Perhe oli pois. Eivät kaikki, mutta enemmistö, pitäisikö sanoa. Kotiin jäi kaksi ihmistä ja koira ja kanat. Kolme ihmistä oli muualla. Keskimmäisen kanssa vietimme aikaa kahdestaan. Ei hän ihan hirveästi malttanut minun kanssa olla, vaan kärtti kaveria. Saikin. Hyvän viikonlopun vietimme kuitenkin. Vein hänet ystäväni kellariin studiokuviin. Tuli muuten säväyttäviä kuvia, vaikka en itse sanokaan. Ehkä ne vielä ovat jossain joskus katsottavissa.
Tulivat vihdoin kotiin. Menimme hakemaan heitä rautatieasemalta. Turussa sellainen on ihan kiva. Otimme koiran mukaan. Koira oli täpinöissään. Matkustajat olivat väsyneitä. Neljävuotias oli kaikkein virkeimmän oloinen.
Kotiin tullessa hän nukahti, ja parka sitten heräsi ja oli sekaisin ja taisi tuo tuossa tunnin verran itkeäkin. Mutta nyt on ihan rauhassa. Makaa lattialla vieressäni, matolla. Hän halusi tulla alakertaan meidän sänkyyn, mutta sanoin, että voisin tulla kirjoittamaan tähän hänen viereensä. Hän ehdotti, että tulee viereeni katsomaan. Näin sovimme, näin tapahtui. Minä olen kirjoittanut juttujani, ja tyttö makaa vieressä. Ensin hän haki tyynyn ja ohuen huivin veti peitokseen. Kylmässä talossamme oikea peitto on aina poikaa, ja kannoin hänelle sellaisenkin. Hän pitää usein hienosti kiinni sopimastamme, ja nytkin. On ihan hiljaa, valveilla ja virkkuna, eikä juuri puhu. Joskus jotain. Pitkän hiljaisuuden hän katkaisi ilmaisemalla ajatuksensa asemalla tapaamiseemme liittyen: "Isä, olipa kiva kun Ruusakin tuli." Minä sanoin, että joo, se halusi tulla ja arvasin, että ilahdutte kun tulemme kaikki vastaan. "Äiti sano siellä junassa että saa nähä, tuleeko Ruusakin. Mä sanoin sille, että katotaan."
Hän on taitava. Tätä kirjoittaessani hän on vaivihkaa hivuttautunut keskusteluyhteyteen kanssani. Hetki sitten isoveli puhui unissaan, ja selitin tyttärelleni että hänellä ei ole asiaa meille, vaan että ihmisellä voi tulla puhetta vaikka hän nukkuu. Saman tien alkoi unissapuhuminen kuulua tästä toisestakin "sängystä" (matto, tyyny ja peitto). Hän ilmoitti myös, että "Tässä lattialla on kiva nukkua." Kysyin mielikuvituksellisesti, että onko. "On, oikein kiva." Hän siis sanoi "oikein kiva". Minusta se oli taas hyvin sanottu. Ehkä kaikki isät, jotka kuulevat ensimmäisen kerran tyttärensä sanovan "oikein kiva" ilahtuvat. Minä ainakin.
Ilahduin muuten aikanaan kuullessani Brucknerin kahdeksannen sinfonian adagion. Olen siitä ehkä kirjoittanutkin. Se oli joskus Spotifyn pisimpiä kappaleita, yli 30 minuuttia. Siten siihen törmäsin. Lainasin sinfonian myös kirjastosta ja olen sittemmin tutustunut myös seiskaan. Molemmat ovat upeita, ja sopivat ainakin oman kirjoitustyöskentelyn taustalle. Soivat tuolla nytkin. Pikkuveli ja lastenhoitajamme kävivät viikonloppuna meillä piipahtamassa iloksemme. Hänellä jäi konelleni talteen Naxos Music Librarya varten tunnukset. Omatkin olisi, en vain ole käyttänyt pitkään aikaan. Ehkä tämä elpyy taas tästä, hyvä tapa kuunnella hyvää musiikkia. Jospa tuo tuohon vielä nukahtaisi, rytmihäiriöinen lapsi.
S.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti