K.

Stiiknafuulia

Kun olin pieni, minulta menivät sekaisin sanat 'jemma' ja 'majoneesi'. Se johtui siitä, että en ymmärtänyt kumpaakaan. Jemman ymmärsin jossain vaiheessa olevan paikka, ja se oli vanhempieni makuuhuoneessa. Muistan hyvin varhaisesta lapsuudestani, miten jemmassa säilytettiin pötkön muotoisia suklaanappijonoja, Marapoun sellaisia. Se oli ylhäällä, enkä muista pääsinkö koskaan sinne varkaisiin. Ihan oikeasti en muista, mutta tiedän, että mieli teki. Yhtä ja toista muuta makeaa kyllä varastin eri näköisistä jemmoista, tulkoon se nyt tässä sanottua vaikka pahalta kuulostaakin.

Majoneesista en piittaa koska se on emäksistä tai hapanta. Siinä saattaa olla etikkaa taikka muuta väkevää, enkä minä kaipaa elämääni sellaista. Kesäkurpitsaakaan en tapaa maistella, mutta olen antanut itselleni luvan ajatella, että jos ensi kesänä minulle annetaan kesäkurpitsasatoa, saatan maistella niitä. No, katsotaan.

Aikuisena ei mene majoneesit jemmaan eikä toisinpäin. Elämä saattaa muuten vain mennä sekaisin. Siihen voi tulla kupruja, kuten on tullut talomme ulkoseinään kun sadevesi on pitkän aikaa valunut sitä pitkin alas. Elämän kuprut voivat puhjeta, maali voi rapistua tai sadevesi voi lakata satamasta ja seinä pääsee kuivumaan. Vertaus talomme seinän ja ihmisen elämän välillä ontuu sikäli, että jos seinä on varjoisella puolella, sinne ei aurinko paista vaikka mikä olisi. Joskus tosin tuntuu, etteivät kaikki ihmiset saa syntyä sinne aurinkoiselle puolelle, vaan kupruja tulee syntymälahjaksi. Elämä ei ole reilua, kuten vanhempi pojistani toisinaan muistuttaa pienempää silloin, kun tämä on joutunut kärsimään.

Onneksi kasvillisuus yltää joka kolkkaan. Nekin, jotka ovat syntyneet patterin rakoon tai alapohjaan, saavat kasvillisuudesta osansa. Kasvit pitävät meidät hengissä. Villiviini esimerkiksi voi paksusti vanhan lattiamme sisällä.  Siksipä kasveja on hyvä kasvattaa ja niiden kasvua on hyvä ihmetellä. Minä olen kiinnostunut nyt tomaateista, eikä sille ole oikein järkevää selitystä, että miksi.

Tomaatti on muuten aurinkoisen paikan kasvi. Välillä tuntuu, etten tiedä, miksi.

S.

Tosi kivat talkoot! Kiitos kaikille. 

K.

Eilinen päivä meni syljeskellessä kattoon ja likaisia astioita kasattiin tiskipöydälle isoon pinoon. Tänään saa raivata ihan urakalla, ja juuri kun oli tarkoitus aloittaa urakka, tulee naapuri keittiön ovesta, sen kompostiin menossa olevan puuron ohi, johon on nakeltu rusinoita päälle ja saa samalla harppoa parin muunkin roskapussin yli ja toimittaa asiansa. Ei ole tässä talossa kovin ehtoisa emäntä.

Huomenna on ulkotalkoot. Olkoon tämä julkinen kutsu. Aurinko on luvannut paistaa ja meillä on uusi muurikkapannu, joka lätyt hyvin paistaa talkoolaisten iloksi. 

K.

Oli kevään kesäisin päivä. Siihen mahtui paljon hyvää ja illan päätteeksi kohtasin vielä oman raadollisuuteni ja häpesin sitä yksin.

Vauva on huomannut erillisyytensä ja takertuu äitiinsä.

K.  

Du juu nou this mjuusik?

Meiltä tuon rouvelin kanssa kysyi ihan väärä ihminen väärän kysymyksen. Tai oikea ihminen tietysti oikean kysymyksen. Keljutti vain jälkeenpäin, kun en voinut vastata kysymykseen myöntävästi; Do you know this music?

Menimme nimittäin sisään kivijalkaliikkeeseen, joka muistutti enemmän jonkun epämääräisen toimiston varastotilaa. Tavaraa oli miten sattuu missä sattuu, vaikkakin lattialla mahtui kulkemaan. Kovin pölyistä tai likaista ei minun mielestäni ollut, mutta koriste- ja design-tavaraa myyvälle liikkeelle luonteenomainen järjestys ja harmonia puuttui. Tavara oli kuitenkin kiinnostavaa, tanskalaista ja kallista. Sisällä oli nuori nelikymppinen partasuu, jolla oli hyvin ystävälliset kasvot. Hän oli laihankälppänä ja puuhasteli siinä milloin mitäkin kun me kuljimme kellarihuoneistossa edestakaisin ja puhuimme äidinkieltämme.

Kohta hän oli yhden huoneen perällä levysoittimentapaisen äärellä. Pian hän lähestyi sieltä meitä ja kysyi tosiaan, tunnemmeko musiikin, jonka hän pani soimaan. Sen hymyn takia, joka hänellä oli naamallaan, olisin totisesti suonut hänen saavan myönteisen vastauksen. Harvoin on oma tunnelmani niin lässähtänyt, kun olen kertonut ihmisille, etten tunne kevyttä musiikkia kovin hyvin. Siellä soi tietysti 22-pistepirkko, sen niminen bändi on olemassa, juu. Yritin paikkailla ja passailla ja vakuutella, että melkein keneltä tahansa muulta kun olisit kysynyt, niin olisivat kyllä tienneet.

Hän sai kaikesta huolimatta mielihyvää siitä, että tunnisti puhumamme kielen suomeksi. "Tunsin heti", hän vakuutti sitten kun selvittelimme musiikin alkuperää ja elämää muutenkin.

Kävin Kalannissa. Iso talo vaihtaa omistajaa pian, ja entinen asukki tyhjentää nurkkiaan.  Rouva puhui uhkaavaan sävyyn tavaran hamstraamisen vaaroista ja mutisi jotain "enintään viidestä kirjasta". Toin keinutuolin.

S.

Ps. Lukupiirissä seuraavana Imre Kerteszin Kohtalottomuus. Ensimmäinen lyönti tulee vasta sivulla 114, ja iskee kyllä vasten kasvoja.

 

Havaintoja Kööpenhaminasta:

kevät

ei niin hienoa naista, ettei pyöräilisi

tanskalainen disaini ja kaikki putiikit!

yks hyvä irma-niminen luomumarketti

mukavat ja tyylikkäät ihmiset
kirkkoja suljetaan, niissä ei kuulemma kukaan käy

väriä siellä ja täällä ja tuollakin

lastenrattailla ei mielellään puotiin eikä kuppilaan

vehnäpitoista syötävää hyllyt pullollaan

helppo mennä, helppo olla

kirpputorit pelittää vain viikonloppuisin

kaikkia sellaisia polkupyöriä et tiennyt olevan olemassakaan

K.

Kaikki on niin kuninkaallista

Ensin lavalle tuli pianisti, jonka tukka oli kammattu taakse, mutta koska se oli melko lyhyt, osa tukasta sojotti ylöspäin. Kaikki oli kuitenkin niin kuin pitikin, uskoakseni. Pianisti oli Christian Westergaard, ja hyvä pianisti olikin. Hyvät pianistit osaavat merkata hymyllä harhalyöntinsä. Hän oli selvästi myös hyvän pianon ystävä, sillä Steinway, jolla hän soitti, oli niin huonossa kunnossa että en ole tiennyt, että Steinwayn voi päästää niin huonoon kuntoon. Christianin hymyt olivat harvassa, mutta valitettavasti hänen kasvonsa olivat tuskaiset ison ajan illasta. Esmes se yks kosketin, jonka vapautuessa kuului sellainen pienenlyhyt sähkökitaraa muistuttava dänngggg-ääni. Niin sellaisen sietäminen kerta toisensa jälkeen on sietämisessä. Varsinkin kun on kyseessä hyvä ja nuori pianisti. Säestäjien on muuten aina oltava musikaalisia niin, että voi reagoida siihen, mitä tapahtuu. Säestäjät ovat oma rotunsa pianistien rodukkaassa joukossa.

Pianistin kanssa lavalle tuli poika farkkuhousuissaan ja pikkutakissaan, jossa hihat oli kääritty jonkin matkaa, oikeasta kädestä ehkä himpun verran pidemmälle. Päätellen siitä, että sillä seudulla ihmiset olivat käärineet housunlahkeitaan samalla tavalla, myös pikkutakin hihojen kääriminen oli muotia. Alla oli teepaita. Mies oli pienehkö, hyvin sympaattinen ilmestys, parta oli jo hyvässä kasvussa mutta kasvot olivat vielä nuoren miehen. (Vänrikki Stoolin tarinoissa on muuan nuori ylioppilas, jota "ei paina huoli muu/ kuin että viiksetön on suu".) Hänen nimensä oli Frederik Paevatalu Rolin, ja hän kertoi meille salissa istuville, miten Timotheus huutaa kostoa. Alaäänissä oli aina yllättävää syvyyttä, se oli hänen juttunsa. Samoin ehkä tarkkuus juoksutuksissa. Ja tietysti sellainen yleinen sympaattisuus. Tämä sympaattinen hahmo lauloi myös Mozartia. Hänen isänsä on muuten laulaja.

Sitten tuli nuori nainen mustassa laahusmekossa. Hän oli vakava ja pieni ja näytti siltä, että nyt kyllä jännittää. Hän veti happea ja keskittyi, ja nyökkäsi sitten pianistille, että oleppa hyvä. Ja siitä se sitten alkoi. Miten saattoikin niin ujon näköisestä naisesta lähteä niin tarkkaa ja vivahteikasta ääntä niin paljon. Kuten kaikki ymmärtävät, näiden linkkien kuunteleminen perustuu vapaaehtoisuuteen jopa vielä enemmän mitä tämän blogin lukeminen (Joskus koulussa muuten opetettiin äärettömyys-termistä sellaista, että jos XY-koordinaatistossa on ääretön määrä pisteitä, on niitä pisteitä tietyllä tapaa kuitenkin vielä enemmän kolmiulotteisessa XYZ-koordinaatistossa. Tällöin kolmiulotteisen koordinaatiston äärettömyyttä kutsutaan "mahtavammaksi".) mutta jos haluatte kuulla, miten tarkasti hän aloitti aariansa, kuunnelkaa tuosta Maria Callaksen tulkintaa. Alexa Vogel lauloi yhtä tarkasti, ainakin alkupuolen. Toki pitkän aarian loppupuolella saattoi kuulla pientä herpaantumista, mutta esitys oli kyllä häikäisevä. Mainitsen vielä hänen äänestään, että voi olla ettei aariassa olisi välttämättä tarvinnut niin paljoa eri äänensävyjä, mutta ainakin niiden esitteleminen teki minuun vaikutuksen. Myös esiintyjän ujonpuoleinen olemus yhdistettynä kiistattomiin kykyihin ja musikaalisuuteen oli jotenkin vangitseva kombinaatio elikkä kombo.

Sitten lavalle nousi iso mies mustissa vaatteissa ja ponskarissa. Mm. tämän säestyksen alkaessa pianisti irvisteli. Sellaisella soittimellisesta epämusikaalisuudesta kumpuavalla spontaanilla kärsimisen osoittamisella saa minulta aina sympatiapisteitä. Siinä olisi totisesti suonut pianistille ehjän soittimen. Sikäli kyllä kumma, että paitsi laadukkaasta flyygelistä, oli samalla kyse myös Kuninkaallisen musiikkikonservatorion omaisuudesta. Laulaja oli Joel Kyhle, ja hän oli bassobaritoni. Hänen äänensä oli niin ikään muhkea, vaikkakin hiukkasen epäyhtenäinen ylöspäin kiivettäessä.

Yleisöä oli kaksikymmentä, joista puolet oli esittäjien opiskelukavereita ja toinen puolikas heidän sukulaisiaan. Niinpä siinä sitten oli melko leppoisa tunnelma. Ja kun Carina Tybjerg Madsen oli esittänyt ensimmäisen kolmesta Sibeliuksestaan, timantin hangella, yksi sieltä laidasta koki taputtamisen tarvetta. Niinpä hän otti riskin, tuli tavallaan näkyväksi taputtamalla. Riski oli pieni, sillä läsnä olleen seurakunnan henki oli armelias. Kun taputus tyrehtyi kahden sekunnin yrittämisen jälkeen, Carina osasi taitavasti ja jopa spontaanin oloisesti hymyillä, eikä naurukaan varmaan kaukana ollut. Olisikohan ollut joku kummitäti, joka siinä yritti suosiotaan osoittaa ja onnistuikin siinä tietysti, lyhyestä virsi kaunis. Sibeliukselta kuulimme lisäksi Första kyssenin ja Flikkankomifronsinälskningsmööttenin. Se oli upea, ja hän lauloi omassa mittakaavassaan, ja lopun huipennuksen häikäisevän hienosti. Ja tykkäsi näyttelemisestä, taikka eläytymisestä, miksikä sitä nyt sanotaankaan. Tuo yllä linkkaamani Björlingin tulkinta ei tietenkään tee oikeutta mainitun sopraanon esitykselle, mutta siitä saa esimakua ;)

Väliajalla solistit juttelivat kivasti keskenään, vaikkakin yhden äidinkieli ei ollut Tanska, ja näytti, että hän jäi vähän ulos. Ja kikatus ja remakka kuului sieltä iloisesti, ja ihmiset halasivat toisiaan, sitähän ei täällä Suomessa tapahdu muutoin kuin humalassa. Miehetkin, ihan tällaiset tavalliset, saattoivat poskisuudella tavatessaan, ja se oli eleganttia.

Oppilaskonsertissa esiintyneistä Kirsten Buhl Möllerin oppilaista viimeinen oli Agnes Westfält, sopraano hänkin. Agnes seisoi tukevassa haara-asennossa ja naamasta näki että hän lauloi maskiin, siihen nenänvarren tienoille. Carinan tavoin hänkin oli keskisuuriääninen, ja hallitsi keskisuuren äänensä niin taitavasti kuin vain keskisuurta ääntä voi hallita. Eikös juttu olekin siinä, että pitäisi aina laulaa sillä äänellä, joka on käytettävissä. Sillä tavalla voi sanoa, että opettaja oli selvästi onnistunut työssään. Äänellään lintukin (Vogel) lauloi. Kun Agnes lauloi tämän tässä näin, ajattelin, että raato kun tuota Straussiakin pitäisi kuunnella enemmän. Ja jos kuuntelee tuota Barbara Bonneyn laulua, kuulee selvästi sen, mitä tarkoittaa se, että laulaa omalla äänellään. Tai ainakin saa selvää, mitä minä sillä asialla tarkoitan. Tai ainakin itse saan tuota kuunnellessani sopivasti omista ajatuksistani kiinni. Että otapa sinäkin kiinni mistä saat.

S.

Kongen er död

Kuningas on kuollut. Kassalla yritin selvittää, mikä sai minut ostamaan lehden. Kannessa oli vanhuksen kuva ja sivun ylälaidassa luki KONGEN ER DÖD. Minulla tuli mieleen se omistamani cd-levy, jonka kannessa on valokuva Saksasta. Kioskin lehtitelineen vieressä on sotilaita. Lehtitelineessä eri lehdissä on eri otsikoita mutta sisältö on jokseenkin yhtenäistä. Luulen muistavani yhden otsikon oikein hyvin, mutta ehkä en muista: "Der diktator ist tod". Yhtä kaikki, kuva on otettu Stalinin kuoleman jälkeisenä päivänä.

Luulin siis, että kuningas on kuollut. Oikeasti kyse oli kuitenkin jostain paljon enemmästä. Kaikki muodollinen ja muodoton valta nimittäin kumartaa miestä, joka Forbesin listalla järjestyksessä on jossain 550 hutikoilla. Kuningas-epiteetti saa lehdessä attribuutteja itseensä kun Maersk Mc-Kinney Möller määritellään Tanskan elinkeinoelämän kuninkaaksi. Muistan minäkin nähneeni laivoja, joissa lukee maersk suurin kirjaimin.

Kioskissa myyjä oli poikkeuksellisen sanattoman oloinen, kun hain yläasteen ruotsinkirjasta tuttua sanaparia "rubriken lyder". Nimittäin otsikko kirkui niin kutsuvasti, että tein ostopäätöksen. Tuli sellainen olo vain, että piti sanoa sille myyjälle, että otsikko huusi suoraan minulle. Sitäpaitsi luulin, että valtakunnassa on oikeasti kuningas kuollut. Kassamies ei ymmärtänyt puhettani edes sieltä laidasta. Vaikka olisinkin muistanut sanaparin "rubriken lyder" kassamiehen ymmärrystola olisi tuskin muuttunut paremmaksi.

PS. Lutulle tiedoksi, että kesäkurpitsansiemeniä löytyy ehkä useampaakin sorttia kellarin ylätasanteen hyllyllä olevasta sinisestä pienestä paperipussista. Penkokaa. Multaa on lehtikompostissa, kellarissa on myös maitopurkkeja leikattuna. Lisää voitte kehitellä mistä vain keksitte.

S.

T. Tiainen

Alkää luulko, että tässä linkissä esiintyvä mies on T. Tiainen. Ei ole. T. oli opettajani kolmannen luokan ajan. Kävin kouluni Pitkäkankaalla Oulunsalossa. Siitä on jo aikaa. Koska mainitsen T:n sukunimeltä, sanon myös oman nimeni, jos joku ei sitä hoksaa. Olen S., sukunimeni on Välimäki. Meitä Välimäkiä on suomessa aika paljon, ja S:iäkin on aika paljon.

T. Tiainen tuli mieleeni kun luin tuon linkin takaa löytyvän uutisen, tai oikeastaan otsikon: "Opettaja nöyryytti oppilasta". Minulta ei missään nimessä kukaan opettaja ole repinyt housuja alas, mutta muistan elävästi, miten opettajani nöyryytti minua. En koskaan kokenut, että hän olisi pitänyt minusta, useimmiten hänen suhtautumisensa minuun oli kylmäkiskoisen asiallista. En muista, että olisin käyttäytynyt huonosti häntä kohtaan, mutta ehkä hänellä oli syynsä. On minuun moni muukin suhtautunut vihamielisesti ottamatta selvää, mikä tai kuka minä oikein olen. Toiset tosin ovat vihamielisiä vasta sen jälkeen... ;)

Tiainen oli erittäin pidetty miesopettaja koulussamme, ja melkein kaikki oppilaat, tytöt ja pojat, ihailivat häntä. Toisille hän oli hyvin lempeä ja lämmin, ja sellainen tämä maailma on, että toisilla käy flaksi ja toisilla ei. En ole koskaan ihan loppuun saakka ymmärtänyt tuon flaksin merkitystä, mutta ehkä kyse on tuurista? Menestyksestä?

Kerran opettajalleni, Tiaiselle, paljastui etten ollut tehnyt läksyjäni. Matematiikan kirja, sellainen vaaleansininen, oli monen sivun matkalta koko lailla tyhjä. En tiedä, miksei hän ollut puuttunut asiaan aiemmin. Vanhempani luottivat siihen, että teen läksyni, kai. Ainakaan pistokokeita hekään eivät silloin tehneet. Olin yhdeksänvuotias. Mitä teki Tiainen? 

Tiainen otti kasvoilleen hienoisen ivallisen ilmeen. Hän käänsi kirjani luokkaan päin. Minä istuin Tiaisesta katsottuna oikealla, melko takana, ikkunan vieressä. Valitettavasti sieltä näki ihan hyvin. Tiainen avasi kirjan hitaasti ja kertoi koko luokalle: Katsokaa miltä S:n matematiikan kirja näyttää. Ja niin hän viipyili jokaisella tyhjällä aukeamalla. Kai niitä oli aika monta, siltä se ainakin tuntui. Ei hänellä ainakaan ollut mikään kiire kääntää sivua. Uutta aukeamaa odotellessa hän antoi katseensa kiertää luokassa ja tutki oppilaiden kasvoja. Olisipa kiva tietää, mitä hän näki tuolloin, ja saiko hän sieltä kasvoilta sitä, mitä lähti hakemaan.

Tuntui aika pahalta. Tietysti häpesin. Koin, että Tiainen koki jotain negatiivista juuri minua kohtaan ja halusi tehdä tämän juuri minulle. Samaa kohtelua ei varmasti olisi saanut kuka tahansa. Minä sain. Sanokaa vain, että tämä on marttyyrin asenne, mutta näin koin, ja näin koen yhä kun palaan tuohon hetkeen. Olin yhdeksänvuotias poika, eikä yhdeksänvuotias poika ole iso poika, vaikka kolmevuotiastakin olen kuullut nimitettävän isoksi pojaksi. Ei ole temppu eikä mikään nöyryyttää yhdeksänvuotiasta säyseähköä poikaa koko luokan nähden. Ei sen tehdäkseen tarvitse vetää housuja alas, ei itseltä eikä oppilaalta.

Mitä Tiaiseen tulee, en ole häntä tavannut koulusta aikanaan lähdettyäni. Jos tapaan, palautan hänelle lapsuusmuistoni empimättä. Hän muistaa kyllä etunimenikin.

S.

Joku kuva ja joku sana. Viimekertaisten kommenttienne jälkeen intoutuneena.

On ollut pääsiäinen, jota ei olisi voinut arvata ja suunnitella etukäteen. Nyt odotan arkea, perusleipää.  Kiitollisena tästä pääsiäisestä.

K.

Kakkua on ja kahvit keitetään. Tervetuloa!

K.