Sunnuntailta. Joka päivä ei olekaan sunnuntai. 

K.

Kimalainen selällään

Menin saunaan, sillä sinne on mentävä jos sen aikoo saada lämpimäksi. Jääkiekossakin maalille on mentävä jos niitä aikoo saada tai tehdä. Jalkapallossa voi pysytellä vähän kauempana ja voi voittaa silti.

Lämmitin saunaa sahanpurulla. Keljuttaa tästä perspektiivistä, että säilytin talomme lattian alta kaivetun sahanpurun, mutta kaiken turpeen heitin pois. Ehkä toisinpäin olisi ollut hyvä. Turpeeseen olisi voinut panna vaikka perunaa kasvamaan. Nyt panin perunaa ämpäriin ja kompostiin. Pantuani perunaa kompostiin unhodin asian ja käänsin kompostin päälle puoli metriä edellisvuoden lehtikompostia. Syyskuulla on syytä odottaa perunanvarsia näkyviin siltä kohtaa.

Sauna oli "roskasauna", kuten sukulaistyttöset kutsuivat vanhempiensa tuttavapariskunnan pihasaunaa, jossa he kävivät saunomassa silloin, kun omaa saunaa ei heidän talossaan ollut. Sauna oli vanhan talon pihapiirissä, ja varmasti hieno, mutta sinne oli vain kertynyt roskia. Minullakin niin on käynyt. Niin käy aina, jos vaimon löylyttämisen edellisestä kerrasta kuluu liikaa aikaa. Jos pyytää naapurin miehen saunomaan, voi roskia kantaa hänen altaan pois eteiseen tai sammuttaa valot vain tai jotain muuta. Vaimolle moinen ei mene läpi.

Vaimoon sen sijaan ei liity mitenkään se kimalainen, jonka löysin vesiämpäristä. Se liittyy Kafkaan. Onko se muodonmuutoksia vai mikä kirja, joka alkaa siitä, kun päähenkilö herää koppakuoriaisen todellisuudesta ja heiluttaa raajojaan mutta huomaa, ettei siitä ole hirveästi apua. Kun kerta ollaan selällään. Kimalainen tosin oli mahallaan, ja luulin sitä kuolleeksi, ja otin siivestä kiinni ja kannoin ulos, ja huomasin että se kävelee, hitaasti mutta jäykästi, ja käveli kuitenkin, mateli oikeastaan. Ja otin taas siivestä kiinni ja heitin sen kauemmas. Auton konepellille, noin, sinne siitepölyn sekaan. Meillä on täällä kuten kaikkialla muuallakin kamalasti siitepölyä. Autokin on ihan pölyssä kun olemme säästäneet rahaa emmekä ole vieneet sitä pesuun. Rouva tosin löysi jostain kolmen euron itsepalvelupesulan, joten sitä täytynee kokkeilla.

Siinäpähän tokenee, ajattelin, ja jätin sen mönkimään. Saman tempun tein puukiipijälle, joka lensi ikkunaani noin 13 vuotta sitten. Se oli lähes liikkumaton, silmät taisivat räpsyä mutta ei muuta. Nostin linnun koivunrungolle, jossa huomasin sen pitkän ajan päästä liikkuneen hieman. Kun palasin puun luokse seuraavan kerran, puukiipijä oli tiessään.

En tiedä, kävikö kafkamaisesti, mutta luulin, että kimulainen jatkaa möngintäänsä siitä, mihin se saunassa jäi. Ei jatkanut, vaan jäi selälleen. Siihen jäi. Siitä minä sen sitten löysin, kun joskus ohi kuljin. Nyt täytyy vain toivoa, että pölyttäjä sai elää pitkän ja rikkaan elämän ja pölyttää mahdollisimman monta omenankukkaa. Kirsikoista ei niin väliksi, ne menevät harakoille kuitenkin.

S.

pS. http://www.cmireb.be/cgi?usr=wgtskzvzm8&lg=en&pag=1954&tab=146&rec=13210&frm=0&par=secorig1648&id=5601&flux=64646867

Suunnitelma

Isä! Suunnitelma! Mä käyn tästä lähin joka ilta pienellä pikasuihkulla. Sit vuoden päästä mä oon tosi puhas tyyppi!

Talvi  yllättää joka vuosi autoilijat, mutta minut yllättää aina kesä. Yhtenä päivänä se on, eikä siihen ole ehtinyt varautua. Ei kaivaa esiin shortseja ja sandaaleita kaikille ja luopua keväästä. Tänään on se päivä, kun ampiainen tulee sisälle, aurinko paistaa ulkona niin kuumasti että sisällä on vilpoisampi, kuuluu kesän surinaa, siritystä ja ruohonleikkuun ääniä.

Vähän haikeaa. Talvi meni jo. Kevät meni jo. Kohta on keskikesä. Se tarkoittaa sitäkin, että palataan entisenlaiseen elämänrytmiin, jossa odotetaan joka päivä että kello tulisi kuusi iltapäivällä ja elämä alkaisi.

K.

Sitaattimestarin muistelmat

Porvarillisissa kodeissa näkee toisinaan kirjan, jonka kyljessä lukee jotenkin tähän tapaan:

SITAA

TTIME

STARIN

MUISTE

LMAT

Tai sitten ei sinne päinkään. En ole käynyt pitkään aikaan porvarillisissa kodeissa, joten en oikeasti muista, miten sana oli tavutettu. Sen muistan, että tavuviivoihin kiinnitin huomiota vain siksi, ettei niitä ollut. Minulla on joskus tullut tuon kirjan kylkeä katsellessa sellainen olo, että siellä, missä tuollainen kirja on, sitä kirjaa ei lueta. Toki on niin, että kun kirjoja on paljon, sen harvemmin yhtä tiettyä kirjaa ehtii lukea.

Kun lukee hyvää kirjaa, tulee sellainen olo, että tästä pitäisi puhua jonkun kanssa. Kun lukee erinomaista kirjaa, tulee sellainen olo, että tämä pitää päästä lukemaan jollekin toiselle, tai työntää kirja käteen ja sanoa että lue. Tai sitten vain laittaa lainausmerkit ja alakaa näpyttelemään.

"Haavio ja Vilkuna kantoivat Sillanpäätä edessä, minä olin oikealla puolella kolmantena, takanani oli Jussi Talvi, hänen parinaan Tuomas Anhava. Anhava oli kovasti laihtunut, sappivaiva tai jokin muu häiriö sen oli aiheuttanut, joku tiesi. Minun parinani oli vanha herra, jota en tuntenut. Kirkon tasaisella käytävällä ehdimme tottua arkun yllättävään painoon, se oli todella raskas. Emme kantaneet sitä pitkiä rappuja Senaatintorille. Ruumisauto oli yliopiston kirjaston puolella ylätasanteella. Askelmia ei ollut paljon. Oudon lyhyiltä ja matalilta ne tuntuivat. Arkun pohja oli sileä, liina liukui sitä pitkin  taaksepäin kun arkku kallistui rappujen suuntaiseksi. Yhä pitempi etupää oli alhaalla ja tuntui vetävän arkkua käsistämme. Jussi Talvi tiukkasi liinaansa ja jättäytyi jälkeen. Hänen liinansa oli arkun takajalkojen koukuissa. Hän ja Anhava kykenivät jarruttamaan menoamme. Sen he tekivät. Arkku vavahteli, pysähtyi, hiekka sen kannelta valui lahkeilleni ja kengilleni, siunaushiekka, pyhä hiekka. Minun liinani jäi riippumaan arkun alapuolelle, vanha herra luovutti sitä minulle kourat täyteen. Pari askelmaa pääsimme alaspäin. Anhavan ja Talven oli tultava mukana. Arkun pää jysähti askelmaan, seuraavaan, loput hiekat kohahtivat maahan. En muista mitään loppumatkasta, kuinka selvisimme rapuista tasanteelle ja nostimme arkun autoon, kuka otti haltuunsa kantoliinat. Näin auton ajavan pitkin Aleksanterinkatua, vilkkaan liikenteen seassa. Kävelimme mustissa puvuissa aurinkoisessa kevätsäässä Esplanadin kautta hautajaiskahville Otavaan tuntematta minkäänlaista helpotuksen tunnetta, joka tavallisesti seuraa, kun on monen nähden ja puolesta tehnyt seremoniallisen teon. Ei noloudentunnetta, sitä ajatusta, että voimamme eivät kunnolla riittäneet, vain hyvin raskaan ja ahdistavan ponnistelun luoma huono olo. Jonkinlainen taidottomuus jatkui Otavassa. Kahvikuppi oli liian kevyt, kädet olivat epävarmat."

Tässä vaiheessa lyön toisen sitaattimerkin ja pohdin, koska kukaan ei tule keskeyttämään. Kaikki muut nukkuvat. Veijo Meri tietysti tässä sanailee, ja on ihan kauhuissaan. Minä myönnän, nauroin, mutta tiedän, että joku toinenkin on Veijon lisäksi, joka ei naura. Ihan varmasti. Esseessään, tässä, joka on muuten otsikoitu ihan vain "Sillanpää", hän puhuu aluksi Sillanpään tuotannosta ja persoonastakin ja tapaamisesta hänen kanssaan. Tekstistä löytyy myös tällainen lause: "On meillä nytkin hyviä prosaisteja, on Hyry, Joenpolvi..."

Luen loppumetrejä Meren esseekokoelmateoksesta, kolme kokonaisuutta ynnä kuusi erillistä esseetä. Siksi uskallan sanoa, että ihan tällaista lopetusta, jonka tämä Sillanpää -teksti saa, ei ole muissa teksteissä; taas mennään.

"Valtion hautajaiset, joku sanoo. Sillanpää sai valtion hautajaiset. Presidentti ei tullut siunaustilaisuuteen, lähetti adjutanttinsa, joka laski seppeleen. Valtion hautajaiset ovat silti arvokkain huomionosoitus tässä tasavallassa. Arvokkaampi kuin Mannerheimristi. Mikä se oli joka meni tällä tavalla tämmöiseksi vai oliko se alunperin tätä, joka vain jatkui? Olin saanut arkun päältä pudonnutta hiekkaa kenkiini. Sillanpää tunsi tämmöisen ahdistuksen, pienten hankalien yksityiskohtien vaivan. Sitä tämä oli. Mitä muuta sen olisi pitänyt olla? Kaiken jälkeen."

"S".

Elsan kahvit jatkuvat

Istun kotona, yksi lapsi tuhisee vieressä ja toinen alakerrassa. Rouveli ja vanhin poika ovat vielä naapurissa, missä me muutkin olimme jokin aika sitten. Minne lie ovat jääneet, kun ei heitä vieläkään kuulu. Siellä juotiin Elsan synttärikahveja. Elsa oli pukeutunut prinsessaksi ja leikki barbeilla, mutta kahvikärjellä meitä sinne pyydettiin. Minä iloitsen ihmisten tapaamisesta, ja olen Elsankin kotona käynyt usein ja olen tullut iloiseksi kerta toisensa jälkeen siitä, että on naapuri, jonne mennä ja jossa olla ja syödä kakkua tai juoda teetä. 

Nyt ulkoa kuuluu jollotusta. Nyt ovi kävi. Kohta on tämä rauha pois mutta kirjoitan minkä ehdin.

Hyvää virettä on jatkunut jo sunnuntaista asti. En kertaa kaikkea, totean vain. (Mielensäpahoittajassa on lause, joka menee jotenkin näin: "En arvostele, totean vain.") Eilen olin vapaalla, ja sain kutsun rakentamaan kiviaitaa. Menin hyvällä mielellä, ja lähdin maha pullollaan. Kävin kirjastossa ja menin "pauhaukseen" ostamaan rakennustelinettä. Sain siihen lainaa, ja olin siitäkin iloinen. Veli velka otettaessa, veronpalautusraha maksettaessa. Sitten ajoin sohvaa hakemaan ja keskustelin mieltä kuohuttavasta asiasta ja yllytin miehiä potkimaan palloa, ja onnistuin yllytyksessäni niin, että sekä isä että poika tulivat pallonpeluuseen. Poika tuli meidän puolelle, isä meni viholliselle. Poika teki kolme maalia, pikkumies, ja oli isälleen kiukkuinen kuin ampiainen kun puoli yhdentoista maissa piti lähteä kotiin.

Pelin jälkeen sytytin saunan ja lopetimme saunomisen vieraan kanssa vasta yhden jälkeen. Saunominen päättyi jotenkin niin, että istuimme pukuhuoneessa pestyinä ja huuruisina, ja jossain luovan tauon kohdalla minä sanoin että "Nyt me mennään Antti nukkumaan", ja se passasi kaikille ja olimme saunaan kovin tyytyväisiä.

Aamulla heräsin aikaisin ja herätin pojan ja sanoin, että nyt pitää itte selvitä kouluun, ja jos et selviä, niin menet sitten tunnin myöhässä ja olet illasta siellä koulussa pidempään. En tiedä miten siinä kävi, sillä menin itse nukkumaan. Nukuin kuin tukki yhdeksään asti, jolloin minut taas herätettiin. Vein keskimmäisen kerhoon, joka oli viimeinen tältä keväältä. Sitä vietettiin luontopolulla Salen takana. Ajoimme sinne pyörällä molemmat. Hyvä että pysyin kaverini perässä, niin kovaa hän meni. Muuten kova puhumaan, mutta nyt oli niin tohkeissaan, ettei koko matkan aikana sanonut sanaakaan. Hän ajaa ilman apurattaita. Huikea juhlahetki hänelle oli, kun saavuttiin Salen pihaan. Kerhotädin katsoivat, miten hän saapui nurkan takaa kuin sankarin viitta harteillaan ja kurvasi lähtöpaikalle. Suu viivana. Kun hain häntä kahden tunnin jälkeen, pojan kurvit parkkipaikalla olivat niin laajat, että autot varjeltuivat kuin ihmeen kaupalla. Taaskaan hän ei puhunut mitään, teot puhuivat puolestaan.

Sitten korjasin sohvan jalkaa. Sohvan saimme, sillä siitä oli irronnut jalka eikä sitä oltu saatu korjattua. Toivottavasti korjaukseni onnistui. Nyt sohva on sisällä. Sohvan jalan korjaus oli pieni suuri teko. Minä koin jotenkin itseni ylittämisen tunnetta sen äärellä. Olin tiettyihin korjausprosessiin liittyviin asioihin, nyansseihin, äärimmäisen tyytyväinen. Myös vastoinkäymisiä tuli, mm. yksi ruuvi katkesi jalan sisään, enkä saanut sitä ulos.

Sitten meidän piti siivota. Me siivottiinkin vähän, mutta sitten pyydettiin Elsan kahville. Yleensä emme koskaan jätä menemättä, jos vaihtoehtona on siivous ja kahvillemeno. Se on ehkä syy siihen, miksi talomme hommat etenevät juuri meille sopivaa vauhtia.

S.

Eskon saaun piiun paaun

Ei liene asiaa, johon ei voisi törmätä. Vielä en ole saanut pyykkikoneen oven saranaa ja voi toki olla, etten koskaan saakaan, mutta jotenkin tuntuu, että jos hyvin käy, saatan saadakin. Ei kauaa edellisestä postauksesta mennyt, kun Esko sanoi, että sinullako oli pyykkikoneen kanssa ongelmia. Minä että minulla, mutta mistä sinä sen, ja kävi ilmi että hänen appensa on koneenkorjaajamiehiä ja tämän apen tytär oli siis lukenut tekstin murtuneesta saranasta. Kivaa, niin kai voin sanoa.

Kävin kuukausi sitten talossa, joka tyhjenee. Autoimme Leo-Lassin kanssa talon tyhjennysurakassa kantamalla sieltä kiikkustuolin ja kirjoja. Yksi kirja on ollut vessalukemisenani: Arvo Hautalan muistelmateos "Kehuttiin Lakkokenraaliksi". En selittele enempää, mutta sanon, että on hyvä lukea esim. kommunistien kirjoittamia kirjoja. Se avaa ihan toisenlaisia mielenmaisemia. Sitten siteeraan.

"Valmistin omaa työtäni varten suunnitelman, jonka piiritoimikunnan työvaliokunta hyväksyi. Sen mukaan kävin kaikissa piirin perusjärjestöissä ensisijaisena tehtävänä osastojen ryhmätyön elvyttäminen ja tutkimus siitä, miksi jäsenmaksuja jätettiin maksamatta. Kierroksella havaitsin, että puolueeseen kuului erinomaisia tovereita, jotka itseään säästämättä tekivät työtä. 

- -

Eräs kysymys, joka jatkuvasti tuli esille, oli se, miksi Neuvostoliitto ei toisen maailmansodan jälkeen ottanut valtaa Suomessa. Siinä oli sitä sävyä, että syytettiin niin Neuvostoliiton kuin SKP:nkin johtoa siitä, ettei valtaa otettu. Kun sama väitä toistui miltei kaikilla paikkakunnilla, niin totesin, että ellei sitä selvitettäisi, harhautuisivat ihmiset virheellisiin käsityksiin meidän puolueemme pyrkimyksistä. Päätin kutsua osastojen aktiivijäseniä koolle ja esittää alustuksen, johon vakavasti valmistauduin. Sen jälkeen keskusteltaisiin. Tavoitteeni oli saada loppumaan tuo vuosia jatkunut jankutus. Tietysti kokoukseen täytyi ahtaa muitakin asioita, niin kuin siihen aikaan oli pakko.

 Aloitin siitä, miten ylipäätään voitiin esittää ajatus, että Neuvostoliiton olisi pitänyt tehdä Suomessa vallankumous. Mitä eettisiä perusteita tällaiselle vaatimukselle voisi olla? Selostin lyhyesti kommunistien periaatteita näissä asioissa ja viitaten auktoriteetin kantaan totesin, ettei sosialistinen vallankumous ole vientitavaraa. Samalla koetin selvittää, miten kohtuuton tuollainen vaatimus oli. Bolsevikit joutuivat Venäjällä tekemään vallankumouksen olosuhteissa, joiden vuoksi siitä muodostui väkivaltainen. Tuhottiin suuri joukko sivistyneistöä, ammattitaitoisia työläisiä, insinöörejä ja talonpoikaistoa. Venäjän sosialistinen vallankumous vaati toteuttajiltaan uhrauksia, joita meidän niitä kärsimyksiä kokemattomien on vaikea tajuta. Sosialistisen vallankumouksen tapahtuminen Venäjän feodaalisessa yhteiskunnassa herättä kapitalistisissa maissa pelkoa ja raivoa. Imperialistit päättivät hävittää Venäjällä syntyneen sosialistisen yhteiskuntamuodon, ja taistelu maahantunkeutujia vastaan vaati uusia uhreja. Pitää olla melko kova luonto sillä, joka vaatii neuvostoliittolaisilta, että "tulkaa nyt tänne tekemään vielä yksi vallankumous".

 Erityisen paljon uhreja vaati neuvostokansalaisilta taistelu Hitlerin fasistien hyökkäystä vastaan. Me suomalaiset olimme osaltamme uhreja lisäämässä.

 Kysyin, oliko suomalaisista tullut salamatkustajia, jotka halusivat hienoissa hepeneissa kulkien, korkeasta elintasosta nauttien odottaa, että venäläinen sotamies tulisi rajan yli ja rakentaisi toivomamme sosialistisen yhteiskunnan. Eikö sosialismin Suomessa ole oltava oman työmme tulosta? Eikä vain oman työn tulosta, vaan myös sen laatuinen, miksi sen itse haluamme. SKP on ohjelmassaan ja säännöissään ilmoittanut pyrkivänsä muuttamaan Suomen sosialistiseksi tasavallaksi. Meillä on siis oma täsmällisesti asetettu tavoite, eikä työtä sen toteuttamiseksi voi tehdä kukaan muu kuin me itse. Miten suuri merkitys sekä ihmisen asenteeseen että käytännön toimintaan onkaan sillä, että hän on oma-aloitteinen, pyrkii jatkuvasti kehittämään uutta, ymmärtää työnsä merkityksen ja haluaa itse tehdä sitä yhä tehokkaammin."

Halutaan ostaa

Typerää tuo passiivin käyttö tuossa yhteydessä, kun ostaja on sepiselvästi tiedossa. Haluan siis ostaa Bosch classixx 5:n, edestä täytettävän pyykinpesukoneen, luukun saranan. Omani näyttää olevan halki. Jollain on varmasti tällainen kone käyttämättömänä ja sarana on siinä ehjänä. Mistäköhän lähtisin etsimään? Samanmallista konetta muuten näkyy valmistetun kapeampana, päältä täytettynä versiona. Sarjanumero tuohon meidän koneeseen on WAA20160SN/04

S.

Näit' ei pane pakkanen

Hall' ei pysty harmaa näihin, niin sitä luulee, vaikka vaimo varoittelee, että pakkasta on luvattu. Ehkä ajattelin itsepäissäni, että kun on luvattu yksi aste lämmintä, niin täällä etelässä ei enää mentäisi nollaan. Jonnekin kuitenkin mentiin, sillä aamulla oli toinen tomaatti ihan nuupallaan, ja se toinen, jonka lehdet aurinko oli jo aikaisemmin polttanut läpikuultaviksi, antoi niin ikään ymmärtää, että loppusuoraa vedetään. Lehtivihreän vähyys näyttää muuten olevan suojaava tekijä hallaa vastaan. Elinmahdollisuudet vain ovat tietysti heikommat kalpealla kasvilla, eikös?

Elikkä nyt ois hakusessa (myy-se-itse -ilmoitukset alkavat kiusallisen usein tähän tyyliin: Elikkä nyt olis myynnissä hyväkuntoinen...) kesäkurpitsan taimenia. Ihan pienistäkin ilahtuisin. Kuus tarttisin, ja jos jollakulla on enemmän, aina vain parempi. Jos oot pihi, voin jotain maksaakin, mutta lähtökohtaisesti olen ihan kerjuulla ja nojaan viherturaajien väliseen solidaarisuuteen, joka muuten on kohtalaisen mukavalla tasolla. Ensisijaisesti kiinnostaa Paraisten seudun taimet, mutta jos haluat tuoda taimesi esim. Jyväskylästä, niin keitän kahvit ja grahammuffineita on vielä ainakin kaksi jäljellä. Niiden menekki ei ole ollut kovin kovaa.

S.

Viime viikolla kävimme Rakennusapteekki-nimisessä karkkikaupassa. Tänään kiertelin pihalla ja ihmettelin, miten kaikki kasvit muistavat lämmön tultua millä tavalla pitää kasvaa. Alkavat työntää kukkaa ja silmua vanhasta tottumuksesta.

K.

Mitä on viisikymmentä senttiä?

Otsikon kysymys esitettiin minulle eilen. Vastaus tuli heti perään: Se on euro, josta on otettu verot pois. Tyydyin toteamaan yrittäjä-kysyjälle, että vastaus sisältää jonkin verran reipasta yrittäjähenkeä, jos kohta sitä ennen tietysti nauroin naurut pois.

Olen nuoruuteni jo kuluttanut ja keski-ikä kai lähestyy. Kummallista siksi, että vasta lauantaina olin ensimmäistä kertaa hautajaisissa niin, että vainaja on minulle tuttu. Siksi en tiennyt, miten hautajaisissa pitää käyttäytyä. Siellä oli kuitenkin hyvä olla, ja kaiken muun ohella myös naurulle oli tilaa. Erityisesti huomasin ajattelevani hienoisella ylpeydellä sukuani, joka siis on hieno huolimatta siitä, että itsekin kuulun siihen.

Illalla satuin puheisiin nuoren miehen kanssa, joka pohti, että mikä siinä on, kun on niin hyvä olla, että kokee syyllisyydentapaista siitä, ikään kuin se olisi kiellettyä. Ehkä sellainen on kulttuurissamme jotenkin, eikai ne onnenkätkemiskehoitusrunot ja muut sensellaiset ole ihan tyhjästä syntyneet.

Kotiin ajaessani olin yksin, ja silloin tulee usein tartuttua luuriin. Toisaalta aina houkuttaa myös musiikin kuuntelu, ja kolmantena houkuttaa usein vielä radion kuuntelu, jos siellä on puheohjelmaa. Siitä vielä pitää toisinaan valita ykköskanavan ja puheradion väliltä. Että on sitä mistä valita elämässä. Valitsematta jättäminenkin on valinta, sanovat filosohvit. Tänään sanoivat muuten filosofit radiossa, että filosofian on oltava polittiista. Plääh, miksi minä en ole koskaan osannut syttyä filosofiasta, vaikka joskus olen halunnutkin?

Tartuin siis luuriin. Oli kummius mielessä ja päätin soittaa kummilapseni äidille. Hän ei vastannut, mutta soitti pian takaisin. Vaan kas, luurimessa olikin yhdeksänvuotias tyttö. Hän kertoi hoitavansa pikkuveljeään alakerrassa, kun isä ja äiti olivat jo sängyssä. Oli kerrassaan sympaattista, niin minä ajattelin! Ehkä tytölle maksettiin joku pieni korvaus tai hän sai rastin, niin kuin meillä annetaan noille pojille. Kymmenestä rastista saa euron. Sitten on ollut sellaisia käänteisrastejakin, joita saa kun välttelee virheitä. Ja jos hyvinvointiyhdyskutamme taloudellinen tulos uhkaa niiata liikaa, saatan ottaa käyttöön "kymmenykset": viisi rastia on kymmenen rastia, josta on otettu verot pois.

S.

Riisipuuro

Luulin kehittäneeni riisipuuron reseptin niin pitkälle etten kaipaa sen kehittelyä sen pidemmälle. Tulin toisiin ajatuksiin kuitenkin. Kaikesta saan kiittää Billnäsiä tai huonoa muistiani tai jonkun muun huonoa muistia. Tai poikaani tai liikuntakerhoa, jossa hän keskiviikkoisin käy.

Niin, keitin keskiviikkoaamuna riisipuuron. Se oli valmis siinä yhdeksän maissa. Kuten tavallisesti, tälläkin kertaa sitä jäi yli yllin kyllin, noin puolet. Sitten lähdimme Billnäsiin rakennusapteekkiin. Ruukkialue oli kaunista ja eksoottistakin, mutta kokonaisuus hahmottui minulle kehnonpuoleisesti. Toki oli vielä kevät, eikä kaikki elämä ollut noussut vielä, vaan makasi kuten siinä runossa, mutta silti.

Syötyämme ja käytyämme apteekissa toteamassa apteekin hinnat menimme etsimään huonekalumyymälää. Apukuskin paikalla istunut nainen sanoa pöhläytti menomatkalla, että haluaisi ostaa vanhan mallisen Billnäsin tuolin. Hän tietysti eli luulossa, että niitä ei enää valmisteta, ja koki siksi turvalliseksi asiaksi haluta sellaisen ostamista. Billnäsissä oli kuitenkin karttataulu, jossa kerrottiin, että numeron kuusi kohdalla on myymälä, jossa myydään näitä huonekaluja. Myymälä oli kiinni, mutta soitin puusepälle, jonka numero oli jäänyt tauluun. Puuseppä asui tätä nykyä pajoineen Fiskarissa, naapuriruukissa. Hän myhäili tyytyväisyyttään. "Billnäs on todella hiljainen." Minä yritin, että "jospa ne rahalla saisivat tämän kukoistamaan, mutta nähtäväksi jää. "Niin, nähtäväksi jää", puuseppä sanoi taas. Minä tivaamaan häneltä, että ei nyt tullut kovin uskottavasti, ja hän, vinoon naurahtaen (joo, kyllä naurun suunnan kuulee puhelimessa ihan helposti. Pikkuveljeni muuten kertoo tarinaa eräästä Joensuu-nimisestä miehestä, joka vastasi puhelimeen 'joensuu' kuten kuuluukin niin, että pikkuveli ei koskaan saa mielestään sitä, miten joensuun suu liikkui hänen vastatessaan puhelimeen 'joensuu'), että "no, sanotaanko nyt näin, että me ollaan tosi tyytyväisiä täällä Fiskarsissa" ja luulen, että me puolin ja toisin ymmärsimme hänen yskänsä.

Menimme Fiskarsiin, jossa tiesin tämän puusepänliikkeen siis olevan kiinni viimeistä keskiviikkoa ennen pitkää kesäsesonkia. Se kirjakahvila ja sen korvapuustit, jotka ovat melkein yhtä hyviä kuin ne, joita kotona söin kun lapsi olin, on paikka jonne minäkin aina hakeudun kun siellä päin käyn. Olimme ainoat asiakkaat, kunnes ovesta tuli Mäkiä ja Petäjistöjä, jotka osoittautuivat sellaisiksi vasta sitten kun oli tuijotettu vähän aikaa, että hetkinen, ketäs sitä ollaankaan, ja sitten tyypillinen keskustelunavaus "mun on ihan pakko kysyä että..." johon minä keskeyttämään että "niin minunkin", vaikka puhetta ei ollut minulle suunnattukaan ja niin poispäin siitä sitten. Ja pois ajoimme koilliseen, Anskun läpi, jossa on myllymiljöö, jonka omistaa muuan joulupukin näköinen lahjakas suomalainen muusikko. Ja siitä sitten Saloa kohti ja kotiin. Ihan kaikkia yksityiskohtia en kerro, sillä ei niitä kaikki haluaisi tietää. Mutta kotiin kun tultiin, oli levy päällä. Onneksi oli kattila siinä levyllä, niin ei ollut turhan päiten levyä päällä.

Aluksi olin heittämässä puuroa suin päin pois. Sitten päätin, että koska tämä on tällaista ruskeaa lilliä, niinkuin on riisipuuro toisinaan oltuaan hyvin kauan uunissa, niin minä syön tätä vaikka palanuttahan tämä tietysti on, täytyy olla. Ja otin sitä, ja menin pöytään syömään. Ja kauhukseni katsoin, miten appiukko lapioi samaa puuroa omalle lautaselleen. Siinä vaiheessa ei ollut tietystikään mitään tehtävissä. Varoittelin, mutta en nähnyt varoitteluani kovin arvokkaana sillä hetkellä, enkä itseäni, isäntää.

Pian lusikoinnin alettua totesimme kuitenkin puuron erittäin maittavaksi. Se oli samettista ja tuntui aiheuttavan riippuvuutta. Toki kattilan pohjassa oli 18 millimetrin tahkea sedimentti epämääräistä riisipohjaista ainetta, mutta sen ylinen osa oli sanalla sanoen herkkua. Kyllä appiukkokin kehui puuroani ihan ilman että kerjäsin. Oikeastaan yhdessä ihmettelimme asiaa, että miten tämä onkin näin hyvää.

Myöhemmin mietin, että kun poikani oli kutsunut koulusta neljä kaveriaan meille välipalalle ennen liikkakerhoa (kun kysyin, mitä he olivat syöneet, kävi ilmi että kaneliässiä oli mennyt aika paljon, vaikka hän oli yrittänyt suojella pussia vierailta ;) "Mun aika meni siihen". Ilahduin, kun kuulin, että yksi poika oli ottanut kolme omenaa. Ehkä tuossa tohakassa oli joku vääntänyt levyn päälle. Onneksi se oli ykkösellä eikä esimerkiksi kakkosella.

S.

Olin ison osan päivästäni puskassa. Esiin oli tultava aina kun naapureita käveli tiellä ohi ja heitä tervehdittävä. Minulla oli risuja päässä ja heillä ylioppilaslakit. Pappa laittoi pensasaidan moottorisahalla matalaksi joka toinen vuosi, sanoi yksi naapuri. Alan tulla siihen tulokseen, että edustamme papan kanssa eri koulukuntia puutarhanhoidossa. Omenapuutkin se kuulemma aina ainakin aikoi leikata niin, että karvalakki lentää läpi. Minä taas kallistun sille kannalle, että omenapuu saa olla luonnontilainen ja sellainen on nätti. Ei muuten tule yhtään kukkaa eikä omenaa meidän vanhaan puuhun, sillä se on juuri sellainen, mistä karvalakki lentää läpi. Eli ruma ja kalju. Meillä on perheessäkin nämä koulukunnat edustettuna laidasta laitaan. Yksi raivaisi vauhdilla pois kasvimaan  tiellä olevat perennat, pensaat, mylläisi, möyhentäisi, kaataisi kuusen ja sembramännyt kauhistuttavalla vimmalla. Ja pottua ja tomaattia ja muuta hyötytavaraa tilalle. Ihan pelottaa kun on semmoinen talossa. Vaikka tietenkään se ei saa mitään kaataa kuulematta minua.

Minä ohjailisin vaivihkaa tätä plänttiä niin että saisi maahumala ja ahomansikka kasvaa, ja puitahan tarvitaan, sembramännyistäkin tulee niin kaunis varjo. Ja on ilo kun se keltainen perennakukka tulee siitä portaanvierestä aina vain, joka vuosi, saa yllättää minut joka kerta että hei täältä tullaan vaikket muistanutkaan ja vaikka et mitään kasvattanutkaan. Antaa kasvaa sen mikä jo kasvaa, mikä on kestäväksi huomattu ja ruokkii meitä kauneudellaan vaikkei ravitoa annakaan. Salaatinlehtiin menee vain etanat.

Olisikin niin, että keskittyisi vain ohjaamaan sitä maahumalaa mieluisalle paikalle. Oikeasti se on sitä, että niska kipeänä viettää päivänsä pensaassa. Puutarhanhoitoa suorittaessa jää hoitamatta lähimmäiset. On tämäkin. 

Jotenkin oli sen sorttinen päivä, että malja on puoleksi tyhjä. Olisin mielelläni nyt saavana osapuolena, joku voisi antaa vaikka lämpimiä sanoja. 

K.