Ansioitunut kirjailija

Hyvä radio-ohjelma.

Luin kirjaa, jonka oli kirjoittanut Pavel Sanajev. Kirjalievetekstin mukaan kirjailija on sen ja sen näyttelijän poika ja niiden ja niiden lapsenlapsi. Kirja ilmestyessään Venäjällä tempaisi Sanajevin nykykirjailijoiden kirkkaaseen kärkeen. Kirja on saanut sen ja sen palkinnon ja oli myös Booker-ehdokas Venäjältä aikanaan, vuonna 1997.

Valitettavasti en voi Kirsti Eran suomennosta ruotia tämän perusteellisemmin, sillä luin kirjasta vain kaksi lukua. Minulla oli sellainen olo, että luenpas tuosta kirjan, jonka kirjastosta sain mukaani ja josta kirjastossamme aikovat jonkin lukupiirinkin järjestää. Myöhemmin kuulin että lukupiiri on kansalaisopiston järjestämä ja sille on siis oma kurssimaksunsa, ainakin periaatteessa. Vaikka eihän sitä kukaan voi maksua periä jos tulee kirjastoon kerhoa kuuntelemaan, ja jos sattuu sitten olemaan jotain sanottavaa, ja avaa suunsa. Paitsi jos on tyhmää sanottavaa, mikä tietysti on typerä edes ajatuksena, mutta tulipahan mieleen, kun joku ehdotti tänään, että valtiontalous saataisiin tasapainoon jos tyhmyydestä sakotettaisiin.

Minulla on muuten jännästi vähän flunssainen olo kurkussa. Toivotaan, että iltapalaksi syömäni pitämäni (jos kirjoittaa pelkästään syömäni, voi tulla sellainen olo, että jo ovat valkosipulit tulleet syödyksi; tuon saamasi pitää-rakenteen siirrettynä tähän kontekstiin on määrä luoda alleviivattuna futuurin tunnelmaa, siis futuurin, jota ei suomen kielessä ole eikä tule koskaan olemaankaan) valkosipulit (jännällä tavalla tulin paljastaneeksi jo ennen kuin kerroinkaan, miten aion syödä valkosipulia. Syön ne muuten leikkaamalla kynnet pieniksi silpuiksi, pitkittäin ensin neljään osaan, ja sitten parin millin siivuiksi. Sitten otan kynnet, kaksi tai kolmekin, heitän suuhun, siedän kirvelyn kielellä mutten sentään pureksu, skippaan lasillisen vettä suuhuni ja nielen.) tepsivät, sillä mikään ei ole niin autuasta kuin rohto, joka tepsii. Tepsiminen tuo aina mieleeni jääkiekkojoukkue Turun Palloseuran.

Luin kirjaa ja ajattelin, että onpas tässä nyt vähän rankkaa, kun kertoja on pieni poika, ja hänen mummonsa on ihan hullu, ja puhuu kauheita ja haukkuu koko ajan päähenkilöä, ja sitten poika kertoo siitä vähän niinkuin että yrittää olla hauska, tai että lukijalla on sellainen olo, että tässä ollaan tahtomattakin hauskoja. Kirjan nimi on "Haudatkaa minut jalkalistan taakse". Isä, mikä on jalkalista, kysyi poikani tavatessaan kantta. En moiti huumorin tyyliä oikeastaan, kyllä se omassa maailmassaan oli ihan uskottavaa. Ainoa asia, joka sai minut keskeyttämään sujuvasti edenneen luku-urakan, oli tämä hullu maailma, jossa poika eli. En väitä, etteikö juuri tällainen hullu mummo olisi voinut olla ihan lihaa ja verta. Mummo mm. etsi tyttärenpoikaansa antaakseen päivittäisen homeopatia-annoksen tälle. 

"Minua oli mahdotonta löytää. Olin kaverini kanssa MATIssa (Maantieinstituutti) ja istuin yhden kolmikerroksisen rakennuksen katolla miettien, mihin voisin käyttää vintiltä löytämääni kampiakselia. Kun kuulin homeopatiaa tuovan mummon huudot, säikähdin kauheasti ja aloin kauhuissani ryntäillä katolla tietämättä mihin piiloutua. Homeopatian ottamatta jättäminen oli yhtä suuri rikos kuin luvaton poistuminen variopaikalta. Pelko tarttui myös kaveriini. Hän kyyristyi kokoon, katsoi huolissaan alas ja kuiskasi: -Kiipeääkö se tänne?"

Osaan venäjää ihan vähän enää. Ilahduin kuitenkin aina lukiessani hyvin käännettyä tai huonosti käännettyä venäläistä tekstiä. Siitä saa kiinni aina, miten venäjässä asia sanottaisiin, ja aistin jotenkin sen erottamattoman yhteyden kielen, kulttuurin ja mentaliteetin välillä. Sitä voi vain pohtia, onko kieli muovaantunut kulttuuriin/mentaliteettiin vai miten päin se nyt sitten onkaan mennyt.

Jätin kirjan sivulle 22. Älkää lukeko hyviä kirjoja. Elämä on siihen liian lyhyt. On luettava vain parhaat. En tiedä, onko tämä hyvä sitaatti tähän kohtaan, mutta en jaksa peruuttaa. "Myydään punainen Wolksvagen Polo, käyttämätön peruutusvaihde." (Rivi-ilmoitus MeNaiset-lehdessä)

S.