YLE-verovaroin (edes PV:llä ei ole omaa veroaan) elävä RSO, jonka riveissä minäkin muuten _haluaisin_ soittaa, esiintyy tämän tuostakin Helsingissä. Harvoin ovat muualla, mutta joskus. Muistaakseni Hannu Lintu ilmoitti kautensa aluksi, että maakuntamatkoihinkin pitää oppia. Enpä tiedä, ovatko oppineet. Taisivat alkuun reissata jonkun tripin.
Mutta mielestäni on ihanaa, että Suomessa on tuollaisia soittajistoja ja moista kulttuuria tuetaan. Vaikka käytäntö tahtoo olla, että niiden voimakkaasti subventoitujen musiikkiesitysten kuluttajakunta on demografialtaan sangen yksitoikkoista porukkaa. Ei siellä kodittomia ja kaduttomia ole kauheasti. Pukeutuminenkin on aika ykseyttä vaativaa. Jos konserttilipun voi saada 10 tai 15 eurolla, niin kaikkine musiikkitalokuluineen väitän lipun markkinahinnan olevan, noin hatusta heitettynä, lähempänä kahta kuin yhtä sataa. No, antakaa minun nyt olla tätä mieltä, ja kun minusta sitten tulee vasemmistolaisempi tai oikeistolaisempi, niin voin sitten muuttaa mieltäni. Ei se ole häpeä se, niin minulle opetti Juha Panula. Hän oli persoonallinen mies, yliopiston professori, Jorma Panulan sukulainen, ettei vain veljenpoika olisi ollut.
Myöhemmin olen kuullut, että naisilla on oikeus muuttaa mielipidettään. Sekin on hyvin sanottu, eikä varsinaisesti sulje pois sitä, että miehillä on tuo sama oikeus. Tämän sanoi ihminen, muuan Pirkko-Liisa, mitähän lie Pirkko-Liisalle kuuluu nykyään. Hän sysäsi minut ihan pieneen sivuttaisliikkeeseen, joka sitten lopulta johti tähän pitkään tarinaan, joka tavallaan jatkuu yhä, ja hyvä niin. Pirkko-Liisa päästi irti minusta oikeastaan muutamaan otteeseen koskettuaan. Kutsuttaisiinko sitä sitten perhosvaikutukseksi, ehkä se on liioittelua tai vähättelyä, mutta sinne päin, kun tämä maailma kuitenkin on niin monimutkainen paikka. Lämmöllä minä häntä muistan kuitenkin aina silloin tällöin kun muistan, ja halaan kyllä jos tapaan.
Piti sanomani, että on yleisesti tunnustettua, että tämä Murray Perahia on hyvä pianisti. Tältä sivulta kannattaa käydä katsomassa tuo Beethovenin neljäs konsertto. Soitto ei ole Areenassa loputtomiin, tai en tiedä. Saattaapa ollakin. Mutta hienosti soittavat. Nopeaa ja mukavaa on asiointi. Sopii kuunnella tietysti myös Mozart-konsertto, vaikka mielelläni sanoisin, että Beethovenin suhteen en odottanut mitään ja yllätyin; Mozartin suhteen odotin jotain kauhean suurta ja mahtavaa, enkä oikeastaan kuitenkaan tiedä, mitä, enkä ehkä sitten saanut sitä, jota epäselvästi toivoin. Muistan, miten huumaannuin Kouvolan kaupunginkirjaston musiikkiosastolta lainaamaani kasettia kuunnellessani. Että miten voi Chopinin Fantasia-impromptua soittaa pianolla näin. Tähän tulkintaan palasin myöhemmin mm. silloin, kun joskus luin tai kuulin, miten joku analysoi pianonsoittoa, sinänsä triviaalisti: Pianisti yrittää taistella sitä vastaansanomatonta lakia vastaan, että kosketinta painettuaan pianon ääni heikkenee jatkuvasti. Fantasia-impromptua soittaessaan Perahia tosiaan onnistui tämän illuusion luomisessa, siis ihanan elastisen ja täysin liukuvasti kasvavan juoksutuscrescendon (tuleekohan tämä nyt sanottua oikein) loihtimisessa teoksen A-osassa, joka siis toistuu myös laulavan väliosan jälkeen. Näin siitä huolimatta, että pianon ääni alkaa voimakkaasti heiketä heti sen jälkeen, kun vasara on pamahtanut kieleen. (En linkkaa tänne Youtube-versiota fantasia-impromptusta. Siellä on aika monenlaisia vetoja. Yksi eniten katsotuista ja ylivoimaisen kommentoiduin on muuannen nuoren soittajan esipuheella varustettu tulkinta; otsikossa lukee teostietojen perässä "(very hard)". Ei nyt veistellä tästä sen enempää, mutta ilmeisesti, näin tulkitsen, tämä loppukaneetti on houkutellut valtavan määrän Fantasia-impromptua netistä etsineitä ihmisiä kuuntelemaan juuri tämän esityksen.
Otsikossa mainittu hyvä pianonsoittaja on tietysti Tatu Eskelinen. Hän on tavallinen, sympaattinen pianisti, joka otti osaa Sibelius-akatemian kansainväliseen kesäakatemiaan. Ihan miehen mitoissa jo, mutta vielä vähän poikasen oloinen, vaikka eihän sellainen sympaattiseen hymyyn verhottu ujous mikään keskenkasvuisuuden merkki ole, sellaisia kai me aikuiset keskimäärin olemme.
Kyseinen akatemia on järjestetty Svenska Kulturfondenin huomattavalla tuella. Siispä sinne oli pyydetty ruotsinkielisiä opettajia ja ruotsinkielisiä oppilaitakin. Ei muuta kuin lisää tällaisia. Oli siellä sitä paitsi suomenkielisiäkin, vaikka ei tämä kielikysymys ole enää mikään iso kysymys, kunhan siitä vain ei puhuta, ollaan vaan hiljaa aivan, antaa maata vain. Eikä muuteta mitään, niin se riittää.
Mutta Tatu Eskelinen tosiaan soitti akatemian loppukonsertissa Musiikkitalon Camerata-salissa, joka on sellainen pieni auditorion tyyppinen, ja jonne pääsy oli sinä iltana ilmaista, Schumannin Robertin säveltämän opus 13:n sinfonisista etydeistä teeman ja osat I-VI. Teos oli, myönnettäköön, minulle aivan uusi. Jotkut suuret teokset tulevat tutuiksi aiemmin, ja vaikka olisi pelkästään suurten teosten äärellä, osasta tulee tuttuja vasta myöhemmin. Minulla on yhä Anna Karenina kesken. Ja Toivo Kuulan elämäkerta myös, sain sen Miikalta. Miika on musiikin rakastaja, hän ostaa hyvän musiikkikirjan jos halvalla jostain saa, ja antaa sen sitten eteenpäin jollekin, jota tietää asian kiinnostavan. Tässä tapauksessa minulle.
Etsittyäni tuota Op. 13:aa Youtubesta löysin siitä lukemattomien mestarien tulkinnat (Brendel, Horowitz, Richter etc.). En osaa sanoa, miten Tatu Eskelisen soitto vertautui noihin maineensa jo saavuttaneisiin maestroihin, mutta olin erittäin vaikutettu hänen soitostaan. Siinä oli raikkautta ja reippautta. Jos nyt freudilaisittain saan käänteisesti asian ilmaista, niin vilpittömyyteeni vedoten totean, että pelkoa soitossa ei ollut ei tipanderin tippaakaan. Sanon tämän siksi, että alussa kuulin soittoa (konsertti oli pitkä ja siinä oli lukuisia soittajia, osa mm. Maj Lind -kilpailuista tai muista kahinoista tutuiksi tulleita) jota luonnehtisin pelokkaaksi. Tästä tekisi mieleni paahtaa enemmänkin, mutta tyydyn vaimeasti murehtimaan sitä, miten musiikkikoulutus tappaa musiikinrakkauden toisinaan niin, että musiikillisten subjektioiden kokeminen jää meidän amatöörien harteille. Eihän se niin saisi olla. Ei muusikko saisi pelätä, tai saisi tietysti, mutta ei soitto saisi kuulostaa pelokkaalle, sellaiselle että onkohan se äiti tai ope nyt tyytyväinen minuun. (Tapaan muuten elämässäni vähintään kuukausittain naisen, jonka tiedän kävelleen nokka pystyssä ulos musiikkiopiston oppilaskonsertista; oma poika soitti, ja ilmeisesti joka nuotti ei mennyt kohdilleen, tai ainakaan niin kohdilleen kuin äiti olisi toivonut. Tästä tulikin mieleeni eräs ihminen, jolta tänään kysyin, mikä sinun kasvatusfilosofiasi on. Hän on siis ammatiltaan lasten kanssa työskentelevä Homo sapiens. Hän sanoi, ettei osaa oikein vastata tuollaiseen, mutta että "meillä on kaikille täällä samat säännöt" ja jatkoi vielä samaa vastausta, että "silloin kun kaikki menee sääntöjen mukaan, niin ei tarvitse mitään sanoa". Olkoon todellisuus häntä kohtaan armollisempi, mutta näin sanottuna hänen sanansa kyllä kuulostivat aika, no, sellaisilta kuin kuulostivat. Mitä siihen pianistin äitiin tulee, niin en tiedä, pitäisikö häntä nuhdella? En ole koskaan puhunut hänelle mitään, meillä vain sattuu olemaan yhteinen paikka jossa vietämme aikaa. Ehkä hän ei muista koko tapausta. Poika, joka soitti tuolloin pianoa, muistaa kyllä.)
Annetaan pelokkaiden muusikkojen nyt olla. Rohkaistaan heitä heittäytymään ja herättelemään ehkä jo uinumaan päässyt musiikinrakkaus. Jos ei soittelemalla, niin vaikka sitten kuuntelemalla. Jos ei omaa instrumenttia, niin sitten vaikka orkesteria vain, Brucknerin seitsemättä esimerkiksi. Huomenna sen voi valittujen 1700:n joukko kuulla Helsingissä. Voi, se on upeaa musiikkia! https://www.youtube.com/watch?v=x_IbwlSXHpQ
S.
Ps. Ai niin, unohdin sanoa enempiä asioita Tatu Eskelisen soitosta. Soitto liikutti minua, yhtä kaikki. Nautin musiikista. En minä oikein siitä muuta osaa nyt enää sanoa. Siitä on aikaakin, melkein kuukausi. Eräs lauantai se oli Helsingissä, menimme sinne toipumaan meitä aiemmin koetelleesta koettelemuksesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti