhtä tärkeää kuin aikusten kirjallisuus. Tämä olikin kolmas kysymys, johon palasimme, kun Veljeni, Leijonamieli päättyi tänään illalla. Ensin minulta kuitenkin kysyttiin: Onko tähän jatko-osaa? Ja sen jälkeen: Miksi kirjat päättyy tällä tavalla?

Ei ole jatko-osaa, enkä tiedä, suunnitteliko Astrid sellaista. Kirjailijalla on tietysti lupa tehdä kirjojensa lopuilla mitä haluaa, ja niissä usein punnitaan kirjoittajan veri, mitä hän lopuillaan uskaltaa tehdä. Astrid puolusti, niin vaimoni on kertonut ja niin olen itsekin hänen kirjojaan lukemalla todennut, puolusti oikeutta puhua lapsille kuolemasta. Leijonamielen veljesten loppu kirjassa on sykähdyttävä, ja kylmäsi minua. Samaa on kertonut minulle myös kaimani, joka luki kirjaa niin ikään omille lapsilleen. Mutta omat lapseni olivat innoissaan. Tai heille Nangiliman valot, jotka siinsivät päähenkilön silmissä, olivat innostava, myönteinen asia. Siihen kai Astrid tähtäsi. Minä olin vain niin kiinni siihen asti tapahtuneessa, että oli vaikea siitä iloita. Sitä paitsi koko kirjan ajan päähenkilö kaipaa veljensä luo, ja pääseekin, mutta samalla täyttymys, se rauha ja levollinen yhdessäolo, nuotiolla istumiset ja muut, siirtyvät koko ajan tulevaisuuteen kun elämän yllä on pelottava verho, jo Kirsikkalaaksossa ja ilmituotuna tietysti sitten Ruusulaaksossa. Isoveli lupasi satumaan heille. "Joonatan on hyvä ennustamaan", sanoi poikani kirjan lopussa, siinä ainoassa kohtaa, jossa voi jollain tavalla väittää, että Joonatan oli oikeastaan väärässä. Hän nimittäin sanoi kuolevista hevosista, että "kaikki on huomenna taas hyvin, kunhan ne saavat nukkua." No, tottahan se oli.

Veljeni, Leijonamieli on suurta kirjallisuutta. Kolmas kysymys, joka tokaluokkalaisen mieltä kaiversi, oli yleinen kirjallisuuskäsitys ;) "Miksi lastenkirjoja ei pidetä niin tärkeänä kuin aikuisten kirjoja?" Tämän kysyessään hän oli aidosti närkästyneen kuuloinen. Mitä lie sitten mietti. En osannut vastata, paitsi että moni pitää tietysti niitä tärkeänä nykyään. Samat teemat, esim. rinnastukset diktatuureihin, vallanpitäjien pelkoon vallan menettämisen mahdollisuudesta, neuvokkuus, neuvottomuus, pelko, häpeä, viha, syyllisyys ja muut, ovat läsnä tässä kirjassa, kuten muissakin maailmankirjallisuuden merkkiteoksissa. Joonatanin hahmo on kyllä epäinhimillisen sileä, mutta asetelma lohtua ja apua tarvitsevan, elämässään sairaan pikkuveljen ja täydellisen, pikkuveljelleen omistautuneen isoveljen välillä on toimiva. Jos joku antaa voimaa, tämä asetelma antaa voimaa. Joonatan kieltäytyy Nangialassa tappamasta ketään. Hän pelastaa myös vihollisiaan kuolemasta.

"Mutta viimeinen taistelu, ymmärrätkö, Korppu, siitä on pakko tulla paha satu kuolemasta. Kuolemasta ja taas kuolemasta. Siksi Orvarin on johdettava sitä taistelua, ei minun. Sillä eihän minusta ole kenenkään tappajaksi.

 Ei olekaan, sen minä tiedän, ajattelin minä. Ja sitten kysyin Joonatanilta:

 - Miksi sinä pelastit sen Karrin hengen, oliko se viisasta?

 - En tiedä, oliko se viisasta, Joonatan sanoi, - Mutta on asioita, jotka täytyy tehdä, muuten ihminen ei ole ihminen, vaan vain rikkahippunen, olenhan minä sen ennenkin sinulle sanonut.

 - Mutta ajatteles, jos hän olisi käsittänyt, kuka sinä olet, minä sanoin.  - Ja ne olisivat ottaneet sinut kiinni!

 - Niin, Leijonamielen ne silloin olisivat ottaneet kiinni eivätkä mitään rikkahippusta, Joonatan sanoi.

Nuotiomme paloi hiillokselle ja pimeys peitti vuoret. Ensin hämärä, joka hetkeksi sai kaiken näyttämään melkein lempeältä ja pehmoiselta ja ystävälliseltä. Mutta sitten musta, kumiseva pimeys, jossa kuului vain putouksen ääni, eikä pienintäkään valon pilkahdusta näkynyt mistään."

S.