Kehon kielestä ja valheesta ja totuudestakin

Jos katsoo tämän haastattelun, jossa Patricia Kopatchinskaja kertoo soittamisesta ja muusta elämästä ja puhuu vähän musiikista, voi rivien välistä kuunnella myös hänen kehoaan ja lukea ei-sanallista viestintää. Sitä riittää, vaikka en tiedä, luenko sitä siksi niin hanakasti kun haastateltava tulee minulle vieraasta kulttuurista. Kopatchinskaja tuli minulle tutuksi Yle Areenassa nähtävillä olleen Kvartetin synty -dokumentin myötä. Dokumentti seurasi jousikvartetin syntyä. Kvartetissa soittavat Pekka Kuusisto, Lilli Maijala, tämä Patricia ja hollantilainen sellisti Peter Wispelwey, jota muuten hiljattain tajusin Jukka Kemppisen muutamaankin otteeseen ylistäneen blogissaan. Tai soittivat.

Dokumentti oli asiallinen, ja kuvasi ryhmädynamiikkaa aika piinallisestikin välillä. Ja henkilökitkoja ja niiden voittamista. Tyytymättömyyttä, tyytyväisyyttä. Yle taltioi Areenaan myös itse konsertin, johon ensimmäisen viikon harjoittelu tähtäsi. Minä pidin siitä. Hirveän paljoa meillä Suomessa, ainakaan Helsingin ulkopuolella, ei soiteta korkeatasoista jousikvartettimusiikkia. Tämä voi kuulostaa vähän paskantärkeältä puheelta, ja anteeksi jo etukäteen, ei ole tarkoitus. Itse olen musiikin suhteen harmiton sunnuntaisuhari, kuluttajapuolella tukevasti, mutta voin omasta puolestani todeta, että kun on kuunnellut ensin levyltä Artemis Quartetin Beethoven-soittoa (esim. kvartettia nro 15 hinkkasin joskus automatkoillani edestakaisin CD-soittimessa), on sen jälkeen kotimaisten orkesterimuusikoittemme kvartettisoitanta jotenkin toisenlaisen kuulosta. Se on vaikeaa, kuten muuan mummu kerran minulle sanoi jonkun keskinkertaisen kanttorikeikan jälkeen. Jousikvartetismi on niin paljastava musiikinlaji, että harva muu on samalla tavalla. Pianistikin voi painaa pedaalin pohjaan ja antaa mennä. Kuulin, että vuosikymmenten aikana pianismin globaali kollektiiviestetiikka on painottunut niin, että pedaalia käytetään runsaammin kuin vaikkapa heti sodanjälkeisinä vuosina. Siksi keskivanhat mestarit,  mainittakoon nyt Wilhelm Kempff, josta tämä keskustelu sai alkunsa, voivat kuulostaa, no, keskivanhoilta mestareilta. Anton Rubinstein kuulemma käytti tätä pedaali pohjaan ja henki päälle -menetelmää voittaakseen yleisön suosion. Yksi kriitikko oli huomannut tämän tempun, mutta kukaan ei halunnut pitää hänen sinänsä ihan oikeaa analyysiä soittajan huolimattomuudesta totena. Nyt tehdään jo ennätystä siinä, miten kauas itse asiasta voi pienin harppauksi karata, eikä etäämmälle kulkeminenkaan tekisi tiukkaa.

Quartet Lab on nyt hajonnut. En tiedä, kuinka monta kertaa ehtivät soittaa. Patricia K:n haastattelusta asia käy ilmi. Syitä tulee pohtineeksi, kun on ensin katsonut dokumentin. Syitä tulee myös pohtineeksi, kun katsoo Patrician, joka on voimakastemperamenttinen nainen, kehonkieltä. Samaa kieltä voi lukea myös siinä kohtaa, kun toimittaja Sandra Saulo kysyy häneltä, miten maailmaa kiertävän huippuviulistin ja yhdeksänvuotiaan tytön äidin tehtävä yhdistetään. Kysymys on minun mielestäni huono siksi, että vastauksia on lähtökohtaisesti yksi: huonosti, vaikeasti. Hyväksi sen tekee se, että haastateltavalla on suuri houkutus vastata ohi ilmeisen oikean vastauksen. Oikea on tietysti nyt tässä yhteydessä minun määrittelemäni oikea, mutta minähän saan diktaattorin elkein täällä tekstimaailmassa muokata totuutta juuri mieleisekseni. Kuunnelkaa ja ensisijaisesti katselkaa, miten P. kysymykseen vastaa.

S.

Pasi Peltonen

Ylen uutisen mukaan Pasi Peltonen on mies, joka juoksee kovassakin pakkasessa ilman paitaa. Minä puolestani olen mies, joka juoksee lenkkejä harvakseltaan, silloin kun on terveenä ja jaksaa ja irtaantuu. Keksin syitä liikkumattomuudelleni itseni ulkopuolelta, vaikka totuus on toinen. En tosin tunnusta syytteleväni muita, mutta ensimmäisenä on mielessä olosuhteet, kun pohdin sitä, miksi en liiku.

Toiseksi olen sellainen, että putsailen kaappeja. Ei sitä ihan jokainen pystykään kaappeja putsaamaan. Nimittäin vaatekaappeja. Otin sieltä muovipussillisen tekstiilejä ja poltin ne pönttöuunissani. Puuvillaa. Tein vastaavan puhdistuksen myös keväällä kun järjestimme kirpputorin, osana Paraisten maankuulua pihakirppispäivää. Tässä tuoreimmassa puhdistuksessa menin kuitenkin henkarikaapille ja otin sieltä mustan pukuni. Se on iso kuin kurpitsa. Tai oli iso kuin kurpitsa. Ei sitä enää ole. Lämmitti hetken. Työnsin uuniin, näetsen.

En viittinyt puhua rouvelille asiasta etukäteen, enkä liioin takakäteen. Hän innostuu nurkkien raivaamisesta, mutta tavaran tuhoaminen toisaalta tuo hänelle pahan mielen. Ongelmaksi muodostui mm. hieno piparkakkutalo, joka vaivalla tehtiin ja joka nyt pitäisi tuhota. Hääpukuun liittyi tietysti muistoja, jotka nyt, no, paloivat. Mutta sitä pukukauppiasta 2000-luvun alun Oulusta en ymmärrä kyllä alkuunkaan. Miten saattoi minulle myydä niin isot housut! En ole tavannutkaan niin isoa miestä, jolle housut olisivat olleet sopivat. Ja minä nyt olin tuolloin sellainen semihoikka myöhäispuberteetti-ikäinen keppi. Toki pyöreän mahan profiili minulla on aina ollut, mutta ei sillä kyllä sellaista vyötäröä voi selittää. Ja lahkeen pituuskin! Muistan, miten hääpukuni housut piti nostaa kainaloon asti ja sitoa vyöllä sitten sinne tiukasti. Puvun takki kai suojasi sitten olellisin osin takamuksen. Toivon ainakin niin. Aika pian huomasin, että näistä housuista ei ole mihinkään.

Takin olkatoppaukset olivat menneet mutkalle, eikä niitä ilman ratkomatta päässyt oikomaan. Takkikin oli huonosti istuva. Muistan, että äitini antoi minulle pukuun jonkinlaisen määrärahan, jonka puitteissa sitten, omaa rahaa lisäksi käyttäen, tein ostopäätöksen. Myönnän, olin liian kiinni korvamerkityssä rahassa. Muistan vieläkin erään puvun, joka maksoi 1500 markkaa, ja jota en raaskinut ostaa. Olisi pitänyt. Se oli nuorekas; takki oli lyhyehköliepeinen ja puvun musta väri enemmän kuin mustaa. Se oli sen hienon materiaalin ansiota. Se oli Kouvolassa. Kouvolassa oli tuohon aikaan hyvin monta laadukasta tai ainakin runsasta miestenvaateliikettä. Ehkä niitä on siellä vieläkin. Nykyään olen irti tuosta Kouvolan poliittisesta ja liike-elämästä täysin. En ole koskaan ollut siinä sisällä, mutta siellä suunnalla asuessani olin joistain asioista kärryllä. Täältä Varsinais-Suomesta käsin katsottuna sikäläinen touhu tosin näyttää aika pienipiirteiseltä, silloin kun pistotestejä Kouvolan Sanomien vanhanaikaiseen käyttöliittymään teen.

Muistaakseni yritin tarjota mustaa pukuani myös edelliskevään kirpputorilla. Ei tärpännyt. Ajattelin, ettei sellaista kukaan kuitenkaan kirpputorilta osta. Kirpputorilta löytäminen on vähän vaikeaa ja vaatii sitkeyttä ja sinnikkyyttä. Tunnen joitain kirpparikärppiä. Ne on siinä hommassa hirveän hyviä, mutta sitä pitää harrastaa paljon, ja ennen muuta siitä hommasta pittää tykätä. Minä ehkä teen kuitenkin mieluummin jotain muuta, jos valita saa. Ainahan ei saa, ja olen minä kirppareilla myös viihtynyt, varsinkin ennen vanhaan.

S.

Uusia elämyksiä

Olin eilen Turussa. Ystäväni täytti viime vuonna vuosia, ja sen ympärille kehitimme kertomuksen: Maksetaan tietty summa, jotta päästään kidnapatuksi huoneeseen. Huoneessa on ovi, josta pitää päästä vapauteen. Lukkoon sopi avain, joka piti löytää. Tie avaimen luokse oli monipolvinen, mutta löytyipä vain kuitenkin. Suosittelen lämpimästi: http://liveexitgames.fi/

Pakohuonetta pyörittävä yrittäjä kertoi, että kyseisenlaiset pelit ovat hyvin suosittuja Euroopassa, Aasiassa ja Etelä-Amerikassa. En ihmettele. En minä siellä yksin olisi jaksanut olla, mutta porukalla pulmien setviminen oli kyllä mukavaa. Ystävällisyydestä kaikkia mahdollisia tulevia huoneenkäyttäjiä kohtaan pidättäydyn kertomasta palvelusta enempää. Menkää ja kokekaa.

Kun olimme kokeneet ja päässeet huoneesta ulos aivan viimeisillä hetkillä, päädyimme syömään. Turussa oli vielä muutama känkkylä auki kymmenen jälkeen arki-iltana. Päädyimme viehättävään Tintå-ravintolaan. Se on vaimoni suosikkipaikka. Itse sain kokea siellä jotain, mitä en ole kokenut koskaan aikaisemmin: ravintolassa pöydän ääressä istuessamme koko ruokailutilan valot sammutettiin sekunniksi. Sen jälkeen ne syttyivät. Seurueet nousivat pöydistään ja lähtivät pois. Niin teimme mekin. Olen kuullut puhuttavan valomerkistä, mutta en ole käytännössä päässyt sitä koskaan kokemaan. Nyt olen sitäkin kokemusta rikkaampi. Tästä riittää taas lapsille kerrottavaa. Ovat pyytäneet minua viime päivinä taas kertomaan nuoruuteni konnankoukkuja. Tämä ei sijoitu nuoruuteen, eikä ole konnankoukku, mutta elämys, jonka kyllä muistan. Että siellä kun istuimme, niin yhtäkkiä sammuttivat valot. Lapseni muuten pyysivät, että kerro niitä konnankoukkuja, joista et ole jäänyt kiinni. Sanoin, että niitä on niin vähän.

S.

Perheenjäsenet: heikoin

En tiedä, saako tyttöä toivoa. En muista, että olisin aikaisemmin toivonut, mutta heti kun toivoin, sain. Se on ihan liikaa, niin minusta tuntuu. Mutta hän on tässä nyt, ja minä iloitsen. Hän on kolme ja risat. Katselen, mistä hän kaiken omistamansa on saanut, mutta en saa vastausta. Tänään hän intti jotain yksitoistavuotiaan kanssa. Ei antanut tuumaakaan periksi. En muista, mistä väittelivät, mutta ihan perus juupas-eipäs -settiä se oli. Sillä erotuksella tavanomaisesta, että pienempi ei tullut nujerretuksi. On, hän sanoi kolmannen kerran vastaväitteenä, ja oli näitä onnejaan toistaessa nostanut nenäänsä kerta kerralta yhä itsetietoisempaan korkeuteen. Samalla kädet päätyivät lanteille, kyynärpäät ulos ojennettuna, ranteiden yläosat paidan sivusaumoja vasten. Onnittelun päätyttyä, tai hänen päätettyään sen, tyttö hipsi muualle ja sanoi, nokka vielä ylhäällä: "Usko pois ja pää pois!".Kun me muut sitten hymyilimme sille sutkautukselle, hän itsekin huomasi, että sehän oli hauskasti sanottu. Siinä sitä sitten vähän aikaa toisteltiin, kunnes tulivat taas muut mietteet.

Tyttö on elänyt syksyllä ja myöhemminkin jonkinlaista oman tahdon kautta (hirveää, kun hävisi sellainen tunne, tiedosta puhumattakaan, miten sana kausi taivutetaan partitiiviin! Kausea! Tämä on kauseaa!). Sellainen ei aina ole helppoa, eikä edes mukavaa. Jos arkea yrittää saada sujumaan ilman vääntöjä, voi jokin arkinen rutiinioperaatio viedä kohtuuttoman paljon aikaa. Tyttäreni sai onneksi arkiaikaa viime syksynä aika paljon. Kotona hänellä sujuu leikit aivan mainiosti. Hän on valloittava persoona, ainakin vanhempiensa mielestä. Äidillensä hän erityisesti on erityisen tarpeellinen lapsi. Sellainen, jonka saa syliin ja joka pysyy siinä ja pohtii vaan menemään tai nauttii vain läheisyydestä. Ei riehkaa eikä haasta, ei kolistele eikä aiheuta muuta kuin myötäsukaista hyrinää olemisellaan. Emmehän me kaikki ole sellaisia, emme. Mutta hän on, erityisesti äidilleen, näin kai uskallan sanoa.

Lapsellani on valkea tukka, ei sellainen paksu kuten keskimmäisellä, vaan ohkoisempi. Hänellä on pyöreä maha, jota yksi teini-ikäinen poika kerran kirjamessuilla ihasteli ja pyysi lopulta kaverinsakin katsomaan. Siinä vaiheessa tyttäreni, maassa selällään makaava, oli kuitenkin jo lopettanut mahan sisään-ulos -liikuttamisleikin. Hänen silmänsä nauravat usein, ja hänen s-kirjaimensa on naisellinen. Ärräkin on pärähtänyt jo jonkin aikaa, tai ainakin surahtanut. Vähän tarpeen mukaan.

Lapsellani on hyvä muisti, mutta sitä pitää joskus kaivella. Salamana sanat harvoin tulevat, mutta usein putoavat paikalleen kun vain malttaa odottaa. Muistan, miten isäni kertoi muinaisesta naapurin miehestä, joka oli hiljaisensorttinen niin, että kaikki eivät hänen seurassaan aina malttaneet olla. "J:ltä saa kyllä aina vastauksen kun malttaa vain odottaa". Harhauduin sivupolulle, mutta tämä on tärkeää. Hiljaisia ja hitaita on joukossamme paljon. Olisi tärkeää, että heidänkin asiaansa kuunneltaisiin. Minäkin olen sortunut usein kuuntelemattomuuteen, mutta tiedän kyllä myös, miltä tuntuu, kun kysyy, ja hiljaa kuuntelee, ja saa ajallaan vastauksen. Se tuntuu hyvältä.

Tyttäreni ei siis ole äärimmäisen hidas, mutta luulen, että hän miettii toisinaan sanojaan kielen takia. Hän on ruotsinkielisessä päivähoidossa ja puhuu lähes kahdeksan tuntia päivässä ruotsia, sen minkä puhuu. Harvoin hän sekoittaa kieliä, mutta joitain sanoja on, joita en ole hennonnut oikaista. Yleensä kun hanska putoaa, hän sanoo "mä tappasin hanskan". Tänään hän kutsui äitiä mammaksi, kun teimme jotain tapettinysväystä ja lapsi pyöri vaimoni hameen alla. Mammaksi on perinteisesti kutsuttu lähinnä vaimoni äitiä. Meillä tosin esikoinen otti siinä asiassa erivapauksia ja aloitti kutsumaan häntä mummuksi. Ehkä hän siinä vaiheessa, tukevasti eläkeläisenä, oli tuohon kutsumanimeen jo valmis. En tarkkaan tiedä, millaisten vaiheiden kautta hän päätyi aluksi mammaksi. Onhan se mammakin tietysti jotakin. Ollapa mamma!

S.

Perheenjäsenet: jos jättäisin itseni viimeiseksi, siitä tulisi hupsu olo

Perheemme isä on 184,5 cm pitkä mies. Paino on jokseenkin indeksin mukainen, vuosien mittaan olemme liikuskelleet 77-85 kilon haarukassa. Tällä hetkellä ollaan vaihteluvälin mieluisemmassa päässä.

Jos jonkinlaista vaivaa on, synnynnäistä ja hankittua. Erilaisten händikäppieni lukumäärää ei uskoisi päällepäin, ehkä, enkä niitä itsekään ajattele. Niihin suhteutettuna olen nimittäin koko lailla myönteinen mies, jos olen muutenkin. Ajattelen niin, että elämä on hyvä asia, ja uskon siihen, että asioilla on tapana järjestyä. Ja jos eivät järjesty, niin elämä järjestyy joka tapauksessa.

Varpaitani palelee usein. Pidän ihmisistä ja säädän elämääni niin, että tapaisin ihmisiä, uusia ja vanhoja tuttavia. Hyvät keskustelut tai dialogit, joita voi käydä myös yksinään taiteen äärellä, ovat lähtökohtaisesti hintansa väärtti. Taiteista minua koskettavat länsimainen taidemusiikki sekä kirjallisuus. Myös kuvataide, vaikka siihen ei ole viime vuosina ollut tarttumapintaa isommin.

Olen empaattinen, arvottamatta sitä nyt sen enempää. Minua sanotaan hajamieliseksi, ja ehkä olenkin. Toisaalta muistan asioita ja nimiä hyvin, tai ainakin keskivertaisesti. Opettelin joskus Seitsemää veljestä ulkoa puolentoista sivun verran. Nyt joululomalla asiaa muistellessani huomasin, etten ihan kaikkea muistakaan enää. Siitä on jo pari vuotta aikaa, kun tätä opetteluani suoritin. Työpaikan vessassa. Työkaverittareni joutui käyttämään olosuhteiden pakosta samaa vessaa minun kanssani, ja hymyili vinosti 7veljekselle, joka siellä kaakelitasanteella aina keikkui.

Silmäni ovat sinivihreät. Hiukseni, nuo hupenevat, olen viime vuosina pitänyt melko lyhyinä. Partaa ajan enimmäkseen kauttaaltaan, mitä nyt sitten joskus annan kasvaa. Varpaankynsiä leikkaan kun muistan, se on ihan mukavaa hommaa. Tällä hetkellä myös sormenkynnet ovat säädyllisen lyhyinä. Liikun ihmisten joukossa sulavasti ja haastattelen heitä mielelläni eri asioista, joita nämä ihmiset osaavat paremmin kuin minä. Muuan ystäväni kerran analysoi: olet valmis aina katsomaan, miten pitkälle missäkin ihmissuhteessa voi mennä. Hymyilin leveästi tämän kuultuani ja jäin miettimään. Niin tai näin, tällaisia ratkaisuja en koskaan tee tietoisesti: uskon intuitioon. Lausun myös luterilaisen uskontunnustuksen äänen värähtämättä.

S.

"Mä kävin viikon verran yhellä basistilla."

Eilen meillä kävi vieraita. Nuoriso vietti viikonlopun Jurmossa, ja tästä perjantaina ohi mennessään piipahtivat lämmittämässä eväspitsojaan mikrossamme. Ei meillä ole mikroa. Puheeksi jäi, että palatessaan tulisivat uudestaan.

He palasivat ja tulivat. Ensin heillä oli nälkä, sillä matka Jurmosta Paraisille on pitkä. Yhteysalus Eivorilta on ennenkin tullut hyvin nälkäistä väkeä. Syötyään nälkänsä pois istuimme pitkään pöydän ääressä. Rouvani tenttasi yhtä vieraista ja kysyi, mitä hän harrasti. Hän oli harrastanut mm. judoa, skeittausta, lumilautailua ja kitaransoittoa. Ja golfia. Miehen nimi oli Juho. Juholla oli kitara mukana myös Jurmossa. Meille hän ei soittanut, emmekä hoksanneet pyytääkään. Mutta soittoharrastuksestaan hän kertoi.

Juho soitti kitaraa. Hän kävi viikon ajan soittotunneilla. Soittotunteja oli tiistaisin ja torstaisin. Hän ehti siis käydä opettajansa luona kaksi kertaa. Opettaja oli basisti, ja hänen kitarastaan puuttui kokonaan kolme ylintä kieltä. Tarina ei kerro, oliko kielten puute vahingon tai tapaturman syytä. Alimpia kieliä näppäilemällä he kuitenkin etenivät. Kitaristia moinen saattaa tietysti ärsyttää. Juho oli kitartunneilla käydessään pieni poika, eikä ehkä ymmärtänyt ammatillisesti loukkaantua. Mutta opettaja-oppilas -suhteessa oli kuitenkin sen verran muutakin kitkaa, että se kariutui pian. "Meillä ei oikein ollut yhteistä kieltä" hän sanoi, eikä nyt puhe ollut pelkästään niistä puuttuvista yläkielistä. Mustasaarelainen opettaja ei osannut suomea ja hän ei siinä vaiheessa osannut ruotsia. "Siellä me sitten näppäiltiin niitä ylimpiä kieliä."

Onneksi Juhon rakkaus soittoon jäi. En ehtinyt kysyä, ottaako hän kitaransa Balille, kun sinne pian lähtee.

S.

Perheenjäsenet: keskimmäinen

En tiedä, mitä tarkoittaa, koleerinen, mutta ehkä poikani on koleerinen. Sellainen, joka hakee koko ajan tekemistä itselleen. Vieraissa hän antaa mielestäni itsestään aika hyvän kuvan, ja koulussa olemme saaneet hänestä aivan erinomaisen palautteen. Haluan sanoa sen tässä vielä uudestaan kaikelle kansalle:

Poika ensinnäkin lähtee kotoa kouluun hyvin omatoimisesti ja lähes poikkeuksetta hyvällä mielellä. Hän herää helposti, ja toisinaan liian aikaisin. Kouluun hän saapuu hymy huulillaan ja iloisena ja rauhallisena odottaa, mitä opettajalla on kerrottavana sen päivän ohjelmasta. Hän osallistuu ja keskustelee eikä häiriinny, vaikka vierustoveri vähän yrittäisi houkutella epäoleellisiin juttuihin. Hän syö nykyään melko monipuolisesti kouluruokaa ja kehuu sitä jopa kotona. (Kotiruokaa hän kehuu hyvin harvoin.) Hän tulee koulussa toimeen kaikkien kanssa. Yhden koulutoverittaren äiti soitti kerran sunnuntaina ja pyysi poikaamme heille kylään. "Kun täällä kotona ei nykyään puhuta kenestäkään muusta kuin teidän M:sta".

Kotona poika on iloinen. Tänä syksynä olen nähnyt ja tajunnut, miten paljon lapsi rakastaa sitä, että ollaan kotona omalla porukalla eikä lähdetä mihinkään. Jos syksymme on ollut rankka, niin tässä on ollut myös jotain tosi hienoa. Olen lukenut lapsille enemmän kuin aikoihin, ja myös pelannut lautapelejä. Keskimmäinen poikani ehdottaa pelaamista ja vaatii myös lukemista. Hän on joskus tullut leimatuksi vilkkaanpuoleiseksi, ja ymmärrän niitäkin ääniä. Päästyään jonkin tekemisen äärelle kaikki keskittymisvaikeudet häviävät. Tai voi sanoa, ettei niitä ole koskaan ollutkaan. Keskittymistä vaativiin asioihin hän on aina voinut keskittyä. Kun sellaisia ei ole, on oleminen moneen suuntaan leviävää.

Lautapelien suhteen hän on isäänsä innokkaampi, tai aika lailla samaa luokkaa. Minäkin ehdotan pelejä, mutta useimmin hän. Vanhimman pojan saamme toisinaan mukaan. Arki on vain sellaista, että parin tunnin yhteistä aikaa on vaikea irrottaa, pelkästään jo vanhimman pojan harrastusten takia. Olemme pelanneet tänä vuonna mm. Shogunia ja Agricolaa. Hän on innoissaan, vaikka ei tietenkään aina huomaa kaikkia monimutkaisten pelien hienouksia. Minäkin nautin yhdessäolosta hänen kanssaan. Poikani jutut ovat aina kiinnostavia ja puhetta tulee koko ajan. Hän äityy herkäksi toisinaan, ja uskoo joulupukkiin. Hän toistaa koulun uskonnontunneilla oppimaansa kotona niin, että meinaan liikuttua.

Hän lukee tavu kerrallaan, mutta nopeammin viikko viikolta. Hän on kaunis kuin mikä, mutta on silti minun lapseni. Hänen vaaleat hiuksensa herättävät toisinaan huomiota. Puhuin aiemmin lämpimikseni, ylivoimaisen vastuksen hyvin tiedostaen ja tuntien, että eiköhän me leikata nuo sun hiukset kokonaan pois. En puhu enää sellaisia. Hän on jäntevä ja nauttinee liikkumisesta myös myöhemmällä iällä.

Mummulassa käydessämme hän katsoi äitinsä ekaluokan kuvaa ja sanoi: "Mä veikkaan että toi on mummu". Otin hänestä kuvan, joka on yksi yhteen hänen äitinsä kuvan kanssa. Hän lauleskelee joka päivä. Jos energiaa on oikein paljon, hänen äännehdintänsä saattaa sisältää rytmisiä elementtejä korostavia komponentteja ja esimerkiksi hälyääniä. Myös kaunis melodisuus soi hänen äänessään joskus. Viime aikoina olen ollut havaitsevinani, että Robin lauluineen on saanut tehdä tilaa perinteisemmille lauluille. Hoosiannaa hän opiskeli adventin aikana innoissaan, samoin "Nyt sytytämme kynttilän" -laulua. Hoosiannassa häntä huvitti luokkatovereittensa tapa laulaa b-osan korkea hoosi-AA-A-AA-Anna -kiekautus "liian kimeästi". Hän kertoi minulle kerran, miten kaikki muut laulavat sen liian kimeästi, eivätkä tajua, että se pitää laulaa sillain kauniisti. Ja sitten hän tietysti antoi esimerkin.

Hän on hirveän aikaansaava. Toisinaan hänellä on avulias olo, ja hän miettii, miten voisi olla avuksi perheessämme. Silloin hänelle voi ehdottaa ihan mitä vaan, ja hän auttaa. Tällaisia oloja meidän perheessä ei oikeastaan ole muilla, jos nyt uskallan sanoa. Mutta hyvästä perheestä on kuitenkin kyse.

S.

Makaan mahallani

Jalkoja hiostaa. Jalassa on villasukat, jotka pukki toi. Yleensä jalkani palelevat niin, että villasukka tasapainottaa tilanteen. Nyt olen höösännyt koko illan, ja saunan jälkeen kai muutenkin veri kiertää.

Vieressäni nukkuu poika, jonka tunnen hänen syntymästään saakka. Hän halusi lukea, mutta pyysin panemaan pään tyynyyn. Vielä mies yritti ehdottaa, että valot olisivat päällä jotta hän saisi paremmin unen. Yritin ehdottaa, että sammutan valot, jahka hän saa unen päästä kiinni. "Mää ylleensä herrään jos mun valot sammutettaan."

Yhden lukuyrityksen jälkeen hän näkyy sammuttaneen itse valonsa. Kai nukkuminen hoituu sillä tavalla kätevämmin.

Minä katselen jääkiekkoa. Suomen nuorten joukkue pelaa MM-kilpailuissa. Ovat tätä kirjoittaessa häviämässä Ruotsille puolivälierää 3-4. Penkkiurheilun ihanuus loppuu siihen, kun Suomi häviää. Siksi minä nykyään en juurikaan katsele näitä otteluita. Aikuisten MM-kisoissa viime keväänä en tainnut katsella mitään peliä kokonaan. Olimme muuten silloinkin Oulussa. Yleensä käymme täällä kerran vuodessa, mutta nyt näkyy tulleen kaksi keikkaa. Kolme, jos niuhotetaan. Vuodenvaihteen vierailulla voi kuitata aina molempien vuosien vierailut samalla.

Kun tulen Ouluun, pelaamme lautapelejä ystävieni kanssa. Joka kerta täältä lähtiessäni ystäväni ovat jääneet pohtimaan, miten lautapelejä pitäisi vain järjestää enemmän. Seuraavat pelit on aina pelattu, kun olen tullut seuraavan kerran paikalle. Tänä vuonna en tyytynyt lautapelaamiseen, vaan pelailin Paraisilta käsin pukinkonttiin tänne paikallisille ihmisille laatupelin, jota sitten yhdessä kokeilimme. Mukava kokemus oli, vaikka hienompaa olisi, jos itse voittaisi. En voittanut, hävisin.

Aamulla soi kello. Nousen ylös ja panen riisipuuron tulemaan. Lapset heräävät myöhemmin, sillä rytmimme on ihan kenollaan. Katsotaan, miten koulu lähtee käyntiin. Tänään tosin sain heidät sänkyihin jo kymmenen maissa. Yöpaikassamme vaimoni siskon perheessä saivat muutaman yön olla kuin pellossa. Se on muuten sellainen yöpaikka, että ihmiset eivät usko, kun kerron. Olemme olleet heillä joskus koko perheellä kymmenen yötä peräkkäin. Sinä aikana vieraat, eli me, emme ole alkaneet haista. Vanhan sanonnan mukaan vieraat alkavat haista kolmantena päivänä. Näin varmasti onkin, ja mekin haisisimme muualla. Siellä jotenkin vain meidänkin sallitaan olla, vaikka ei meistä hirveästi hyötyä ole. Mutta jospa sitten kuitenkin iloa sen verran, että kestävät, kaikki.

S.