Sukellus menneeseen aikaan

Toisinaan tulen sanoneeksi, että yhteiskunnalliset asiat kiinnostaa. Tiedä häntä sitten oikeasti. Olenko pudonnut kelkasta, kun faktio kiinnostaa yhä vähemmän ja fiktio, jolla faktiota kuvataan, enemmän. Se myös tuntuu toisinaan kovin todelta.

Aamulla oli määrä mennä apteekkiin. Ennen sen avautumista tajusin, että oman kotikirjastoni lehtisaliin on pääsy heti aamukahdeksalta. Odotellessani menin. Jess, siistiä, hihkaisin mielessäni. Otin ensin kuukautisliitteen, jossa pakinaattori kuukautinen kirjoitti siitä, mitä olen aina äimistellyt, jääkiekkoilijoiden kommentit. Hyvä kirjoitus. Jos minä olisin jääkiekkoilija, yrittäisin tehdä maaleja vain siksi, että pääsisin haastatteluihin sanomaan jotain, mitä muut eivät oikeasti vielä ole sanoneet. Sen jälkeen haastattelupyyntöjä tulvisi eikä tarttis enää pelata kiekkoa ollenkaan kun vois elellä ihan vaan haastatteluja antamalla.

Kuukausiliitteessä alkoi juttusarja ensimmäisestä maailmansodasta. Luin ekan jutun, se oli ihan hyvä. Sen oli kirjoittanut Ilkka Malmberg yhdessä olikose jonkun Lappalaisen kanssa. Historioitsija se oli. Korjaan asian jahka saan siitä tolkkua. Ajattelin, että tämähän se olisi elämää, kerran kuussa tulla kirjastoon lukemaan juttua kuukausiliitteestä. Sarjan ilmoitettiin jatkuvan vuoteen 2018. Mietin kaksi kertaa, miten ensimmäistä maailmansotaa käsittelevä historiasarja voi jatkua vuoteen 2018.

Lehdessä oli myös Unnon juttu Berliinin muurin murtamisesta. Katsoin vahvan kasarihenkistä kuvaa ja ajattelin, että nyt on kuukausiliite vanhoine miehineen tuhon tiellä, Seura-lehden perässä, päätymässä mustavalkopölyiseksi historialehdeksi. Luin pari riviä muutten enempää jaksanut.

Saska Saarikosken tekemän Haastattelun Merja Kyllösestä silmäilin astetta perusteellisemmin. Siinä oli hyviä kohtia.

NHL-dopingia käsittelevä artikkeli lopussa oli hyvä, mutta vähän kuivakka. Aiheen käsittelyä olen odotellut vuosia, ja nyt olympialaisten ruotsalaiskiekkoilijan käryn jälkeen ajattelin, että nyt tästä on tultava urheilujournalismin puheenaihe ihan oikeastikin suomessa. Mutta kuka kiekkoväestä oikeasti haluaisi lehdestä lukea, ketkä suomalaiset NHL-pelaajat ovat käyttäneet aineita? Harva haluaisi.

Otin Kanavan, joka jäi joskus kesken. On sekin joskus hyvä lehti. Luin Kiinan kaupungistumista käsittelevän artikkelin. Kiinalaisia asuu kaupungeissa 710 miljoonaa. Luku on yli tuplaantunut 15 vuodessa. Jutun mielenkiintoisin hoksautustieto oli asuntojen hintojen nousua koskeva. Kiina vaurastuu, mutta valtio ei ole vapauttanut rahavirtoja. Näin varallisuus, jonka kiinalainen kerää, jää sisätalouteen. Tuottavia sijoituskohteita on rajallinen määrä, ja ihmiset sijoittavat varojaan asuntoihin. Siksi niiden hinnat ovat nousseet rajusti. Keskimääräisen palkansaajan pitää kerätä palkkaa alueesta riippuen 10-20 vuoden ajan, jotta saa asunnon maksettua. Normaalisti länsimaissa ylikuumina asuntomarkkinoina pidetään sellaisia, joissa tämä suhdeluku(aika) on kuusi (vuotta). Gradua tehdessäni törmäsin Kiinan säänneltyyn rahapolitiikkaan. Pääomien liikkuvuuden rajoitteet olivat kiistaton etu siinä vaiheessa, kun Aasian aluetta ravisteli finanssikriisi vuosina 1997 ja 1998. Kiina ja Intia selvisivät tuosta tsunamista lähes kupruitta. Myönnettäköön, että sääntelytalouden haitat voivat nekin olla ihmisten arkeen voimakkaasti vaikuttavia. Kiina on yksi maailman tuloeroisin maa. Siksi työläistaustaisten ihmisten on turha kuvitellakaan hankkivansa omistusasuntoa. Erillisen keskustelun paikka on, mihin sellaista ihminen tarvitsee.

Kanavan lopulla oli kirja-arvioita. Yhdessä kritikoitiin etymologista sanakirjaa. Siitä nippeliä: faaraoiden pyramideja kutsutaan suomessa samalla nimellä kuin Egyptissäkin. Kotimaisia vastineita on kuitenkin ehdotettu: tahkulainen-koko, plutti-kehä, särmä-kukkura, särmä-kartio ja särmä-kikka. Erityisesti rakastuin tuohon särmä-kukkuraan. Erinomainen nimi hallitsijan mahtavalle haudalle!

Otin Suomen kuvalehden vielä lopuksi. Rakastin lehteä lukioaikoina, mutta väsyin siihen myöhemmin. Mikä lie minuun tullut. Nyt taas yritin. Alussa olikin erinomaisen hyvä talousjuttu, joita ei yleensä suomalaisissa lehdissä ole. Jarmo Raivio kirjoitti USA:n löysän ja myöhemmin kiristyneen rahapolitiikan vaikutuksista lappeenrantalaisyrittäjän elämään. Erinomaista! Syy-seuraus-suhteita juuri oikealla tavalla avaavaa journalointia. Hänelle pitäisi ostaa kukkakimppu.

Muita juttuja en muistaakseni jaksanut lukea, vaikka symppaamani Karo Hämäläinen olikin yhden niistä kirjoittaja. Kustaa Hulkkokin on muuten hyvä toimittaja, sanotaan se nyt. Ennen kuin kerron, että Risto Lindstedt on kuitenkin kirjoittajien kruunaamaton kuningas, haukun vielä Jukka Ukkolaa. En tajua, mikä minuun on tullut tai mennyt. Ukkolalle hekottelin lukioiässä, ai että miten hauskoja juttuja olivat silloin kaikki hänen kolumninsa. Odotin niitä oikein innolla. Nyt luin jutun, jossa hän totesi, että hallitukset ovat tylsiä ja politiikka ei kiinnosta. Totta, mutta missä vaiheessa Ukkolan Jukka on tuollaisia  juttuja alkanut kirjoittaamaan? Ilmeisesti jo vuosia sitten, koska olen kokenut saman typertymisen tunteen aiemminkin yrittäessäni hänen juttujaan lukea. Tunsin suurta myötähäpeää. Eivätkö tajua jo Jukkaa nostaa sivuun? Meillä kävi vieras, joka sanoi, että myötähäpeä on sana, jota ei ole monessa muussa kielessä kuin suomessa.

Risto pelasti kuitenkin senkin lehden. Risto L. kirjoittaa kolumneja ainoana ihmisenä maailmassa niin, että kun jutun lukee loppuun, tajuaa mistä on kyse, ja tajuaa, miten hyvästä kolumnista on kyse, ja sen jälkeen lukee jutun hykerrellen uudelleen alusta loppuun. Kauan eläköön Risto Lindstedt!

S.

Sivu päivässä

Joskus kai puhuin tai kirjoitin eteenpäin sen, mitä joku toimittaja kirjoitti eteenpäin siitä, mitä se yksi professori teki. Se menestyi. Konstit on monet, hänen konstinsa oli sivu päivässä. Sivu päivässä tieteellistä tekstiä. Tähän päästiin mm. rimaa laskemalla. Tiedemiehen elämäntapa tuotti kuitenkin epäsuosion. Työyhteisössä hänestä puhuttiin pahaa. Selän takana pahan puhuminen ei ollut vaikeaa, sillä miestä ei koskaan näkynyt työmaallaan. Tai ainakaan tiedekunnan kahvihuoneessa. Luentonsa hän piti aamulla. Oppilaat rakastivat häntä. Ennen luentojaan hän oli kirjoittanut sivun päivässä. Toki moinen vaatii myös opiskelua, lukemista ja mietiskelyä. Mutta kun kuudelta tulee työmaalle, ehtii varmasti yhtä ja toista. Kymmenen jälkeen hän harvoin oli enää työmaallaan. Kuulemma tykkäsi kalastella aurinkoisina aamupäivinä. Kateelliset kai raportoivat tämänkin. Totta sinänsä, toimittajan mukaan.

Minusta sivu päivässä on kiehtova ajatus. Olen kokeillut muutamassa kouluhommassa. Se on toiminut. Suosittelen.

S.

ps. Meidän pitäisi kuunnella jousikvartettoja enemmän.

Valvoin yöllä

Kun kerron elämästäni tai pääni sisäisestä lumetodellisuudesta, tulen joskus kohtaan, jossa kerron myös mairittelemattomia asioita. Ison osan niistä olen tietysti pitänyt salassa. Mutta ei ole mairittelevaa se, että nukun napit korvilla. Ainakaan se ei ole yksiselitteisen fantastista. Mutta nukun, koska koen siitä saavani jotain. Mikä onkaan suloisempaa kuin hyvään musiikkiin nukahtaminen!

Eilen nukahdin johonkin mihinsattuun, mutta kun lapset aloittivat vatsanvääntelehtimisen siinä yhden maissa kai, kuulin korvanapeista musiikkia. En ollut sillä hetkellä yhtään pahoillani siitä, että jouduin valvomaan. Mietin, mistä on kyse, ja ajattelin, että ehkä Mendelsohnista ja onkohan jousisinfoniaa. Kuuntelin lisää (kuopus kyllä itkaisi aina välillä muttei suostunut ottamaan minulta minkäänlaista apua vastaan, joten makasin vain ja ynähtelin hänelle välillä jotain lohduttaakseni, lähinnä nukkumaan pyrkivää vaimoani ääntelylläni rauhoitellakseni; olen minä hereillä joo, teen sen minkä nyt voin, nuku sinä vain;) ja sitten ajattelin, että jousikvintetti kai, että olisko Schubertia, kun on niin kaunista. Ja ajattelin jousisoittajia ja kaveriani, joka katsoi jousikvartetin syntyä käsittelevän dokumentin Kvartetin synty ja totesi että "siinä on sellaista elämää jota minäkin haluaisin elää". Ja kuvittelin soittajat erillisinä ihmisinä ja puhtaisiin ääniin pyrkivinä muusikkoina, sillä sellaisiahan ne viulistit ja muut listit ovat. Ja kun aikani kuuntelin ja kuvittelin ja luulin tietäväni, että siellä nyt toi soittaa noin ja toi noin, niin kohta olin jo musiikin vietävänä, eikä siinä auttanut mikään. Tiedättekö, että yhtäkkiä ne soittajat vain haihtuvat ulottumattomiin ja virta venhettä vie, ja on yö, ja lapsi itkee, ja ynähtelen, mutta musiikki soi, ja lapsi ei sitä kuule ja minä kuulen ja lapsi nukahtaa ja minä en nukahda. Ja sitten huutaa seuraava lapsi yläkerrassa isää kurkku suorana. On oppinut huutamaan kovaa, jotta tulen. Jos huutaa hiljaa, en tule. Keskikovaa huudettaessa tosin vaimoni herää ja tökkii minua kylkeen jotta minäkin herään ja tulen sitten.

En suurin surminkaan muista, missä olen tämän kvinteton kuullut, kvintetto se nimittäin oli, Borodinin, f-molli, mutta jossain olen. Ehkä sitten jossain radiossa. Upeaa musiikkia. Ylen yöklassisessa soi juuri tuo yllä linkkaamani esitys. Siihen ei ole mitään lisäämistä, vaikka luulen, etten päiväsaikaan kuunnellen pääse samanlaiseen hurmostilaan kuin yöllä.

S.

Kun olin viimeistä päivää töissä, heräsin seitsemältä. Vein lapset hoitoon niin, että ne olivat patojen ääressä kahdeksan maissa. Siitä suuntasin Turkuun, mutta en mennyt suoraan pelipaikalle. Menin sitimarkettiin ostamaan Pirkka sitruunamuffineja (1,1€/2kpl) jotka olin luvannut tarjota kollegoilleni viimeisenä päivänä. Minulla oli kelpo kollegat siellä.

Viimeisenä päivänä oli määrä siivota varastoa. Mukisematta otin tehtävän vastaan aamulla Turussa. Se riitti, sillä juuri kun olin valmistautumassa käskynjakoon, sain ilmoituksen, että siirrymme kahville. Naantalin aurinkoiseen. Peruspaikka, jossa on erinomaiset pullat. Just mun profiiliin.

Ja mitä tekevätkään työkaverini? Antavat lahjan! Ja minkä lahjan antavatkaan! Agricolan!! En muista että minua olisi näin täsmällisesti osattu lahjoa pitkiin aikoihin! Toki olen lahjoja saanut paljon yli ansaitun, mutta tämä löi minut ällikällä täysin. Olivat käyneet lautapelikauppiaan kanssa syvälliset keskustelut siitä, mikä peli minulta mahdollisesti puuttuisi ja mikä olisi riittävän sopiva muuten. Päätyivät Agricolaan. Erinomainen peli. Aivan erinomainen! Minusta tuntuu, että olin niin hämilläni, etten muistanut edes kiitellä tarpeeksi. Nyt vähän takautuvasti, vaikka eivät he tätä lue, mutta kuitenkin.

Olen ollut naapurin isännän Agricola-yksilön varassa tähän asti. En ole enää.

Istuimme kahvilla kaikessa rauhassa. Se oli mukavaa, olivat raivanneet kalenteriaan niin, että meillä ei ollut kiire mihinkään. Kun tulimme toimistolle, Suomella oli jokin jääkiekkopeli menossa. Katselin sen loppuun. Tyhjensin tietokoneeni usb-kovalevylle. Avasin viimeisen minulle osoitetun kirjeen. Siellä oli lahjakortti Helsingin tovereilta. Kiitos heillekin! Ostan ehkä Akateemisesta kirjoja. Yhden jo ostinkin. Pertti Niemisen lyriikkaa. Paksu pokkari, johon kaman on toimittanut Martti Anhava. Nieminen on hyvä runoilija. Älykäs mutta ei liian vaikea.

"Juuri kun kirjoitin elämäni runoa

pyysit viemään jätesäkin pois.

"Kun sinä osaat sen homman", sanoit."

Poiketakseni hetkeksi päivästäni Niemiseen (Runokirjan nimi muuten sattui mainiolla tavalla olemaan "Näen syksyssä kevään") haluan sanoa, että Nieminen kuuluu niihin kirjoittajiin, jotka sanovat jotain niin hyvin ja osuvasti, että ajattelen huomaamattani, että noin minäkin ajattelisin ääneen, jos vähänkään osaisin.

Ennen kuin työpäiväni päättyi ja lähdin kotiin Akateemisen kirjakaupan kautta join vielä kahvit uudestaan. Pidin lupaukseni ja syötin kollegoilleni viimeiset muffinit. Kirjoitin kollegoilleni kautta yhtiön sähköpostin ja sain siihen mukavasti vastauksia. Jätin viimeisen velvoitteen hoitamatta, koska unohdin. Näin muodoin palkanlaskenta lähestyi minua vielä käytännön asioilla seuraavana päivänä. Hyvästelin työtoverini ja lähdin kotiin. Olo oli kevyt, vaikken tiedä vielä, mitä tuleman pitää. Uskon, että elämä järjestyy. Täällä tai muualla. Illalla mietin päivääni kotona. Vaimo sanoi päivän päätteeksi välttäneensä kehottamasta minua yhtään mihinkään. Illalla mietin päivääni ja suunnittelin kirjoittavani sen muistiin. Nyt siitä on jo viikko, enkä enää muista siitä paljoa. Agricolan muistan, ja kollegat. Ja lahjakortin. Ja sen kevyen olon.

S.

Miesten vuoro

Ilmestyi taannoin dokumenttielokuva Miesten vuoro. Katsoin sen Areenasta. Siinä miehet saunoivat ja kertoivat avoimesti elämästään. Dokumentissa mentiin jollain tapaa ihon alle. Se oli minusta hyvä.

Miesten on joskus vaikeaa. Ei ole oikein olemisen mallia kaikkiin tilanteisiin. Suhteessa muihin miehiin voi olla vaikeaa. Myös suhde naisiin voi olla vaikea. Joskus. Joillakin. Että miten olla, kuin eleä.

Saatan olla pööpö kun spekuloin tällaisella asialla näin julkisesti, blogissa jota lukee miljoonayleisö päivittäin. Olen kuitenkin sitä mieltä, että julkisella paikalla tapahtuneita asioita voi kyllä käydä ihan hyvin julkisesti myös läpi. Retrospekulatiivisesti. Palannen tähän vielä, jos osoittautuu, että kaikki mitä olen kuvitellut onkin oikeasti ollut totta.

Miehet joivat kahvia kahvilassa. Kutsu oli käynyt miehille, ja tapahtuma nimettin kutsussa miestenillaksi. Muutama mies oli saapunut paikalle. Ainakin yksi kutsun saaneista päätti jäädä kotiin. Hän ei ollut ilmoittanut tulemisestaan tai poisjäämisestään kenellekään. Poisjääneen miehen vaimo oli samaan aikaan asioilla ja törmäsi seinättömässä kauppakeskuskahvilassa kahvia juoviin miehiin sattumalta. Kaikki miehet olivat naiselle tuttuja siinä missä miehellekin, jota oli kahville pyydetty.

Tässä kohtaa tulee mieleen lapsuuteeni kuuluvat nuortenkirjat, joissa oli vaihtoehtoja. Sellaisia on ilmeisesti vieläkin. Sen jonkun Yli-Juonikkaan Neuromaani on yksi sellainen. Minä luin sellaisia spesiaaliviisikkoja, jotka olivat sen ajan interaktiivista mediaa parhaimmillaan. Luin myös salapoliisikirjoja (Wolfgang Ecke) joissa lyhkäisien tarinoiden päätteeksi lukija sai päätellä, mikä on homman nimi, ja kuka oli murhaaja. Musikaalinen kiristäjä on yksi sen sarjan kirjoista. Minulla taitaa se olla hyllyssäkin. Viisikoissa lukija sai sen sijaan päättää, mitä tapahtuu. Kirjailija oli kuitenkin pannut muutaman vaihtoehdon tarjolle. Tyyli oli jotain tällaista: "Jos Viisikko päättää syödä lounasta, siirry sivulle 70. Jos uskot, että heidän on hyvä yrittää pihistää mikrofilmit hämärämiehiltä, siirry sivulle 99." Siitä sitten lueskeltiin kirjaa ristiin rastiin ja tehtiin valintoja.

Tekisi mieleni jättää nyt blogin lukija avoimeen tilaan. Kuvittele siis, mitä tapahtui, kun nuo muutamat miehet tapasivat tuon naisen. Anna ajatuksen lentää. Ei tarvitse spekuloida ääneen. Vaihtoehtoja voi olla monenlaisia, sillä sellaista elämä on. Monimuotoisuuden lisäämiseksi kuvittele samanlainen tilanne vielä niin päin, että perheenäidit kahvittelevat avokahvilassa ja ohi kävelee kauppa-asioineen mies, jonka vaimo on päättänyt jäädä kotiin. Ehkä vaihtoehdot mielessäsi ovat identtiset, tai sitten huomaat ajattelevasi, että mies- ja naisryhmän käytöksessä voi olla vivahde-eroja.

S.

Sen vähän mitä viiskytluvusta ymmärrän

Niin jotenkin se kiehtoo. Tämä tosin on jo myöhemmiltä vuosilta, mutta kun sijoitan aina Veijo Meren jotenkin sinne viiskytluvulle. Olisi kiva tietää, millaista tekstiä hän tänä päivänä kirjoittaisi, jos olisi voimissaan. Harmittaa, kun en tullut kysyneeksi, kun soitin hänelle.

Katkelma Meren novellista Kujalan jouluaatto.

"Konttoristi oli kahdenkymmenen ikäinen tyttö, jolla oli kolea ääni, semmoinen kuin on 16-17:n ikäisillä tytöillä. Melkein luulisi, että niillä on jonkinlainen äänenmurros, mutta se johtuu kai siitä, että ne matkivat samanikäisiä kavereita, joilla se on juuri ollut. Tällä on välillä keltainen kellohame ja korkeat korot, välillä roikkuva villahame ja korottomat kengät, kai mielialan mukaan. Se käännähteli nopeasti, jolloin kellohame meni pyöreäksi ja nousi hieman."

S.

Rakastumisia on kahdenlaisia

Sitä rakastuu joko kerralla tai sitten vaivihkaa. Juha Mannerkorpeen prosaistina rakastuin kerralla, mutta lyyrikkona vaivihkaa. Hänellä on runo nimeltään Bussi. Minä pidän siitä nykyään kovasti.

Bussi

Minulla on kiire kiire, joka aamu

minulla on vimmattu kiire

tienhaarapysäkille bussiin.

Ja ehdinhän minä.

Se on seissyt siellä, seisoo, joka aamu

se seisoo siellä minua odottamassa,

joka aamu,

varta vasten minua.

Sillä keitään muita ei bussissa ole,

ei yhden yhtä matkustajaa,

ei rahastajaa,

ei kuljettajaa liioin,

eikä keitään muita bussiin tule, 

ei yhden yhtä matkustajaa,

ei rahastajaa,

ei kuljettajaa liioin.

Siinä sitten istun

etupenkissä

kuljettajan tyhjän penkin takana,

istun,

odotan,

vaunussa tilaa 42 matkustajalle,

syön eväitäni,

istun,

vaihdan polvea,

keskustelu kuljettajan kanssa kielletty.

Ja päivä kuluu,

ja tulee ilta,

moottorin kanteen lankeaa ruoste,

ruoho syöpyy ojien pielistä keskitielle,

ja lepät avaavat toisilleen paljaat käsivartensa

lumen tukkiman tieuoman yli

Joka aamu minulla on

vimmattu kiire.

Tienhaarapysäkille.

Bussiin.

S.