Söin chiliä

Ihan muikeana mutustelin chiliä. Ne olivat kuivuneet alun toista vuotta maustehyllyssämme. Vanhin poika innostui niitä joskus kasvattamaan ja mutustelemaankin, mutta sattuneista syistä se harrastus sitten jäi. Minä päätin, että kokeilen ihan vähän. Tunsin oloni jotenkin miehekkääksi kun kuivanköykäisen punaisen hedelmän päästä nirskaistuani puolen millin palasen tunsin poltteen, mutten mitään vastenmielistä kipua, kuten toisinaan. Että minähän selviän tästä, juu. Niin selvisinkin, hienosti.

Myöhemmin illalla haukkasin sitä kuitenkin liian paljon tai liian väärästä kohtaa, ja minun tuli valtava polte.

Yksi ensimmäisiä internet-löytöjäni oli NDE-kokemuksesta, siis ilmiöstä yleensä ja sitten siinä taisi olla yksi tapauskuvaus, kertova nettisivu. Olin lukiossa ja välitunnit vietin usein atk-luokassa, jossa oli reilun tusinan verran tietokoneita, joiden käyttöä rehtori kävi välillä aina tarkkailemassa. Nimi piti olla vihkossa, jos istui koneella. Jos ei ollut, rehtori, tuo ankarana ja hieman pikkumaisenakin pidetty herra, antoi porttikiellon, jota sitten yleensä noudatettiin. En muista saaneeni yhtäkään porttikieltoa. Mutta löysin kerran nettisivun, jossa kerrottiin ilmiöstä, joka on kohdannut tietyiltä osin samanlaisena niitä ihmisiä, jotka ovat olleet lähellä kuolemaa. Siihen liittyy erilaisia asioita, mutta usein näin kokeneet ihmiset kertovat tunteneensa, miten he irtaantuvat ruumiistaan. Olen kirjallisuudesta lukenut vastaavantyyppisiä kuvauksia väkivallasta kokijan näkökulmasta; omaa ruumista on ikään kuin katseltu ulkoa käsin. En tiedä, onko tämä ilmiö väkivallan yhteydessä ihan identtinen tälle kuoleman läheisyyden kokemiselle. Ehkä. Tuosta asti minua on kuitenkin ilmiö kiinnostanut, ja aina silloin tällöin törmään tarinoihin, ihan eläviltä ihmisiltä, jotka kertovat vastaavasta. Tänään viimeksi asiaa käsiteltiin Perttu Häkkisen puheohjelmassa Yle Puheella. Kannattaa kuunnella. Itse pidän tästä Areenan kännykkäsovelluksesta kovasti, käytän sitä sekä autoa ajaessani että koiraa lenkittäessäni että pyykkiä pannessani. Tiskatessa se on hankalaa, sillä siinä on muita ihmisiä läsnä ja minulta odotetaan läsnäoloa myös, ihan ymmärrettävästi.

Ruumiista irtaantumisen kokemuksista olen kuullut eri suunnilta. Kerran Yle Radio 1:ssä oli erään kokeneen luonnossaliikkujan haastattelu, ja hän päätyi kertomaan kokemuksen talvisesta tunturista. Mies oli jäätynyt ja oliko eksynytkin, ja aivan paleltumisen viime vaiheilla hän oli tuntenut nousevansa muutaman kymmenen metrin korkeuteen. Alhaalla hän näki miehen riisuvan tulipalopakkasessa vaatteitaan. Hän ajatteli sieltä ylhäältä, että tuossa ei ole mitään järkeä, ja tajusi jotenkin samalla, että hän itse siellä vaatteitaan riisuu. Hän pakottautui alas, mutta ehti sieltä ylhäältä nähdä maisemia, ja mm. tunturin toiselle puolelle, sellaiseen paikkaan, jossa hän ei elämänsä aikana koskaan ollut käynyt eikä sillä retkellään voinut olla sinne katsettaan langettanut. Palatessaan alas hän tuli takaisin ruumiiseensa, alkoi pukea vaatteita ylleen ja selvisi hengissä lopulta kotiin. Myöhemmin hän palasi "rikospaikalle" ja kävi tunturin päällä toteamassa, että sama rakennelma, jonka hän oli ylhäältä aiemmin nähnyt, oli siellä paikallaan. Kylmäkuolemista tuo haastateltava kertoi, että ei ollut suinkaan tavatonta, että perusteellisen paleltumisen hetkellä ihminen saa jonkinlaisen lämpimän tunteen, ja alkaa riisua vaatteitaan; paleltuneita on löytynyt lumihangesta esim. erämaasta vähäpukeisina ilmeisesti juuri tämän ilmiön takia, näin hän kertoi. Mutta tuota ilmiötä, josta olen kuullut myös muita vastaavia "näin sellaista, jollaista minun ei siitä asennosta olisi pitänyt voida nähdä" -juttuja, en osaa itselleni oikein selittää. Uskon kyllä näiden ihmisten kokemuksiin, ja kuulen niitä mielelläni lisää, jos jollain vain on kerrottavaa.

S.