Lainaan, enkä aio palauttaa.

Veijo Meri on aina ollut hyvä sanomaan, sanotaan kirjan takakannessa. Olisin tietysti ostanut kirjan ilman sanottuakin. Vaimoni luulee, että siksi, kun sen sai eurolla. Väärässä on. Jätän nykyisin suurimman osan euron kirjoista ostamatta. Ostan niitä hyvin harkitusti. Luulin, että minulla on Meren kaikki esseet, mutta ehkä tämä puuttui kuitenkin. Piti mennä nukkumaan, mutta jäin kyykkyasentoon salin lattialle lukemaan. Semmoista se on Veijo Meren esseitten kanssa, että ei kannata illalla alkaa lukemaan. Teki heti mieli soittaa kaverille ja sanoa, että kuuntelepa, mitä täällä sanotaan. Pidättäydyin. Mutta tänne puran, ja sitten menen nukkumaan. Kirjoitan tänne yhden lyhyen, vuonna 1990 Kotiliedessä ilmestyneestä haastattelusta kootun esseen, jonka kirjailija myöhemmin parsi puheenvuoroksi. Tämän nimi on Pakina 50-luvusta. Sanottakoon muuten, että tausta-ajatus Meren tekstien kahlailuun tuli pyynnöstä lukea teksti muuannessa itsenäisyyspäiväjuhlassa, jossa sinivalkoinen traditio on vahva ja paineet tradition muuttamiseksi olemattomat. Tai jos mahdollista, niin miinusmerkkiset. Merellä oli tässäkin kokoelmassa monta itsenäisyyspäivään sopivaa tekstiä, mutta hengelliseen hartaaseen ympäristöön ne paljastuivat viimeistään kymmenennen rivin kohdalla huonosti sopivaksi. Yksi toisensa jälkeen. Mutta tänne tämäkin sopii, tänne tämän kirjoitan.

"Karjuminen tarttui minuun isän työpaikoilta, lapsuuden ja nuoruuden sotilaskasarmeilta, niin kuin kiintymys kaikuviin ääniin ja jännittäviin hajuihin. Suren sitä, että niin paljon kiinnostavia ääniä ja hajuja on maailmasta kadonnut. Kun suljen korvani, kuulen Riihimäen ja Helsingin Hämeentien aamuäänet, höyryveturien puuskutukset, vaunujen koplaamisen ja maitotonkien betonisillalle laskemisen kirkkaat metallin äänet ja hevosten kavioiden kopseen. Oli veturin savun, rasvanahkasaappaiden, läskisoosin, konerasvan, lysolin haju joka paikassa. Miehet haisivat hieltä ja spermalta, naiset - enpä sano, miltä. Lapset visersivät ja miehet kirosivat ja naiset inisivät. Niistä äänistä olisi silloin kuunnelmat pitänyt tehdä. Sörkkä, Töölö, meijeri, karjapiha, satama, raitiovaunu, juna...

  Huutamiseni on ollut vaimolle traumaattinen kokemus. Ei vaimo tykkää olohuoneen kalustuksestakaan, joka on kuin preussilaisessa upseerikerhossa. Aina kun me tulemme kyläilemästä ja astumme omaan olohuoneeseen, vaimo ihastelee, miten tavattoman kevyttä ja kaunista muilla on.

  Ei harmonia, hiljaisuus ja herttaisuus ole mikään rakkauden mitta. Sujuvasta avioliitosta voi sujua ulos hyvinkin helposti. Rakkautta voi olla paljon sielläkin, missä kaksi kertaa vuodessa hankitaan uudet huonekalut, kun entiset on riidellessä hakattu säpäleiksi.

   Olin mykkä kolmeenkymmeneen ikävuoteen saakka, varsinkin vanhemman kirjailijakaartin läsnäollessa, mutta sitten aloin keskustella. Minusta tuli puhuva kirjailija. Kirjalliset kahvikekkerit olivat niin kuolettavia, niin ikävystyttäviä, että en kestänyt niitä, vaan aloin kertoa, sama mitä, menetin moraalini ja aloin puhua menneistä niin kuin sukuni jouluyönä. Minä puhuin, kun muut esittivät aforismeja.

   Keskustelua saa vetää tässä maassa kuin rekeä perässään ja keksiä aiheita niin että tulee pää kipeäksi. Fiksuista keskustelijoista 99 prosenttia on naisia (tähän toim.huom. pyydän erityshuomiota ystävältäni EM:ltä pohjoisesta, jota närkästytti Meren taannoinen kommentti naisista ja humoristeista:). Miehillä asiat ovat aina päin helvettiä. Jos miehen kanssa alkaa jostakin aiheesta puhua, se juuri voikin olla sen arka kohta. Jos alkaa puhua avioeroista, sen vaimo on lähtenyt edellisenä päivänä lätkimään.

   Sukupolveni kirjailijoista sanottiin, että he kuivattavat kirjallisuuden kokonaan.

   Meillä oli paljon yhteistä. Kritiikki ei ymmärtänyt, yleisö ei ostanut. Ulkoa tuleva paine yhdisti. Me oikein päätimme, että emme rakenna kirjailijamyyttiä: emme juo itseämme hengiltä, emme ammu itseämme emmekä kiipeä jalkaisin jumaliin.

   Ei puhettakaan kännisten köhinästä. Käytiin kylässä, kahvia juotiin, alkoholia ei tarjoiltu. Haavikko tuli kerran kylään ja toi viinipullon. Sekin putosi rappusille ja meni rikki. Oltiin niin tottumattomia. Harjoiteltiin talvikalastusta ja Paavo Rintala opetti tuulastusta. Iskin ohi.

   Siinä olivat raamit, joissa me sekä viihdyimme että pysyimme. On eletty hiljaista, epädramaattista elämää. Ei ollut tavaraa eikä kiusauksia. Nenno (Eino) Suolahti sanoi minun ikäluokastani - olimme kymmenvuotiaita, kun sota syttyi - että eivät ne mitään osaa kaivata, kun eivät lapsena saaneet banaaneja. Eivät ne kaipaa edes tuoleja, kun ovat tottuneet istumaan puulaatikoilla.

   Elää millä tavalla tahansa, yhtä rankkaa ja yksinäistä on kirjailijan työ. Kun on kirjoittanut kirjan, on puoli päivää huojentunut olo. Sitten on aloitettava uuden teko. Siitä syntyy tunne, ettei elämä ole kuin lopettamista ja uuden aloittamista, häitä ja hautajaisia."