Maskuja

Olen sitä Rantschukoffin Jaria monesti miettinyt, että eikös hänellä ole ihan kunniakas ura Ylessä? Kun minä olin lapsi, niin aina kerrottiin, minkä ohjelman hän oli milloinkin tehnyt. Olikohan hän kuuluttamossakin, taisi olla.

Nyt hän kuuluttaa Ylen Klassisella kappaleiden nimiä, ja kai valitsee ne, eli toimii kanavan tuottajana. Kiva homma, mutta voisi luulla, että on vähän työläs ja puuduttavakin vuodesta toiseen. Juuri nyt hän kuuluttaa, miten Leonard Slatkinin johtama orkesteri soitti Alicia de Larrochan kanssa Maurice Ravelin pianokonserton. Siinä on hyvin ranskalainen hidas osa, ja miksei samaan karsinaan mahdu myös konserton kolmas osa. Kun konsertto päättyi ja Jari kertoi, mitä kuulimme, hän siirtyy seuraavaan kappaleeseen. Sitten kuulemme sen, hän kertoo mitä kuulimme ja siirtyy seuraavaan kappaleeseen. Ei mitään vitsejä väliin, ei tule.Yötä päivää sitä samaa. Mitenköhän kauan häneltä menee yhden päivän musiikin rakentamiseen? Kun otetaan lomat ja viikonloput ja tehoton työaika huomioon, niin kyllä siinä saa jaakona olla että ehtii homman hoitaa.

Mulla oli 11 sekuntia sitten mielessä jokin aasinsilta Mirkka Rekolan Maskuihin, mutta unohdin sen. Siksi kirjoitan ihan vain pomppijan oikeutuksella sitaatin sivulta 39 (Kirjaston poistomyynnistä joo):

"Sinä kesänä oli vaikeaa, kun jokaisella korttelilla oli omat runoilijansa, ja kaikki kiistelivät niistä ja kehuivat omiaan, eikä kukaan muistanut minua. Oli sellainen hellepäivä, että kaikki olisi ollut hukassa, ellei se kookas nainen olisi tullut parvekkeelle, levittänyt käsiään ja huutanut että "Puhukaa mitä puhutte, Pompierus se kuitenkin on paras"."

Toinen masku vielä.

"Kaupungissa, jossa Masku eli ja noudatti katujen kulmia, hän joskus mietti, oliko ihmisissä enää ollenkaan luonnollisia mutkia. Sisäelimetkin olivat varmaan tulleet neliskanttisiksi.

Parasta lähteä metsän poluille, kun vielä oli tilaisuus. Ei hän kyllä puhunut kaupungista maaseudun vastakohtana, se oli typerää puhetta, ei sitä vastakohtaa enää ollut. Hän vain joskus ajatteli, että jossakin voi tanssia jytistää permannolla niin ettei kukaan häiriinny. Jossakin ääni aukenee jalkapohjista päälakeen asti niin että ilma värähtelee uudella tavalla. Jossakin voi laulaa niin että maan kivet, vesi ja puu vastaavat moniäänisesti. Ne ovat parantavia ääniä, Masku tiesi. Ja kun kukaan ei päästä niitä, kukaan ei parane."

Huomenna keskimmäinen täyttää kuusi. Hän syntyi 00.00, ja minä muistan sen hyvin. Aikakirjoihin kirjattiin 00.01, etteivät vallan mene päivät sekaisin. Silloinkin soi Mozartin A-duuri(piano)konserton keskiosa. Sitä on vaikea uskoa kun katsoo sitä lasta.

S.

Paikkojen paikka

Elmon, joka jäi kirjailijansa ylivoimaisesti suosituimmaksi teokseksi vasten hänen tahtoaan, yksi lukuisista kuolemattomista kohtauksista on keihäänheittokilpailu, jossa Elmon heitto on selostajien mukaan "Kaamea heitto, hirrmuinen heitto, HEITTOJEN HEITTO!" Rinnakkaisjatkumolla Parainen voisi hyvin olla paikkojen paikka. Saa nähdä, milloin lakkaan suunnittelemasta muuttoa Fiskarsiin eläkepäivinäni.

Syksy on ollut lämmin. Niin lämmin, että kolme edellistä marraskuuta ovat antaneet odottaa jotain ihan muuta. Minä nimittäin muutin Oulusta tänne Paraisille siksi, että täällä on talvella lämmintä. (Kaikki asiat voi nähdä aktiivisten valintojen tuloksena tai vaihtoehtoisesti kohtalonomaisina johdatettuina predestinoituina polkuina. Esittelin juuri ensin mainitun.)Tänä talvena on ollut lämmintä, paitsi tänään aamulla, jolloin oli kylmä ja poika kysyi, että milloin talvi tulee. Sanoin, että ei se lumesta riipu, että onhan tässä jo kylmä ja että kai sitä voi jo pikkuhiljaa ajatella, että tässä se on. Poika sai kivan palautteen muuten eskarista. Vaikka on vilkas, hän on erittäin hyvä pohtimaan ja keskustelemaan. Arvelivat, että keskustelemme kai hänen kanssaan paljon. Ainakin yritämme vastata kysymyksiin.

Kun on ollut lämmintä, syksyllä on voinut ruokkia kanoja villapaita päällä. Eräänä päivänä ruokin kanoja villapaita päällä ja kuten aina, Ernesti tuli oviaukosta ensimmäisenä ulos. Ernestin lähtölaskenta on alkanut jo jokin aika sitten, kun isommaksi kasvanut komea Niilo-kukko on ottanut kukkojen konstit käyttöön. Ernesti on upean värinen mutta pieni uroskana. Nyt kun isompi kukko on säkittänyt sitä 24/7, eikä säkitetyn eläimen satulassa ole kovin paljoa sulkia jäljellä, on komeuskin vähän kärsinyt. Mahtaa olla kylmä kun pakkaset tulevat ihan todella.

Kun Ernesti tuli piinaluukustaan ulos, jäivät muut siipikarjayksiköt syömään ruokaa sisään. Ernesti yritti pian itsekin, mutta olin luukun edessä kontallani eikä siitä oikein päässyt enää sisään. Mitäs karkasi. Kohta eläin lehahti avoimen oven päälle, ja hetken päästä olin varma, mitä tapahtuu. Ja niin tapahtui: Ernesti lensi selkääni. Siinä hän oli, ja ihmetteli, odotteli, miten pääsisi ruokalaarin luo. Minä päästin hänet sinne pian.

Yhtenä päivänä kävi ilmi, että kanalan nurkassa olleesta kolosta yksi kukko on päässyt karkuun autotalliin kuljeksimaan. Ernesti. Tiesin heti, miten tilanne oli mennyt. Ernesti on saanut nokkaa isommalta ja juossut karkuun: löytänyt onkalon, jota kautta pääsee pakenemaan. Eloperäisistä jätöksistä päätellen eläin oli jo jonkin aikaa ehtinyt kierrellä autotallissa. Pojat veivät eläimen häkkiin, ja kohta tämä oli taas autotallissa vapaana. Ei auttanut muu kuin paikata reikä. Kehvelin kehveliä, noiduin minä kahden kukon kotitaloutta. Ei tule sellaisesta mitään. Paitsi munia tulee, yksi kahdessa päivässä suunnilleen.

Taas eräänä päivänä menin kanalaan katsomaan tilannetta. Kävin lyhyen keskustelun vaimoni kanssa tilanteesta. Kokenut tilanteenlukija osasi jo ensi repliikeistä päätellä, että päädyn keskustelun päätteeksi kanalaan. Tämä lukija oli viisivuotiaamme, joka ei sanonut sanaakaan, mutta lyöttäytyi heti iholleni. Heti. Ja kun sitten kuljin kohti eteistä, hän oli salamannopeasti hakenut taskulamppunsa ja pukenut kengät jalkaansa. Ovelle mennessäni hän oli sen jo avannut ja odotti tuloani. Kun ulko-ovi aukesi ja työnnyimme pimeänlämpimään marraskuun iltaan, hän tiivisti tuntonsa: "Isä, mä tykkään tällasista tilanteista." Silläkään kertaa emme tehneet muuta kuin ruokimme kanoja ja vähän katselimme, miltä ne näyttävät.

Nyt tilanne on se, että heikompi kukko on kuolemassa. Päätimme eilen perheparlamentin ilmaan jääneellä päätöksellä, että antidarwinistisesti annamme Ernestille mahdollisuuden pysyä hengissä. Niilo viedään meiltä pois sinne, mistä se tulikin. Piikkiöläinen takaisin Piikkiöön. Niilo on kasvanut tosi isoksi, ja on kokonaan harmaa. Se on komea, sen ääni kaikuu pakkasen kovettamassa syysmaisemassa kalkkitielle asti. Kaverini kävi lenkillä ja kuuli sinne asti railakkaan kieunnan. Häntä pelkästään hymyilytti, sillä hän tiesi, mistä talosta se ääni kuului. Kukaan naapureista ei sen sijaan ole moittinut meitä kukkotarhan johdosta. Ehkä se johtuu siitä, että niin auliisti lähestyimme heitä etukäteen, että jos vain kukoistamme on häiriötä, niin kertokaa. Ja vakuuttelivat, että ei ole. Eivät tienneet silloin, miltä kunnon kukko kuulostaa.

Sain neronleimauksen. Panin ison Niilo-kukon kaninkoppiin. Kopin työnsin kanalaan. Siellä se nyt yksin saa kiekua ja katsoa kaltereiden takaa, miten betauros Ernesti viettää kanalauman kanssa laatuaikaa. Ikävä kyllä Ernestillä menee vielä aikaa siihen, että hän tottuu väkivallattomaan preesensiin, eikä naisväenkään luokse ole asiaa varmaan hetkeen. Paitsi voihan se olla, että naaraskanat antavat Ernestin ymmärtää ja Ernesti sitten ymmärtää. En minä tunne tätä puolta kanan biologiassa ja biososiologiassa niin hyvin. Munat yritämme syödä mahdollisimman pian niiden kuoriutumisesta joka tapauksessa.

Tänään kävin katsomassa vuorokauden eristyssellissä ollutta laumanjohtajaa. Mahtoi olla nöyryytys, kun häkkinsä päällä istui yksi neljästä kanasta. Ties vaikka on paskonut kukkonsa niskaan. Ei niistä kanoista tiedä koskaan, varsinkaan jos ei tunne biososiologiaa. Ties vaikka tekisivät toisilleen miten kusisia temppuja. Kyllä minulla ainakin olisi houkutus nöyryyttää nöyryytettyä vielä lisää, jos joku entinen kukkoilija olisi oikein selkä seinää vasten. Nythän ne siellä Syyriassa ovat kovasti huolissaan vangitun diktaattorin ihmisoikeuksista ja oikeudesta lain mukaiseen oikeudenkäyntiin. Tuomarit ovat jo etukäteen kuohahdelleet ja tuominneet hänet puheissaan roistoksi ja ryöväriksi. Tässä ollaan vähän vaarallisilla vesillä, niin pahaa kuin onkin tehnyt se diktaattori, sanelija. Sanelupolitiikan harrastaja. Oliko se Syyria vai joku muu maa? Tätä kirjoittaessa muuten huomaan, että kukkoilijoiden nöyryyttäminen on ollut yksi "teema" mielenmaisemassani jo lapsuudestani saakka. En voi tähän avata kaikkea, mutta olen jo pienestä pitäen kokenut epäreiluna sen, että jotkut voivat huonosta käyttäytymisestään huolimatta kukkoilla ison joukon johtajina. Itse en aina ole jaksanut pitää inhoani tätä ilmiötä kohtaan salassa tai edes aisoissa. Valitettavasti ;)

Tällä viikolla Niilo lähtee. Kukot ovat sellaisia. Ei niitä lopulta kukaan halua, vaikka ne toteuttavat vain olemassaolonsa tarkoitusta. Niilokin teki vain, mitä sen pieni kukonaivo käski hänen tehdä. Ja käpyrauhaset ja mitä niitä mantelitumakkeita on kukoilla ja muilla. Yritin selittää lapsille, että ihmiset toimivat ihan samoin kuin kukot, että varmistelevat asemiaan parisuhdemarkkinoilla. Kukoilla vain on kukon konstit: nokitaan kilpailijat näännyksiin, ja lopulta kuolloksiin. Sen me päätimme kuitenkin estää. Ja jos tuo Ernesti tuosta vielä toipuu, saa nähdä, josko tuota vaikka tipujakin joskus vielä. Ja niistä taas sitten uusia kukkoja.

S.

Sitaatti

Tänään näin valokuvan, jossa Olli Jokinen oli pukukopissa, ja kuten pukukopissa pitääkin, hänellä oli puku päällään. Pipo päässä myös. Pukukopissa oli myös Jari Kurri ja Erkka Westerlund. Kaksi jälkimmäistä olivat lähteneet Yhdysvaltoihin katsomaan, miten suomalaiset ja muunmaalaiset siellä pelaavat jääkiekkoa, koska sadan päivän päästä pitää pelata Venäjällä jääkiekkoa, ja on etu, jos silloin osataan pelata paremmin kuin muut. Tarina on pitkä, enkä minä sitä tunne kuin pinnasta. Tiedän kuitenkin, että Erkka, Olli ja Jari pitävät kaikki jääkiekkoa erittäin tärkeänä asiana sekä itselleen että olettaen olettavat myös muiden pitävän sitä tärkeänä. Heidän mielestään kannattaa matkustaa Amerikkaan katsomaan, miten jääkiekkoa pelataan.

Alan Paton piti rotuerottelupolitiikasta kirjoittamista tärkeänä. Hän kuoli vuonna 1988 ja julkaisi kirjoja ihan viimeisiin hetkiin saakka. Yksi viimeisimmistä kirjoista on Oi, miten kaunis maa (Ah, But Your Land Is Beautiful), joka on yksi neljästä Patonilta suomennetuista teoksista. Sen sivulta 70 alkaa seuraava katkelma. Sitä ennen, se tiedoksi lukijoille lausuttakoon, on Robert, toinen replikantti, eronnut koulun rehtorin virasta.

" - Ymmärrän hyvin mitä sinä teet, Robert, ja ihailen sinua, mutta olen samalla murheissani. Sinähän tiedät että minulla on ollut heikkoutena turvautua sinuun, ja kehen minä nyt turvaudun?

 - Ajattelin sinua kovasti ennen kuin tein sen. Minun oli kyseltävä itseltäni, kumpi on tärkeämpää. Me olemme yrittäneet tuoda koulumme ja koululaisemme lähemmäs toisiaan, mutta nyt kummankin kouluhallitus on kieltänyt yrityksemme. Kumpi oli tärkeämpää, jäädä tänne sinua lohduttamaan vai lähteä taistelemaan kansallisella tasolla niiden asioiden puolesta joihin me uskomme?

 - Ei sinun tarvitse selittää minulle, Robert. Mutta Elizabeth ja minä tulemme kaipaamaan sinua ja Naomia...ankarasti.

 - Mutta ainakaan sinulla ei enää ole Dlaminia kiusanasi. Miksi hän mahtoi erota?

 - Hän ei sanonut, mutta oletettavasti siksi ettei suostunut opettamaan bantukoulutuslain alaisuudessa. Turvallisuuspoliisikin halusi tietää.

 - Vai ovat he käyneet tapaamassa sinua.

 - Kahtena päivänä peräjälkeen. He tutkivat Dlaminin talon läpikotaisin. He kysyivät minulta miksi hän erosi. Sanoin kuulleeni että hänelle oli tarjottu työtä teollisuuskemistinä Durbanissa. Mutta he eivät uskoneet. He kysyivät mitä mieltä hän oli bantuopetuksesta ja mitä mieltä hän oli tohtori Hendrikistä. Sanoin, ettei hän hyväksynyt bantuopetusta mutten koskaan ole hänen kuullut puhuvan tohtori Hendrikistä. Sitten he halusivat tietää miksi hän paheksui bantuopetusta, ja minä sanoin että hänen mielestään se oli huonompaa opetusta, ja että lisäksi kotikielen käytön vaatiminen opetuskielenä kuudennelle luokalle asti merkitsi sitä, ettei ainoastakaan mustasta lapsesta voisi tulla luonnontieteilijää tai matemaatikkoa. Sitten he kysyivät olenko minä samaa mieltä, ja minä sanoin että useimmat mustat opettajat ovat sitä mieltä ja että minä yhdyn heidän käsityksiinsä. Sitten musta mies jatkoi, kersantti Magwaza, ja hän kysyi häpeänkö minä zulunkieltä. Robert, minä olin vähällä nauraa, mutta päätin hillitä itseni. Minä sanoin: ei, minä olen hyvin ylpeä siitä ja haluan että kaikki oppilaani puhuvat sitä hyvin ja kirjoittavat sillä runoja ja tarinoita mutta ei se ole tieteen ja matematiikan kieli, yhtään sen enempää kuin englanti on karjan ja ruohon ja yrttien kieli. Sitten se musta mies kysyi, mitä mieltä olen tohtori Hendrikistä ja minä sanoin että mielipiteeni on minun oma asiani, ja etten minä muutenkaan pidä tapana puhua muista ihmisistä.

 - Hyvin sanottu, Wilberforce. Miten he siihen suhtautuivat?

 - Eivät yhtään hyvin. Valkoinen mies sanoi minulle että kun on kyse valtion turvallisuudesta, kenenkään mielipiteet eivät ole hänen oma asiansa, ja että turvallisuuspoliisin velvollisuus on tietää kaikkien mielipiteet, ja että jokaisen velvollisuus on kertoa mielipiteensä turvallisuuspoliisille. Mieleni teki sanoa että hän puhuu pötyä, mutta katsoin parhaaksi olla hiljaa. Sanoin vain, etten usko sitä. Uskon että jokaisella miehellä ja naisella on oikeus yksityisyyteen kunhan eivät käytä sitä lain rikkomiseen. Se valkoinen mies sanoi, että oikeusistuin saisi päättää että käsitykseni ovat kumouksellisia ja että minun olisi paras varoa. Minä sanoin, että suurin ongelma oli juuri siinä ettei oikeusistuimen enää sallittu päättää tällaisia asioita. Oikeusministeri ratkaisi ne turvallisuuspoliisin neuvojen nojalla. Valkoinen mies alkoi suuttua, ja hän kysyi minulta olivatko Dlamini ja eräät muut opettajakunnan jäsenet juhlineet Lutulin valintaa kansallisen  kongressin puheenjohtajaksi. Sanoin että heillä oli kyllä ollut kutsut mutta koska minua ei ollut kutsuttu, en tiennyt, mitä he juhlivat. Silloin kersantti Magwaza sanoi, että heillä oli todisteet siitä että minä tiesin oikein hyvin, mitä he juhlivat. Ajattelin mielessäni että vain vaimoni ja vararehtorini olisivat voineet todistaa sen ja ettei kumpikaan heistä tekisi sellaista. Mutta sitten tulin ajatelleeksi erästä toista henkilöä. Sellaista tämä on, Robert, sitä lakkaa luottamasta kehenkään. Muistin että tullessaan kertomaan minulle asuntoloista Koza oli tavannut Mbelen, joka oli lähtenyt aikaisemmin pois kutsuilta, ja että Mbele oli kertonut opettajien aikovan lähettää luokseni lähetystön pyytämään että muuttaisin koulun nimen. Koza ja minä olemme aina uskoneet Mbelen olevan meidän puolellamme, mutta tässä alkaa herätä epäilyksiä. Niinpä minä sanoin Magwazalle: mitkä ne teidän todisteenne ovat? Hän sanoi, ettei heillä ole tapana kuljettaa mukana todisteita, ja se sai minut taas ajattelemaan Mbeleä. Valkoinen mies kysyi olinko ilmoittanut koululle että Lutuli oli valittu ja minä sanoin ilmoittaneeni. Olin tehnyt sen koska koulussa oli levotonta. Hän halusi tietää, olinko puhunut Päällikkö Lutulista, ja minä sanoin että olin. Hän kysyi tiesinkö minä ettei hän ole enää päällikkö ja minä sanoin että tiesin. Miksi minä sitten kutsuin häntä päälliköksi? Yritinkö halventaa tohtori Hendrikiä koulun silmissä? Olivatko jotkut pojat ja tytöt huutaneet Mayibuye? Olivat. Tiesinkö minä mitä se merkitsee? Tiesin. Kärsivällisyyteni alkoi olla lopussa. Robert, sinä et ole koskaan joutunut kokemaan sitä että sinua kuulustelee kaksi kovaa ja päättäväistä ja rajoittunutta miestä, jotka ovat myyneet itsensä sieluineen ja ruumiineen hirvittävälle koneistolle joka ei tunne armoa. Minä pidän noita miehiä itseäni alempina, mutta joudun istumaan tuntikausia heidän kuulusteltavinaan. Sitä valkoista miestä minä ymmärrän. Hän puolustaa kansaansa ja kieltään ja valtaansa ja lapsiaan. Mustaa en ymmärrä lainkaan. Haluaisin sanoa hänelle: tule joskus käymään sillä haluaisin ymmärtää miksi sinä olet ottanut tuollaisen työn. Ja sitten he nousevat lähteäkseen ja valkoinen mies sanoo: Nhlapo - ei herra Nhlapo, ei rehtori Nhlapo, pelkkä Nhlapo - pitäkää varanne, me tiedämme kaiken mitä täällä tapahtuu. Sitten he ajavat tiehensä, ja minä ajattelen heti Dlaminia ja säälin häntä, sillä he saavat hänet vielä, se on aivan varma."

S.

Palapeli innostaa lapsiani

"Se kuuluu tän ihme ölliäisen selkään" sanoo lapsi, joka puhuu palapelistä. Palapeli on edelleen, näinä maailman aikoina, kelpo värkki. Lapset, jotka uppoutuvat palapelin maailmaan, ovat eri lapsia kuin ne, jotka kärttyisenä tulevat pois tietokoneen äärestä sen jälkeen kun heitä on neljä kertaa kauniisti siihen kehotettu. Pitäkäämme palapelejä lastemme ulottuvilla. Erityistä suosiota on halki vuosien nauttinut lattiapalapeli, vieraalla kielellä Giant floor puzzle. Siinä on 64 palaa, yhden palan koko on  noin 64 neliösenttiä. Tämä meidän versiomme on nimeltään Ocean friends. Samalta valmistajalta on myös viidakon faunaa kuvaava palapeli. Se on saman kokoinen kuin tuo, jota nuo lapset tuossa kokoavat.

S.

Erään prosessin kuvaus

Tänään pääsimme ulos. Ihmetellessämme taas Paraisten kauneutta, vaikka lehdet ovat jo tippuneet, törmäsimme iloiseen mieheen. Hänen äänensä sointi oli merkillinen, vaikka en olisi siihen kiinnittänyt huomiota ellen olisi ollut laulajan seurassa. Hän siunaili asiaa heti, kun kymmenminuuttinen keskustelutuokiomme päättyi. Minä taisin olla se, joka teki "meidän pitää jatkaa matkaa" -tyyppisen aloitteen. Vannon kuitenkin, että olin sitä ennen tehnyt voitavani, jotta kuulisin sen hauskan koirantaluttajan puhetta riittävästi. Vieraamme olivat kaukaa, ja näin, miten hekin iloitsivat oikein periparaislaisesta suomen kielen murteesta.

Mies talutti pientä koiraa. "Muijan sisko noit kutoo, se tonki on tehny". Miehellä oli koko ajan hymy huulilla, muttei typerä hymy. Jos hymyilee liikaa, voi hymy saada typerän maineen. Hän ei ollut typerä, mutta kun kieli on tarpeeksi kaukana omasta, niin asia hymyilyttää. Pohdimme autiomaassa eläviä koiria ja niiden kykyä selviytyä hengissä. Eihän siellä ole mitä syödä. Matoja ja kärpäsiä, mies arveli sieltä löytyvän. Nämä arvelunsa hän esitti omalla kielellään ja murteellaan. Me nauroimme yhdessä miehen sekä vieraittemme kanssa. Oli luontevaa nauraa. Emme olleet epäkohteliaita, vaikka mies tuskin arvasi, että nauroimme yhtä lailla hänen puheenparrelleen kuin hänen juttujensa asiasisällölle. Erotessamme rouvelini huikkasi hänelle jotenkin, että "nähdään taas!" Se oli hyvin sanottu, kuulin, kun mies vastasi että joo.

Nyt kun palautan keskustelumme mieleeni, huomaan, että hän tunsi paikalliset asiat erinomaisesti. Olisi pitänyt ottaa puhelinnumero ylös. Mies lähestyi hissukseen eläkeikää ja on asunut ikänsä paraisilla. Työpaikkakin on täällä. Ja koira. Sanoin, että sinunhan ei tarvitse Turussa käydä kuin kerran, joulurauhan julistus kuuntelemassa. Mies nauroi, muttei kertonut sitä, mikä minua oikeasti kiinnosti: kuinka usein täältä oikeasti täytyy lähteä naapurikuntiin, jos työpaikka ja muu elämä on Paraisilla.

Mies kertoi kalastusmahdollisuuksista, ja kalastuslupien valvojista. Molempia on kuulemma paljon. Parhaana viikonloppuna läheisellä lahdella on kuhaa uistelemassa jopa 80 venettä kuulemma. Ja tiesi hän kertoa, että joku oli reissullaan nostanut 140 kuhaa. Hän ei kuitenkaan itse ollut sen enempää kalamies kuin yhden asian mieskään. Kalajutut nyt vain sattuivat nousemaan puheeksi, oli hänellä muitakin juttuja. Hauska mies.

Menimme samalla kävelyreissulla louhokselle. Heitimme kiviä louhoksen pohjalle siinä toivossa, että kuulisimme äänen, joka syntyy, kun kivi putoaa louhoksen pohjalle. Turha toivo, emme kuulleet mitään. Mikä siinä on, että ihminen aina haluaa kuulla sen äänen, kun kivi putoaa louhoksen pohjalle?

S.

Ei niin kuin olisi luullut

Helsingin sanomat on katsonut viisaaksi markkinointi-investoinniksi sen 15 000 euroa, jonka lehden oma kirjapalkinto vie. Muitakin kuluja varmaan tulee, mutta tuleepahan sitten myös materiaalia lehteen. Rehellisyyden nimissä en ole tabloid-hesaria montaa kertaa lukenut perusteellisesti kannesta kanteen. En ole montaa kertaa edes selaillut sitä. Lehteen tartuttuani olen yleensä katsonut kulttuurisivut. Vähän on tilaa, ja paljon aiheita, jotka kamppailevat tuosta vähästä tilasta. Minun suosimani kulttuurimuodot jäävät jalkoihin, kun minun suosimattomat kulttuurimuodot vievät tilaa. Tältä ainakin tuntuu.

Menin kuin meninkin kirjamessuille. Kannatti. Elämys ei ollut edellistenkaltainen, sillä nyt minulla oli mukana kuopus ja esikoinen. Esikoiseni puolesta olin iloinen, hän nautti messumeiningistä ihan sellaisenaan. Siellä ei kuulemma ollut tylsää missään vaiheessa. Tyttäreni puolesta olin iloinen myös, vaikka hänen iloisuuteensa ei yleensä vaikuta se, kuinka iloisia muut ovat ja mistä asiasta. Hän oli mitä mainiointa kirjamessuseuraa. Ei tietenkään siinä kirjallisessa mielessä, mutta muuten. Seisoimme mm. Musiikkitalon messuosastolla (Saattoi muuten olla musiikkimessujen puolta jo se osasto, en tiedä) ja kuuntelimme kantapöytää sekä juttelimme paikalla olleiden tuttujen ja tuntemattomien kanssa. Kuopus seurasi puhallinkvintetin työskentelyä ja hyppeli siinä vähän, kuten hänen luonteeseensa sopii. Olin ylpeä valloittavasta tyttärestäni ja iloinen, että muutkin huomasivat, miten viihdyttävä tapaus hän on. Muuan mummu jutteli hänelle ja oli onnesta soikeana. Tyttäreni tuijotti intensiivisesti häntä silmiin. Saattoipa kommentoidakin jotain, en tiedä.

Kun muuten moni asia oli hyvin, en masentunut, vaikka varsinainen tapahtuma, jonka vuoksi sinne päätin lähteä, ei seisauttanut veriäni. Hesarin kirjapalkintoehdokkaat olivat lavalla kerralla ja heitä haastateltiin. Tapahtuman viihdearvosta oli hävinnyt melko suuri osa, sillä haastattelusta vastasivat tällä kertaa paljon kokeneemmat toimittajat (Suvi Ahola ja Antti Majander) kuin aikaisemmin. Kaikki sujui hallitusti. Lisäksi kirjailijoille esitetyt kysymykset olivat armeliaampia, laajempia ja avoimempia, siinä kysymysteknisessä mielessä.

Erkka Filander oli ulkomailla.

Niina Miettinen kirjoitti kirjan, jossa romaanihenkilö sai hengellisen herätyksen. Suvi Ahola mainitsi uskonnollisen herätyksen olevan kirjallisuutemme tabu. Hän tietysti noteerasi myös, että tämän vuoden kirjallisuudessa aihetta on käsitelty runsaasti. Esikoiskirjalistan julkistamisen ainoa kiinnostava asia minulle olikin, onko Pauliina Rauhala listalla. Ei ollut. Kymmenen finalistia valittiin 90 debytantin joukosta.

Auli Leskinen on kirjoittanut kirjan Chilestä. Hän on työskennellyt muissa hommissa alueella jo vuosikymmeniä. Aikanaan diktatuurin näkeminen oli hänelle "viattomuuden menetys".

Juhani Karilan Gorilla on kertomuskokoelma. Siinä on mm. tappajakana. Tämän minä haluaisin lukea. On vähän hankalaa tosin, kun Juhani Karila on Hesarin kulttuuritoimituksen jäsen, että mitä hän nyt tuolla listoilla tekee. En minä ainakaan tykkäisi haastatella kollegaani tuollaisessa tilanteessa. Ehkä ei Suvi Aholakaan tykännyt. Toisaalta, hän oli samalla tavalla armelias ja ymmärtäväinen Karilaa kohtaan kuin muitakin. Karila kertoi preferoivansa kirjailijan ammattia toimittajan ammatin kustannuksella. "Kirjailijaksi olen halunnut kuusivuotiaasta alkaen, toimittajaksi vasta 16-vuotiaasta." Mainittakoon, että YLEn Seppo Puttonen tuntui tykkäävän Kirjakerho-ohjelmassaan tästä Karilasta.

Tua Harno oli myös Kirjakerhossa muistaakseni, Nadja Nowakin haastateltavana, keväällä. Hänen kirjansa alkaa lauseella "Minun isäni oli Leonard Cohenin näköinen mies." Aloituslauseiden kanssa on oltava tarkkana, ettei kirjan lukeminen pääty ennen kuin ehtii kunnolla alkaakaan. (Olen ehkä kertonut sen Taisto jäi Seinäjoelle -esimerkin) Harno oli olemukseltaan sellainen nuori naiskirjailija, jollaiseksi nuoren suomalaisen naiskirjailijan nykyään miellän.

Veera Nieminen kirjoitti Avioliittosimulaattorin. Sitä voisi kokeilla. Ahola sanoi sen olevan hauska kirja. Nieminen oli ihan hauska hänkin. Ei yrittänyt kuitenkaan olla enempää mitä on. Sanoi olevansa hevostilallinen. Kun omistaa yli kymmenen hevosta, ei tarkkaa lukumäärää enää kerrota. Lintujen bongauksessa on vähän sama homma. Hassua on, että jos ensin menee 39384 hanhea ja sitten menee yksi, niin se ensimmäinen lauma ilmoitetaan laskennoissa 40 000 hanheksi ja yksittäinen hanhi sitten siihen päälle. Näin hanhia on nähty tuolloin 40 001 kappaletta. (Kuinkohan paljon se olisi kiloissa pakastettua hanhenlihaa mitattuna?) Nieminen kertoi, että jos hevoset saavat iltaruoan yhdeksältä ja aamuruoan kuudelta, niin siinä välissä on vaikka kuinka paljon aikaa kirjoittaa. "Toki mietin, että millaistakohan tekstiä tulisi, jos ihan hereillä ollessani kirjoittaisin."

Antti Heikkinen kantoi valitettavasti koomikon viittaa harteillaan. Sen verran minäkin olen nuoruudessani leimautunut hauskuuttajaksi, että tiedän, miten raskasta sellainen voi olla. Sen jälkeen kun Anttikin löytää oman juttunsa, niin hauskuutus voi olla siinä luontevasti mukana. Ehkä humoristisen kirjan kirjoittaja kokee jotenkin velvollisuudekseen olla hauska, tai nostaa hauskuutta esille. Kyllä kirjan on voitava puhua puolestaan ilman, että sitä sitten markkinoidaan hauskasti. Roope Lipastilla, joka oli viime vuoden ehdokas, oli vähän samaa tautia. Hän vaikutti sympaattiselta, muttei ollut ihan kotonaan siinä lavahauskuuttajan roolissa. Heikkinen toki oli luontevammin, mutta silti. Kirjan kielessä on murreilmaisuja ilmeisen paljon. "Nilsiäläistä yleiskieltä", kirjailija tuumasi. Joka siitä pitää, ei muuta kuin kirjastoon tai kirjakauppaan Heikkisen Pihkatappia hakemaan. Hän tuumasi muuten ihan osuvasti muutakin kirjan kielestä. "Kyllä se murre on siinä oleellinen, jos sitä ei olisi siihen tullut, niin ois pitäny suoloo lisätä jollain konstilla perästä päin."

Maija Muinonen kirjoitti kirjeromaanin. Hän ei oikein osannut selittää, mistä idea siihen tuli. "Se vain kerta kaikkiaan jostain pälkähti päähäni." Muinonen oli kiinnostavan oloinen persoona. Pitää olla tarkkana kun tällaisia arvelen, mutta ehkä oli kyse aika nuoresta kirjailijasta. Ehkä hän kirjoittaa lisääkin vielä. Ehkä luen hänen kirjansa. Ehkä nuoren naiskirjailijan mielikuva päässäni liittyy siihen, miten nuori naiskirjailija on valmis/halukas keskustelemaan kirjoistaan.

Anne-Maria Latikka on psykologi ja tutkii novellikokoelmassaan Tuulensuunta ihmisten kohtaamisia. Tämän haluaisin myös lukea, sillä pidän novelleista. Pidän myös ihmisten kohtaamisesta.

Pasi Pekkola kirjoitti kirjan. Oliko kyse runokirjasta, esseistä, novelleista, en tiedä. En ehdi kooklata. Syytän tytärtäni siitä, että Pekkola kirjoineen meni minulta kokonaan ohi. Tyttäreni kiehnäsi koko paneelihaastattelun ajan viereisen ständin lattialla, hyppi, meni välillä makaamaan lattialle selälleen ja pullisteli mahaansa vetäen sen taas sisäänsä. Tämän näki nuori 16-vuotias poika. Hän veti välittömästi kaveriaan hihasta ja pyysi häntäkin lähemmäs katsomaan. Yhdessä he odottivat, että tyttäreni olisi jatkanut samaa. Hän oli kuitenkin jo seuraavassa leikissä.

S.

Elämä vaarassa

Kehveli miten käykään kirjamessujen viikonloppuna! Tarvitsen apua, ja mikä pahinta, ei mitä tahansa apua. Melkomoista olisi sekin apu, jota olen pyytänyt ihan spesifisti: että yksi lapsista saisi olla yön ja sitä seuraavan sunnuntain kylässä. Mutta kun poika ei halua. Miten minun elämän nyt käy?

Menisin siis kirjamessuille sunnuntaina. Olen kerjännyt sinne ilmaisliput tuttavaltani. Rouva on viikonlopun muualla, joten ratkon ongelmani jälkikasvun kanssa, päinemme, kuten se yksi isä tuumasi jäätyään ilman vaimoaan joksikin aikaa. Vanhin tulee mielellään mukaan. Nuorimman otan, seikkailu se hänellekin olisi. Ei siellä varmaan kauaa jaksa sillä setillä, mutta jotenkin jos kävisi ja kääntyisi. Ja se Hesarin esikoishaastattelupaneeli on kyllä nähtävä. Se on sunnuntaina joskus puolen päivän pakeilla.

Kehveli sentään kun meni poika saamaan synttärikutsun sunnuntaille. Melkein vaatii sen, että itse vien hänet synttäreille ja täällä odotan synttäreiden päättymistä ja haen sitten hänet pois. En tunne synttärisankaria enkä hänen vanhempiaan lainkaan, ja vaikka tuntisin, ylimääräisen kyläkutsun kerjuu on minunkin mielestä halloweensynttärien alla vähän kehno idea. Minä en jotekin sitä paitsi tykkää yhtään halloweenista. On niitä halloweensynttäreitä meilläkin kerjätty, ja taidettu pitääkin. En ehtinyt tottua.

Nyt yritän miettiä erilaisia ratkaisuja, joilla voisin päästä pälkähästä. Poikaa en haluaisi pakottaa yökylään, mutta tiedän, että hän muussa tapauksessa menisi sinne mielellään. Nyt vaakakupin vastakupissa painaa synttärit, vieläpä halloween-sellaiset. Saatan sortua ehdottamaan jotain hyvitystä. Onko teillä halpoja, mäkillä pelattavia tietokonepelejä ehdottaa? Jonkun sellaisen voisin ostaa. Ja antaa peliaikaa. Ei kehveli, itsekunnioitus on kyllä aika vähissä tällaisen kaupankäynnin jäljiltä. En tiedä, onko reilua sekään, että pakotan hänet kirjamessuille ja sitä kautta jää sitten synttärit väliin. Vaimoni ei kyllä hyväksy sellaista. En tosissani moista mietikään.

Tätä miettiessä ulkona on puuskittainen tuuli. Syön näkkileipää ja kuuntelen musiikkia. Leukani on niin huonossa kunnossa, että tällainen poikkeuksellisen kova näkkileipä on murrettava niin, että yrittää pitää leivän paikallaan ja taivuttaa kädellä näkkäriä. Toistaiseksi olen taivuttanut ylöspäin sillä seurauksella, että voinen pinta on pyyhkäissyt nenääni entistä rasvaisemmaksi. Alaspäin vääntäminen sattuu liikaa. Yritän olla  varovaisempi.

Musiikkini on yleensä soivaa. Tuohon yllä olevaan, niin ikään tonaalisesti tulputtavaan tarantellaan törmäsin työmatkallani tällä viikolla. Panin nimen mieleen ja tubetin sen heti kotiin päästyäni. Tässä on jotain rahvaanomaista ja ennakoitavaa, mutta tämä on "kaunis kuin kansanlaulu", kuten Pauliina Rauhalan esikoisromaanissa Taivaslaulu sanotaan. Sitaatti jäi päähäni, kun kuuntelin hetki sitten ihastuttavan Nadja Nowakin ohjelman Viikon kirja, entinen Nadjan Huone. Rauhalan kirja on vielä lukematta, mutta en muista toista romaania, josta olisi yhtä paljon keskusteltu Ylellä ja muuallakin. Valtakunnan mediakoneisto on tuottanut uutisia kirjan ympäriltä, mm. tiedon siitä, että Oulun maakuntakirjastossa kirjaan on enemmän varauksia kuin mihinkään kirjaan koskaan, yli tuhat kappaletta. Pottereitakaan ei varattu yhtä hanakasti. Syitä varaushanakkuuteen voi olla moniakin. Kirjakauppoihin kannetaan neljättä painosta, joten innokkaiden lainaajien lisäksi kirjaa on myös ostettu. 

Yllä olevan kansanlaulusitaatin lisäksi Pauliina Rauhalan kirjassa oli lukuisia kauniita lauseita. Saan tänään päätökseen todennäköisesti pitkän kirjan, Lars Saabye Christensenin romaanin velipuoli. En tiedä, miksi kirjan nimi kirjoitetaan pienellä. Se on ajatuksia herättävä, ja lopulta luulen, että erinomainen lukupiirikirja. Mutta ei siinä kovin montaa herkän kaunista lausetta ole. Ehkä minä kaipaan hyviä lauseita kuitenkin aina. Petri Tammisen Rikosromaania luen, ja siellähän sellaisia on, syvämietteisiä ja hiljaisia. Mutta en tiedä, ei oikein Petrikään tätä nykyä. Olen päätynyt ajattelemaan, että kirjailijan uudistumiskyky on kovaa valuuttaa. Että kyllä sitä nyt jokainen osaa äänellään laulaa, mutta että jalostapa sitä sitten vielä, niin se se on jo sitten jotakin. Sanoin jo silloin kauan sitten, että Sofi Oksasen Puhdistus on kirjallisesti niin hyvä, ettei hän pysty edes samaan enää elämänsä aikana. Muutenhan se on paha, kyllä minä sen tiedän.

S.