Miten minusta tuli minä?

Otsikko vie harhaan. Se todettiin aika pian, mutta sen emme antaneet häiritä. Kuten usein, kun jotain suurta tapahtuu, taustalla on jonkun vahva näky siitä, miten asioiden tulisi olla. Niin tälläkin kertaa. 

Ystäväni, visualisti, sai näyn, välähdyksen. Ollapa seminaari, symposium, jossa me ystävät tuttavat kertoisimme, miten vietimme 20 ensimmäistä elinvuottamme Telluksella. Aikaa ja tilaa olisi kymmenen minuutin ja 20 valokuvan verran. Mahdotonta, tuotahan on pakko kokeilla!

Ystävälläni oli idea melko valmiina jo. Pallottelimme sitä kerran kahden, mutta mihinkä tuota valmista tarinaa enää pakottaa. Varasimme aikaa ja tilaa kahdeksalle. Kaksi joutui jäämään pois loppumetreillä. Kuudestaankin oli rantasaunan pirtinpöydän yllä ilma hapuilevia elämäntarinoita sakeanaan. Yllätyksiä ei tullut, tai pommeja, mutta jokaisella oli omanlainensa näkökulma. Sanoisin tulokulma, ellei minua ivattaisi muotisanan käytöstä. Olen kuulemma sanonut sen jo kaksi kertaa elämässäni. Kolmas olisi vielä enemmän liikaa kuin toinen.

Oli sellaista, että kun tulin kotiin, niin piti mennä ulos tuuleen kuulosuojaimet korvilla. Tällä kertaa en kuunnellut YouTubea. Kuuntelin ajatuksiani. Mietin kertomaani, oman tarinani hajanaisuutta, sitä miten kaksikymppisenä elämä on vielä niin, no, se ikään kuin leikkautui. En saanut kaarta enkä pakettia. Tuntui, että mielen kellareita jäi vielä käännettäväksi. Myös merkittäviä asioita jäi mainitsematta. Niitä puitiin sitten perästä päin. En esimerkiksi saanut yhtäkään kuvaa tuotua peruskoulun jälkeisestä vuodestani. Se oli kasvulleni erittäin merkittävä vuosi pitkäksi aikaa ja määritteli todella sitä, miten minusta tuli se mikä tuli. Nyt puhuin muista asioista ja ihmisistä. Itsestäni tietysti pääasiassa.

Oman puheenvuoroni lisäksi kuulin viisi muuta, ainutlaatuista ja arvokasta ajatuskokoelmaa. Jokaisella oli pysäyttävät hetkensä, yksi toisensa jälkeen. Kiitos niistä! Yritin käydä niitä läpi hetki sitten pihalla. En oikein päässyt eteenpäin. En malttanut. Olin hyvin innoissani kaikesta! Mietimme jo seuraavaa symposiumia. Teemat löytyvät kyllä. Ajallisesti kymmenen minuuttia on ihan mahdoton. Mutta ainahan sitä voi yrittää, mitä kaikkea siihen saa puristettua. Tai mihin kaikkeen sen saa venytettyä: Puoleen tuntiin? Tuntiin? Kolmeen? Kolmen tunnin luento aiheesta Minä itse. Mitäs tuumaatte? "Minä." Tai "Minä kasvattajana tänään" tai "Vanhempani ja isovanhempani piirteet minussa" tai "Suhteeni vanhempiini - miten minusta tuli minä osa 2, vuodet 21-xx" tai "Elämänfilosofiani" tai jotain muuta. Yksi tämäniltaisen symposiumin luennoitsijoista kertoi työmatkalla työkaverilleen tulossa olevasta illasta. Työkaveri oli kuulemma ahdistunut perinpohjaisesti, vaikkei häntä edes ollut pyydetty mukaan. Asia on tietysti hirveän hauska, mutta uskon myös hänen vilpittömyyteensä. Minuakin jännitti vähän. Pyysin, että saisin pitää puheenvuoroni ensimmäisenä. Toinen pyysi saada olla neljäs. Kolmas pyysi saada olla viimeinen. Muut sijat jaettiin sovussa.

Suosittelen järjestämään struktuureja, siis ihmiskohtaamisia, joissa on kevyt rakenne, joka, kuten totesimme, turvaa sen, että säännönmukaisesti kaikki saavat suunsa auki ajallaan, ja sitten, kun sen aika on, myös korvat auki.

S.