Syntymäpäivä

Kuten on sanottua, syntymäpäivä ei ole päivä, jolloin muistellaan syntymää, välttämättä, vaan päivä, jonka varjolla ihminen voi kohdata toisen ihmisen. Satapäiset syntymäpäiväpippalot ovat olemassa, silloin kun ovat, ihmiseltä ihmiselle. Ei pelkästään yhtä ihmistä, juhlakalua varten, vaan ihan kaikkia paikalle saapuvia varten.

Minä sain vaimoltani syntymäpäivälahjaksi sosiaalisuutta. Koska tällainen ikkuna oli auki, päätimme Miikan kanssa varata aikaa illanistumiseen. Ottaisimme levyjä mukaan, ja niitä kuuntelisimme ja niistä keskustelisimme taikka vaikenisimme. Sovimme, että muitakin voi tulla, mutta että emme alkaisi viilaamaan enää päivää; olkoon mikä on, ja sillä mennään. Sillä menimmekin.

Tapani tarjosi kotiaan meille. Tapani oli oikein otettu kun tulimme käymään. Minä toin riisipuuron paikalle, Miika leipoi suklaakakkua ja vatkasi kermavaahtoa. Muut toivat levyjänsä. Meitä oli sopivasti. Talo oli tyhjä, talon emäntä saapui vasta myöhään illalla kun olimme jo aika montaa levyä kuunnelleet.

Dialogi on aina arvokasta. Sillä on itseisarvo. Tai en tiedä onko, mutta on kai. On sillä, nyt kun ajattelee ja kirjoittaa. Sillä, että ihminen on, ei vielä ole niin paljon arvoa, ellei ole toista ihmistä tai eläintä, jolle olla ihminen. En tarkoita romanttista suhdetta, ja tuo eläinkin tuli tuohon ihan vahingossa. Uskon kuitenkin yhä vahvemmin siihen, että eläin voi paikata yksinäisyyden tunnetta, joka syö sisältäpäin länsimaista modernia yhteiskuntaa kuin rutto aikoinaan söi miestä ja naista.

Musiikki on dialogia. Se on lisäksi erinomainen alusta, plätformi, niinkuin englanninkielisissä piireissä sanotaan, dialogille. Sen äärellä voi olla, sitä voi kuunnella ja siitä voi puhua. Samalla tulee puhuneeksi, tai tulee saaneeksi luvan puhua, kuin vaivihkaa, itsestään. Sitähän me kaikki lopulta kaipaamme. Ja siihen niin moni väsyy, kun aina silloin tällöin me itse kukin puhumme vain itsestämme. Sepäs se on, että osata puhua ja kuunnella. Tämä täydellistyy tietysti harvoin, mutta yleisesti voi sanoa, että musiikki on hyvä alusta, plätformi. Hyvät ovat lähtökohdat dialogille, kun on musiikki, jota yhdessä jaetaan.

Kouluaikoinani elikkä vuosi sitten tai kaksi, kävimme läpi Seitsemää veljestä. Opettajan suosikki oli Juhani, ja hän kaivoikin jonkin repliikin sieltä, joka kuvasti tätä Jussia; kun hänessä nähkääs oli tämä sydän, ja oli järki. Ja ne keskustelivat kuulemma kivasti Jussin hahmossa. Voi olla. Joku tuore lukija voisi tätä kommentoida. Vaimoni muuten rakastaa minua niin paljon, että tähteni lukee Seitsemää veljestä. Se on minusta aika paljon, että rakastaa toista niin paljon, että lukee tämän lempikirjaa ihan vain sen takia että kirja on toiselle tärkeä. Katsotaan, mitä hän sanoo, kun kannen sulkee. Odotan innolla, se hetki on ihan kohta käsillä. Ehkä palaan niihin tunnelmiin vielä.

Mitä musiikkiin ja siitä puhumiseen tulee, niin ehkäpä se tuo tähän maailmaan juuri nämä kaksi asiaa, yhdistää ne ja antaa myös vapauden valita. Musiikki ei tyhjene puheeseen. Kuten sata kertaa olen siteerannut edesmennyttä Claudio Abbadoa, "Kun puhutaan musiikista, sanat eivät aina riitä..." Analyyttisen pyörittelyn lisäksi on emootio, jossa ollaan jo hyvin henkilökohtaisen äärellä. Olen muuten tulossa siihen tulokseen, että henkilökohtainen sanan "varjeltava" merkityksessä alkaa olla omalla kohdallani jotenkin vieras asia. Onko mitään, mitä en voisi kertoa? Jos on, miksi? Menipäs yhtäkkiä. Ehkä tästä joskus vielä, vaikka onhan tämä blogin kirjoittaminen tämän saman kysymyksen pyörittelyä ollut implisiittisesti jo viiden vuoden ajan. Toisinaan olen ollut ahkerampi, viime aikoina laiskempi. Arvokkaita ovat olleet myös ne hetket, joita en ole jaksanut kirjoittaa. Hetken hohtava valo oli Juha Itkosen yhden romaanin nimi. Se ei ollut mitenkään erityisen järisyttävä romaani, mutta kiva sillä tavalla että pääsin kurkistamaan toisenlaiseen maailmaan. Sanoin tänään pojalleni, että kirjallisuus on siitä hieno keksintö, että siinä pääsee kurkistamaan toisiin maailmoihin, ja kokonaan toisen ihmisen maailmaan. "Älä sano enempää, mä ymmärsin jo" hän sanoi hätäisesti ja selitti sitten, miten kirjassa ollaan ikään kuin toisen pään sisällä ja luetaan suoraan sen ajatuksia. Tähän varmaan kirjallisuusharrastuksen tutkimuksin todistettu empatisoiva vaikutus perustuu. Hyvä kirjailija voi tuoda monta henkilöä yksissä kansissa tutusteltavaksi, ja kaikki voivat olla aivan erilaisia kuin minä, ja silti heistä voi oppia pitämään. Tähän voisi olla hymiö tarpeen, jotta itseironia tulisi riittävän hyvin merkatuksi. Kamalaa kun se yksi tyttö kuoli siellä Helsingissä kun se laski siihen vaijeriin vaikka se oli hyvin merkattu.

Siksipä olikin tärkeää, että puhuimme musiikista, esittämisestä, sävellyksistä ja rakenteista, mutta myös emootioista. Maisteri Lindgren puhui radiossa musiikin eroottisuudesta. En muista puhuimmeko me. Minä saatoin sanoa tähän ohjelmaan liittyen jotain. Mutta tunteet välittyivät kyllä. En ole toisten puolesta mielelläni avoin, vastatkoon kukin omista julkisista henkilökohtaisuuksistaan haluamallaan tavalla, mutta totean, että erään ystäväni henkilökohtainen avautuminen omasta Beethoven-suhteestaan oli tälläkin kertaa varsin viihdyttävän kuuloista, vaikka olen samoja juttuja kuullut aikaisemminkin. Samoin hänen soittamansa HKO/Segerstam-levy Einojuhanin seitsemännestä sinfoniasta oli kyllä upea. Musiikki kutsui minut lattialle makaamaan, seljälleni. Elokuun lopun päivästä oli vielä valoa jäljellä, ja sitä valui ikkunoista huoneeseen. Huoneessa oli ihmisiä, muut istuivat. Minä näin katon, vaikka välillä pidin silmiäni kiinni. Tiedän, miten kaikki musiikinkuuntelu tapahtuu hetkessä, niin tapahtui siis tämänkin musiikin. Silläkin uhalla, että uudelleen kuunneltuna kaikki tuntuu tyhjältä ja turhalta, linkkaan sen tähän. Sillä silloin, kun stereot soivat aika kovalla ja kaikki olivat hiljaa ja ikkunasta näkyi valo, mahaani käänsi, sillä niin pakahduttavaa oli siinä olla ja kuunnella, miten viulut ja huilut ja kaikki soivat.

S.