lauantai 31. maaliskuuta 2012

Ette sitten naura

Leikkasin omenapuun, kuten jo kehuinkin. Kaikki eivät tykänneet, kuten jo kehuinkin siinä yhteydessä kun annoin ymmärtää, että itse tykkäsin. Äidinkielen lehtorini lukiossa kielsi aina käyttämästä tykkää-verbiä. Näin ajan kanssa on hänen ohjeisiinsa saanut etäisyyttä. Nuorempana olin senkin asian kanssa ehdottomampi.

Kritiikki puidenleikkuusta kesti hetken, mutta naapuri sattui kuulemaan. Minua se ei sanottavammin häirinnyt, vaikka puutani haukuttiinkin kaljuksi muiden kuullen. Naapuria tuntui häiritsevän. Hän nimittäin tuli parin tunnin päästä asiasta tehden juttelemaan aidan yli. Hampaat hohtaen selitti, miten on huono leikkaamaan omenapuita, kun ei jaksa sitä että se tekee paljon omenia, kun niitten kanssa on sitten aina helisemässä. "Että ette sitten naura näille mun puille", hän naurahti, kuin etukäteen, itseoikeudella. Ymmärsin heti, mistä on kyse. Kerroin, että tässä on omassa leikkaamisessa nauramista ihan tarpeeksi. Sit me vähän naurettiin ja jatkettiin tahoillamme puutarhatöitä.

S.

perjantai 30. maaliskuuta 2012

Sitä kuuluu

Moikka rouveli!

Rakas puolisoni luki rullaviisua ja kannusti minua kirjoittamaan edelleen. Näin hän kuulemma pääsee kärrylle siitä, mitä päässäni pyörii. Täytyy ottaa tämä hienoinen kritiikki tosissaan, ja kirjoittaa ahkerammin tänne jotta aviosuhde pysyy erinomaisena vastakin!

Tänään tapasin ruokaillessani kaksi eri seuruetta. Ensimmäisessä oli kolme naista, joista yksi sanoi muuttaneensa mielensä. Että kun aiemmin Parainen oli paikka, josta piti pyrkiä pois, aikuistumisprosessin edetessä siitä on hänelle tullut paikka, jonne ajatuksissa on kiinnittynyt ja jonne aikanaan voisi kuvitella päätyvänsä, jahka sitä ihminen jonnekin päätyy.

Toisessa seurueessa oli yksi nainen. Hän liittyi pöytyeeseeni kun edellinen retkue oli lähtenyt kälppimään. Siinä välissä en ehtinyt montaa silakkapihviä syödä. Hän tervehti minua ja jatkoi sitten syöntiä, kuten meillä Suomessa on tapana, kun vastapäätä istuu tuntemattomia. Tervehtiminenkin on norminylittämistä, mutta tulipahan ylitettyä.

Parin silakkapihvin jälkeen kysyin häneltä jotain, muistaakseni että puhutko suomea. Muutaman sanan hän osasi, ja luetteli ne. Viimeinen niistä oli 'hyvä', johon minä sanoin, että hyvä. Hän kysyi vastavuoroisesti, että osaanko minä kiinaa. Kuulin hänen kysyvän, osaanko tanskan kieltä, mutta siitäkin harhakuulosta selvittiin.

Hän oli kiinassa opiskellut maisteriksi kiinan kielestä, ja opettanut sitten lapsia yhdeksännellä luokalla neljän vuoden ajan, ja väsähti sitten siihen. Ja tuli Suomeen, ja on täällä nyt ollut sitten kolme vuotta ja pitää Suomea toisena kotimaanaan, vaikkei tosiaan montaa sanaa osaakaan täkäläistä kieltä. Ja opiskelee täällä edjykeishöniä. Hän haukkoi henkeä kun selostin, minkälainen on suomalainen systeemi, jossa lapsen syntymän jälkeen on ensin äitiysloma ja sitten on joko isän tai äidin loma, eikä siinä ole kyse mistään viikonloppulomasta, pelkästään.

Naisen nimi oli "John", oletettavasti, kirjoitusasu lienee siis muotoa Chon tai Cho, olen niin vähän opiskellut kiinaa, etten ole ihan varma. Mutta varmistin, että intonaatio on ylhäältä alaspäin.

Sitten palautin sauvasekoittimen, jonka olin aamulla saanut bumerangina. Minulla ei ollut kuittia eikä myyjä suostunut ottamaan vatkainta vastaan. Vatkain oli Hiilipsin, kuten Reijo sanoisi. Se meni rikki viime kesänä. En minä nyt jaksa selittää, mutta kun soitin hiilipsin asiakaspalveluun, sanoivat, että ei kun viet vain sinne kauppiaalle sen, kyllä hän saa sinulle antaa uuden. (Rouvelille muuten selostin tarinan juurta jaksain, joten hän on ihan kärryllä tästä asiasta.)

S.

torstai 29. maaliskuuta 2012

Jag behööver hevosenlantaa

Nuoret naiset olivat sen näköisiä, että ehkä he kuitenkin puhuvat ruotsia. Tämä mielikuva tuli vallitsevaksi vasta ihan niillä näppäimillä, kun olin avaamassa suutani. Siksipä puhkesinkin puhumaan ruotsiksi asiaa enempää suunnittelematta. Suusta pääsi "Hej, jag behöver hevosenlantaa". Hymyilin kaksikielisyydelleni hillitysti, ja ihan hyvin naisetkin siihen suhtautuivat. Koska kaikki keskustelun osapuolet osasivat suomea paremmin kuin ruotsia, minua neuvottiin ensimmäisellä kotimaisella. Neuvon sanat olivat kalliit: Voit toki ottaa lantaa tuosta läjän päästä ja viedä sitä mennessäsi niin paljon kuin haluat. Jotain tällaista halusinkin kuulla.

Ajoin kotiin, laputin lapset nukkumaan ja kahdeksan jälkeen, kun olin saanut Juholta luvan lainata taas kärryä, olin jo matkalla lainaamaan kärryä. Puoli yhdeksältä olin lapion varressa. Oli viileää, sillä oli jo ilta. Työnnettyäni lapion kuivakanpuoleiseen lantaläjään, joka oli arviolta kuuden metrin mittainen, alle kaksi metriä korkea ja pari kolme metriä leveä, ilmoille pääsi höyry. Olin luullut, ettei tuule, mutta siinä lantaa lapioidessani huomasin jääneeni tuulen alle. Olo oli kuin höyrysaunassa. Ohitse hiljaa ajavista autoista näkyi epäselvät ääriviivat. Lannan haju tunki sieraimiini, ei, tietoisuuteeni, ja siinä oli jotenkin hyvä olla. Haju ei nimittäin ollut paha vaan toi merkillisellä tavalla lapsuuden mieleen, vaikkei meillä hevosta koskaan ollutkaan. Ja höyry lämmitti. Kai siinä olisi foliomakkaran saattanut kypsentää, kun olisi yöksi vain työntänyt käyvään lantakasaan. Tuossa lähellähän tuo kasa on, ja tuskin kesän aikana katoaa, joten mikäpä jotten joskus vaikka kokeilisi. Täytyy vain hyvin kätkeä sellainen foliomakkara ettei se joudu vääriin käsiin. Jos sellaisesta jäisi kiinni, ei selitystä uskoisi erkkikään. Ja onhan siinä se hygieniapuolikin, joka tosin kotoa opitun mukaan on humpuukia.

Täällä kotona kaikki oli valmista. Hamstrasin viime syksynä pakkauslavoja, sellaisia kulmista saranoituja kehikkoja, ja nyt ne odottavat pihan perällä täytettä kuin vartijat aamua. Päivällä runnoin omenapuun oksia sinne silputtuna pohjalle ehkäpä sen neljäkymmentä senttiä. Yritin tehdä niistä niin lyhyitä pätkiä kuin saatoin, mutta ei se ihan helppoa ollut. Voin kertoa muuten, että jos satavuotiaan omenapuun jättää viitenä vuotena leikkamatta, kuudennen vuoden leikkuurupeama on mieletön. Meillä tosin aviopuolisot eivät olleet keskenään samantyytyväisiä leikkuujälkeen, mutta omalta osaltani voin sanoa, että parempaan en pysty eikä pysty moni muukaan. Ja että ylimmät oksat ovat korkealla ja siellä pienempää voi ruveta pelottamaan. Ja että minusta puusta tulee hyvä jahka tulee kesä ja vihreä. Keväthän meillä jo on, täällä Paraisilla. Lumi on mennyt ja joka pihassa on krookuksia jo kukullaan, ja meilläkin kielot jo punkevat sieltä tulemaan. Ja tomaatti on tietysti ruukuissa, joskin nyt on ollut sellaista seisahtunutta meininkiä kasvussa. Mutta sanon, että yhdestä siemenestä tulikin erinäköinen kasvi, joka saattaa olla vihanneskrassi mutta voisin ottaa siitä kuvan jos jaksaisin ja joku voisi sitten sanoa, että mikä se on. Luulin, että sieltä kasvaa solanum lycopersicum -tomaatti, mutta ei se kyllä siltä näytä.

No, sen omenapuunoksasilpun päälle lapioin sitten sen peräkärryllisen. Minulla on korkeita lavoja, kolme tai neljä kehikkoa päällekäin. Kaksi laatikkoa sain täyteen, kolmas pitää täyttää myöhemmin. Kutkuttelee ajatus siitä, että siellä on ilmastointi ja kaikki omasta takaa. Todellisuudessa olen huolissani, miten mustajuuri mahtuu kasvamaan, jos multaa on vain 30 senttiä. Ehkä se riittää silti.

Ja siinä lapioidessani kuu loisti, sirppi, mutta loisti kuitenkin, ja valaisi, ja sama tuttu tuoksu nousi taas lannasta, ja vaikka nälkä oli jo pikkuisen, niin siinä oli jotenkin hyvä lapioida sitä lantaa.

S.

tiistai 27. maaliskuuta 2012

Kiire?

Tomi, jonka kahvipöydässä eilen ajauduin makeansyöntilakon särkeytymiseen herkullisen suklaakakun takia, ei tykkää siitä, että vedotaan kiireeseen. Totta se onkin; kyse on priorisoinnista, tärkeysjärjestykseen laittamisesta.

Ehkä sitten tärkeysjärjestyksessä muut asiat ovat tulleet ensin ja ajatusten kirjoittaminen sitten. Toisaalta on niinkin, että kun oikein sattuu ja tapahtuu, niin tulee kirjoitettua ja kerrottua, mitä sattuu ja kuinka paljon. Tänään sattui sikäli monella tavalla, että muun muassa varpaaseen, kun kevät tulee ja kenkä alkaa hiertää kun varpaita ei enää palele entiseen malliin ja jalkineeseen kertyy kosteutta.

Tapasin tänään miehen, joka kertoi saaneensa uudet jalkineet. Niihin ei ollut vielä ehtinyt tulla minkäänlaisia likoja tai kosteuksia. Hänen naapurinsakin kertoi saaneensa uudet jalkineet. Ja hänen naapurinsa kertoi, että katsoo mieluummin televisiota yhteisaulassa kuin omassa huoneessaan, mieluummin siis näin vaikka keskustelua ohjelmista ei käytäisi lainkaan vaan istuttaisiin vain vierekkäin. Se on kuulemma mukavaa kun on ihmisiä yhdellä koolla. Ja neljäs kysyi, että "Mitäs Pertti sinne Paimioon kuuluu". En ole Pertti, enkä osannut vastata, mitä Paimioon kuuluu, joten vastasin, että kiitos, ei kai sinne mitään ihmeempiä. Ja kysyjä oli tyytyväinen. Viides kertoi, että heidän hoitolassaan on ihania hoitajia. Ja salin toisella puolella oli lisää persoonia, mutta en minä kaikkea voi kertoa, kun ei ole sama asia olla paikalla kuin että kuulisi kerrottuna, mitä kaikkea siellä kinkereillä lohkaistiinkaan sanaisesta arpuusista.

Kävin myös oikeudessa, jossa lupasin kunnian ja omantuntoni kautta kertoa kaiken, mitään salaamatta ja mitään lisäämättä. Turvatarkastuksessa taskussani olleet tomaatinsiemenet piippasivat. Turvatarkastaja astui roolinsa ulkopuolelle kertomalla minulle hyvin lyhyesti, että "mulla ne on jo taimia". En jotenkin ollut varautunut puhumaan hänen kanssaan tomaatinkasvattamisesta, joten jäi kysymättä, mitä lajiketta hän suosii. Minulla on muutamaa, taskussa oli Solanum lycopersicumia.

S.

lauantai 17. maaliskuuta 2012

Mitäs mietit?

Kun meillä oli yksi poika ja toinen oli tulossa, niin perheen äiti istui eräänä aamuna suihkun jälkeen sängyn reunalla mietteissään. Kysäisin häneltä, että mitäs mietit. Hän tuumasi, että mietin tässä vain, onko vauvalle tarpeeksi vaatteita. Silloinen neljävuotias oli vieressä ja totesi hetken kuluttua, että "Elä nyt semmosia mieti ku pue vaan ne omat vaatteet päälle". Se oli niin hyvin sanottu, että muistan sen vieläkin.

Torstaina ei tarvinnut sanoa mitään, sen kun istui vain ja kuunteli. Paraisilla on niin hyvä urkuri kanttorina, että kelpaa kehua. Kun tuo naapurin musiikkiopisto Archipelag vietti konserttiviikkoaan, olivat hoksanneet pyytää Tomilta soitantaa torstai-illalle. Bachia, Pärtiä ja voi vesseli kun en muista sen viimeisen säveltäjän sukunimeä, etunimestä nyt puhumattakaan. Olen ainakin ajatellut ja ehkä sanonutkin sen aiemmin, että Paraisten kanttori kuuluu niihin muusikoihin, joiden kyydissä on turvallista olla, voi vain sulkea silmät ja nauttia musiikista. Eilen nautin musiikin lisäksi kirkossa istumisesta ylipäänsä. Ja jos nyt samassa yhteydessä voi mainita, niin mainitaan: Nautin karamellistä.

Kielen alla on rakkula jota kolottaa. Suinen rakkula on jännä yhdistelmä koloa ja turvotusta, joiden yhteisvaikutus on lähellä nollaa.

Mendelssohnin toisen sinfonian keinahtelevaa kakkososaa on syytä kuunnella, vaikka sillä minusta noin niinkuin musiikkina on hyvin vähän tekemistä minkäänsorttisen lobgesangin kanssa. Kun muutin Ouluun aikanaan, siellä oli vastikään esitetty Mendelssohnin Lobgesang, ja siitä jotkut puhuivat. Minulle teos oli tuolloin täysin tuntematon. Kuulin sen viikko sitten, ja voin suositella kaikille, jotka juuri epäröivät, että alkaako vaiko eikö alkaa Mendelssohnin Lobgesangin kuuntelua.

S.

torstai 15. maaliskuuta 2012

woah, paha tilanne!

Ei uskoisi, millaisissa tilanteissa sitä ihminen päätyy blogiaan päivittämään! Olen yli kahden metrin korkeudessa, istun hallinosturilla ilmaan nostetussa autossani ja pissahätä alkaa olla melkoinen. Alaisessani maailmassa venäläinen mies korjaa autoni pakoputkea ja puhuu venäjää. Tulee mieleen, että jos lohkaisisin itsekin venäjäksi jotain. Menisi varmaan konseptit miehillä sekaisin, tai sitten ei, jatkaisivat vain putken korjausta.

S.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Kekkiyö

Ajoin pimeällä ja keskimmäinen oli hereillä. Kuopus nukkui. Yhtäkkiä poika kysyi. 
"Onko nyt kekkiyö?" 
"Jaa. Nyt on yö."
"Mutta onko kekkiyö?"
"Jaa, no ei."
"Huhh kekkiyö on toti paha. Kokka tillon on mölköjä."
--
"Oikeetti kekkiyötä ei oo olematta. Paitti muumeitta on."

Tomaatit alkavat taas tuleskella. Mites se Lena Israelsson siinä hyvässä puutarhakirjassaan kirjoittikaan: "Monet erehtyvät kylvämään kaikki siemenet yhdellä kertaa ja sitä paitsi aivan liian aikaisin. Huhtikuussa ikkunalauta pullistelee taimista, joiden juuristo pyrkii ulos ruukusta ja lehdistö yrittää tukahduttaa naapuritaimet. Ulos istuttamista ei voi ajatellakaan, koska öisin on edelleen pakkasta. Näitä taimia joudutaan hemmottelemaan aivan liian pitkään sisällä ja siksi niiden on vaikea sopeutua ulkoilmaan, kun ne lopulta sinne joutuvat. Ei siis ole mitään hyötyä aloittaa taimikasvatusta liian varhain."

Knallin ja Sateenvarjon kirjoittaja Edward Taylor keksi erikoisosaston, joka sopii hänen kuunnelmiinsa siksi, koska erikoisosastolla hoidetaan kaikkea erikoista. Myöhemmin hänelle paljastui, että moinen erikoisosasto on oikeasti olemassa.  Taylorin juonikuviothan ovat aika absurdeja lähes aina. Tuosta Israelssonin tekstipätkästä tuli mieleeni se muuan virkamies, joka tästä huolimatta kerran soitti kuunnelman kirjoittajalle kuultuaan jonkun Knalli ja Sateenvarjo-kuunnelman: "Kuinka te saatoitte tietää?"

S.

lauantai 10. maaliskuuta 2012

Vanhempi käpy kuin kaikki muut

Sainoin kerran, kun olin oikeasti nuori, että "Hannes on vanhempi kuin me kaikki muut yhteensä". Hannes oli sikäläisen poikajoukon vanhin, ja kun me muut olimme niukalti täysi-ikäisiä, hän oli ehkäpä sen neljä vuotta meitä vanhempi. Nämä olivat faktat. Faktoihin lukeutui myös se, että Hannes eli tuolloin syvää kriisiä, johon myös ikä liittyi erottamattomana seikkana. Minä sain kuulla tämän myöhemmin. Hannes muistanee sanomiseni vieläkin, kuten minäkin. Olen muuttanut Hanneksen nimen tässä yhteydessä keksityksi, tekaistuksi. Suomen kielen verbistöstä löytyy jos jonkinlaista vivahteikkuutta. Substantiivien stO -päätettä sen sijaan sanotaan kollektiivijohdoksiin kuuluvaksi, samoin kko -päätettä, esim. Oikeisto tai Niinistö tai kosteikko. Tänään jäin miettimään, miksi 'lammikko', joka on selvästi yksikköinen, rajattu olio, saa kollektiivijohdoksen ja kantasanan lampi, joka puolestaan on paljon isompi. Lampare taas on jotain muuta, no antaa olla.

Mikko Mallikas muuten ajautuu kirjassa Mikko Mallikas ihmettelee hauskoihin ajatuksiin. Siinä pohditaan, missä kaikkea Mikkoa on. Poikani oli joskus kirjan inspiroima. Hän mietti, että häntäkin on varmaan eri paikoissa, joissa hän on viime aikoina viipynyt. Pohtija ei ollut se poika, joka yleensä pohtii tällaisia, tai siis se poika, jonka yleensä ajatellaan pohtivan tällaisia, vaan se poika, joka mitä ilmeisimmin pohtii tällaisiakin mutta josta ympäristö eli minä helposti totean, että se vain touhottaa ja mennä viipottaa ja, no, kohnottaa. Mutta ajoittain aina huomaan jotain, ja lähinnä sitten lopulta aina oman typeryyteni. Äänille hän on erittäin herkkä, vaikka itse kyllä metelöi surutta. Mutta tekee sekä musiikista että hälyäänistä herkästi huomioita, ja arvottaa niitä. Itsekin tässä arvotin hälyäänet musiikin ulkopuolelle. Paras määritelmä muuten, jonka olen musiikista kuullut, on jotain sellaista, että musiikki on kaikkea, mitä kuulemme, ja kaikkea, mitä emme kuule. Puolustuksekseni totean vielä, että viimeksi tänään sanoin, että keskimmäisestä tullee musiikin rakastaja, lauleskelija, uskoakseni. Ja lisäsimme siihen sitten, ikään kuin rouvelin kanssa yksissä tuumin, että toivoaksemme, jos nyt uskallan omissa nimissäni tämän verran toisen ihmisen ajatuksia täällä jakaa. Lähtökohtaisesti vastaamme kaikki ihmiset täällä maailmassa omista tekosistamme. Illalla muuten juuri hypätessäni tänään viimeistä kertaa autoon kuulin, että modernin ihmisen suurin ongelma on, missä määrin hän kokee tai sallii itsensä kokea tulevansa kannetuksi ja miten paljon kokee vastuuta omista teoistaan. Olin jo niin pökkelössä siinä vaiheessa päivää, että minulle puhuttiin muutakin, mitä en ihan kokonaan ymmärtänyt. Suurimman osan kyllä, ja tärkeintähän on, että nyökyttelee. Siinä Nalle Puhissakin kerrotaan, miten Puh (vai oliko se pöllö?) selitti jotain hitaasti, ja Nasu vastasi vuorotellen "kyllä" ja vuorotellen "ei", kuuntelematta sen enempää puhujan asiaa. Kotimatkalla sanoin rouvelille, että nuorempana sitä painettiin iloisena menemään kuin peipponen, eikä tämmöistä nuutumuksen tunnetta ollut lähistölläkään. Siitä tulikin mieleeni sanoa se, mitä aloin sanomaan ennen kuin sitten huomasin sanovani jotain muuta: Olin tänään kahdenkymmenen miehen kuorossa, ja huomasin, että kuoronjohtajan ja "tuottajan" lisäksi joukossa ei ollut ketään minua vanhempaa. Tähän väliin voisi siteerata jotain kotimaista lyrisistiä, joka toteaa jotenkin pateettiseen sävyyn, että niin vierivi vuodet kuin kiitävi virta taikka jotain, mutta koska en ole enää nuori, olen kadottanut kotimaisen lyriikankin ihan tyystin tai ainakin melkein. Ainoastaan ne laulujen kautta aikoinaan opitut muutenkin puhkihinkatut ovat jääneet päähän, mutta ehkä parempi, että edes ne. Muuan oululainen, oliko se Hannu Tarvas, sanoi minulle opettelevansa yleensä esittämänsä tekstit kaikki ulkoa. Hän se oli hieno mies. Jos nimi meni pieleen, niin ei minua haittaa, vaikka väärääkin miestä kehutaan. Täällä maailmassa on ihan liian vähän kehua ja liian paljon toisen heikkouksien pohtimista. Olen itsekin tässä viheliäisten ihmisten joukossa, jossa pohditaan muiden heikkouksia. Joukko tosin on sangen heterogeeninen omassa homogeenisuudessaan ja joukon sisälläkin ajatellaan, että en minä tuohon joukkoon kuulu. En myöskään kuulunut siihen joukkoon, joka osasi määritellä sanan 'viheliäinen', kun sitä joskus 17 vuotta sitten meiltä tivattiin. Ei osannut kukaan muukaan. Luulen, että ajattelin jo silloin, että kurja on ihan hyvä käännös. Ei se muistaakseni kelvannut. Sittemmin minulle tuli tutuksi J.S. Bachin kantaatti, jossa kurja (elender) ihminen pohtii, kuka päästäisi hänet tästä turmeluksen ruumiista. Tämän voimalla muuten tein yhden gradun kerran. Ja kun sanottava loppuu, siihen kohtaan pannaan piste. Niin minä taisin gradunkin kanssa tehdä.

S.

keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

Naurua kolmannella

Eilen nauroin niin kolmannella, että en voinut olla hiljaa, vaikka normit olisivat sitä vaatineet. Ei yksin saa nauraa. Sitä paitsi on typerää kertoa, että on nauranut, kun ei kuitenkaan voi kertoa, mille on nauranut. Mutta siinä nauraessani huomasin, että tämä minun yksinäinen hytkyntäni kuulostaa kyllä takana istuvan nuorison korviin vähintään yhtä paljon itkulta kuin naurultakin. He lukivat siinä selkäni takana ylioppilaskirjoituksiin, mutta saattoivat vaihtaa katseita ainakin, niin hiljaista siellä lukusalissa oli.

S.

maanantai 5. maaliskuuta 2012

Kaksi laulajaa

Menneellä viikolla tiistaiko se oli kun kävin lähikoulussa asioilla. Oli ruokatunti, ja seisoin tyhjällä käytävällä. Portaista hiihti lapsuutensa viimeisiä onnellisia päiviä elelevä pulskanpuoleinen tyttönen. Tytöllä oli valkoinen trikoopaita ja yksiväriset trikoopöksyt, ja askel oli kapea, niin että polvet melkein osuivat toisiinsa hänen mennessään. Näin hänestä selän ja märän, liukurin muotoisen takamuksen. Se siis oli tummunut kun lapsi oli laskenut pyllymäkeä välitunnilla. Näin minä asian itselleni selitin, voi siihen toki muutakin selityksiä olla.

Tyttö lauloi. Ei sitä joka päivä kuule tuollaisen jälkilapsuutta elävän tyttölapsen laulua koulun tyhjillä käytävillä. Rytmistä muistan saaneeni hyvin selvää, ja melodiastakin ajattelin, että kyllä se tuossa hahmotettavissa on. Minulle se oli vain niin uusi, että tiesin jo kuullessani sen että tuon minä kyllä pian unohdan.

Jos olisin kuullut aiemmin, mitä tyttö laulaa, olisin kääntynyt katsomaan hänen kasvojaan. Mutta hän aloitti laulunsa vasta selkäni kohdalla. "Sä oot kivi mun kengässäin". Minä että jaa. Ja sitten tosiaan näin sen ulkoilusta ja ehkä ruokatunnistakin virkistyneen lapsen, ja hymysin. (Eilen oltiin suksimäessä, ja neljävuotiaan kanssa seistiin päivä rinteen sivussa. Alas mäkeä tuli n. 8. vuotias tyttölapsi, joka laskiessaan nauroi koko ajan, äänettömästi. Noteerasin asian, kuten poikanikin teki: "Hymyili", hän totesi yhdellä sanalla)

Toinen laulaja oli kehitysvammaisten kerhossa. Kanttorit ja muut kehitysvammatyötä tehneet tietävät kyllä, miten hauskoja ne sellaiset kerhot voivat olla. (Kerron Erkistä, lempeä-äänisestä pohjoissuomalaisesta papista, joka oli ollut kehitysvammaisten rippikoulussa pappina: Hän vei oppilaat kirkkoon tutustumaan, ja kyseli, mikä se tuo tuolla ylhäällä mahtaa olla. Ennen kuin kukaan ehti vastata oikeaa vastausta enkeliä, yksi opiskelijoista avasi suunsa ja ehdotti: Se on varmaan metso. Sen verran Erkistäkin, että Erkkiä kuulemma meinasi naurattaa.)

Itse en keva-kerhossa niinkään repeillyt, mutta jatkuvaa hyväntuulisuutta se kyllä oli, ihan alusta loppuun. Opettelimme kinkerivirttä, jonka melodian moni tunsi ja lauloi puhtaasti mukana, joskin väärillä sanoilla (274). Kun sitten ohjaaja ehdotti, että laulaisimmeko nyt jotain reippaampaa, niin yksi mies alkoi laulaa, alaleuallansa selväpiirteisesti artikulaatiota tukien, hiljaisella mutta kuuluvalla äänellä muuatta Hans Leo Hasslerin pääsiäisvirttä, joka siis alunperin on ollut ihan perustavaa laatua oleva rakkauslaulu (Mein G’müt ist mir verwirret von einer Jungfrau zart “A young girl/woman (virgin) has tangled up all my thoughts and feelings). Kaikki kuuntelimme hiljaa ensimmäisen säkeistön. Sen jälkeen ihmeteltiin, miten tällä laulajaherralla on paljon lauluja varastossa. Olkoon hänen nimensä Tuomo nyt. "Tuomo on sellainen ilopilleri oikein" sanoivat muut kerholaiset rivistä, ja komppasivat tosiaan erittäin hyväntahtoisesti. Se oli jotenkin hyvä hetki sekin.

S.