Hyö tulivat

Lähdin ystävän kanssa itsenäisyyspäivän ajelulle. Helsingin kohdalla hän ehdotti, että löytyisikö joku dinneripaikka, voitaisiin juhlistaa itsenäisyyspäivää. Kuvaavaa kohtaamisillemme on, että kun otin hänet kyytiini kotiseudullani, joka varsinaisesti ei ole Helsingin kohdalla, sanoin lähtiessä että löydetäänköhän me matkan aikana tähän itsenäisyyspäivään tulokulma, joka molempia tyydyttää. Ja hän kiinnostui kommentistani, josta en itsekään tarkkaan tiedä, mitä se tarkoittaa, ja kysyi lisää, ja lupasin että palataan siihen, mutta hoidan ensin pari muuta keskusteluasiaa alta pois. Ja kun olimme Helsingin kohdalla, olimme päässeet tähän itsenäisyysteemaan. Joku kuuli, että lähden iltaa myöten sateeseen ajamaan pitkää matkaa autolla. Sanoin, että seura on hyvää, ei huoleta. Eikä huolettanut, vaikka aikataulullisesti aika haastava matka olikin.

Tapasimme matkalla mm. karjalaisen virkamiehen. Hän kutsui meidät huoneeseensa, nosti jalat pöydälle, 90 senttiä sieraimistani, otti silmälasinsa sangasta kiinni ja alkoi veivaamaan niitä hiljalleen. Hän soitti kollegalleen ja kutsui tämänkin paikalle kahden sanan komennolla: "hyö tulivat." Erittäin sydämellinen ihminen. Siellä idässä heitä oli muitakin. Kävimme paikallisessa kauppakeskuksessa ja päätimme istua paikallisten seuraan. Mitäköhän ajattelivat kun monesta tyhjästä pöydästä huolimatta valitsin sen, jossa tuo dynaaminen duo istui? Toinen ainakin ilahtui silminnähden. Autuas hymy levisi tämän Downin syndroomaa "sairastavan" ihmisen kasvoille. Hän kätteli, esittelimme, ja sen jälkeen hän suureellisesti osoitti avokämmenellään vastapäistä herraa ja lausui: Arvoisat ihmiset; Henkilökohtainen avustajani! Mainio tyyppi. En saanut puheesta ihan selvää, mutta lopussa tajusin, että hän puhuu Paavalista. Siis siitä apostolista, josta Raamatussa on paljon mainintoja. Paavali kulki ympäri Välimeren aluetta jalkapatikassa ja kirjoitteli kirjeitään. Tämä 33-vuotias herra tunsi Paavalin tiet hyvin, oli opiskellut niitä ihan omaehtoisesti ja tiesi, mikä on Foenekia ja Tiberia ja missä päin nykyistä Espanjaa Paavali oli vaeltanut. Aivan uniikki heppu, tämä tapaamani. Eittämättä myös Paavali. Meidän piti jatkaa matkaa.

Tulin kotiin, Helsingin kautta. Espalla söimme lounastauolla lohisoppaa. Minulle se riittää enkä paremmasta tiedä. Hienoja ravintoloita siellä kyllä on, mutta Espan lohisopan rinnalle ei ole tarvetta nostaa muita soppaloita. Palatessani autolle olin hetken erossa matkaystävästäni. Kävelin Senaatintorin ohi, portailla seisoi parituhatta ihmistä. Ollessani Aleksanterin patsaan kohdalla nämä ihmiset alkoivat laulaa. Musiikki alkoi hiljaisuudesta. Kohta kajahti Finladia. En tiennyt tapahtumasta, mutta olihan tuo komean kuuloista! Olin aivan otettu. Vieressäni nainen itki. Olisin mennyt mukaan, mutten ehtinyt. Ei harmittanut. Nuorempana kun ääneni oli paremmassa kunnossa lauloin paljon ja sain hyvin harvoin kuunnella mitään. Nyttemmin kun eri syistä olen kieltäytynyt projekteista olen päässyt myös kuuntelemaan lauluja. Varsinaisissa kuorokonserteissa tuolla maailmalla, elikkästen Helsingissä tai edes Turussa olen hyvin harvoin asiasta tehden käynyt. Enemmän kuulen muuta musiikkia, vaikka sitäkään en ylen määrin.

Kävelin autolle ja poimin kollegani kyytiin. Ajoimme kotiin. Helsingissä perässäni ajava autoilija tyyttäsi minulle kun pysähdyin suojatien eteen kuorma-auton viereen. Yritin sanoa hänelle, että älä hermostu. Jatkoin matkaa, mutta takana tulijan mielestä aivan liian hiljaa. Hän hurjasti kaasuttaen paineli ohitseni siinä eduskuntatalon kohdalla tai mikä tennispalatsi se nyt on. Näimme muuten Hjalliksen keskustelemassa tuntemani ihmisen isoveljen kanssa. Hauska duo, yllättäväkin. Molemmat ovat kansanedustajia, ja tuntevat tietysti toisensa. 

Kotiseudulla päätin ennen kotiinpaluutani mennä kuuntelemaan hetkeksi pianistia. Nuori 15-vuotias poika soitti minulle. Olin pyytänyt konserttia aiemmin, ja hän oli luvannut. Talon isäntä lähti töihinsä samalla ovenavauksella. Minä asetuin tuon kauniin talon kauniin olohuoneen kauniille sohvalle rötköttämään ja kuuntelin, miten Chopinin as-duuriballadia soitetaan. Hyvin sitä nimittäin soitetaan. Balladit on aika järkäleitä. Tilasin ahneuksissani häneltä heti sen neljännen, joka on maailman kaunein pianokappale, ehjä, suuri, kauniisti kaartuva ja riipaiseva, paikoin särkyvä, soittajaltaan paljon vaativa. Ei mahdottomuuksia kuitenkaan. Noustuani sohvalla istuma-asentoon sain syliini tytön, jota pidin sylissä jonkin verran, kun hän oli pieni. Tuntui hyvältä, että hän tuli luokseni. Välillä hän haki viulunsa ja soitti pienenpienenveturin, jonka oli oppinut. Tyttö täyttää pian kuusi. Oho. Hän oli oppinut muuten kappaleen ihan omin päin, omana oivalluksenaan. Nauroi välillä soittaessaan. Hampaat nauroivat. Tuli sitten takaisin siihen viereeni, josta minun oli mahdollista ottaa hänet takaisin syliin. "Mä arvasin", hän sanoi kun näin sitten tapahtui.

Soittaja meinasi, että ihan juhannukseksi ei ehdi vielä f-molliballadi. Luulenpa, että ehtii. Nähtäväksi jää.

Tulin kotiin. Siellä oli jumppa menossa. Meillä oli vieras, jonka tullessa aina vaimo ja lapsetkin joskus alkavat jumppaamaan. Hän on jumppa-alan ammattilainen. Jumppa tekee ihmiselle hyvää. Hän mm. nousi päällään seisomaan ja sitten siitä suorilla jaloilla varpailla kosketteli lattiaa nilkkojen ollessa kaukana toisistaan. Ja sitten hän taas nosti jalat kohti kattoa.

S.