perjantai 29. huhtikuuta 2011


En tiedä mitä sanoisin, kun ei ole yhtään kuvien mukainen olo.


K.

torstai 28. huhtikuuta 2011

Kippis

Kippis tarkoittaa substanssia, joka kipataan. Kippasin mullan alle pimeän pihan perälle kattilallisen veteen keitettyä tattari-sekahiutalepuuroa. Se oli ensin elähdyttänyt itseään nelisen päivää lieden lämmössä. Siitä sitten lähdettiin viimeiselle matkalleen. Kun palasin haisevan mutta tyhjän kattilan kanssa kompostin luota, ajattelin, että oli se Joukahainen tyhmä mies. Uhosi ilmoille määritelmällisen mahdottomuuden: "Laulan laulajan parahan pahimmaksi laulajaksi". Kun sitten herrat törmäsivät tiellä ja vemmel osui vempelen nenähän, ja haastettiin riitaa, niin Väinö antoi kuitenkin mahdollisuuden, monta, Joukahaisen paeta ja liueta. Näin ei käynyt, ja loppu on kulttuurihistoriaa.

Mistä lie tuli tyhmä joukahainen mieleeni? Ehkä siitä, että rakas rouvani ei aina pidä minua kovin viisaana. Onpa hän tainnut kieltää ruoan viemisen avokompostiin. Itse ajattelen niin, että kun pimeässä kulkee, niin ei kukaan nää, eikä ainkaan rouva. Ja kun banaaninkuoret kaivaa mullan alle, niin kaikki on hyvin. Poissa silmistä, poissa mielestä, kuten kotona joskus opetettiin. Mistä tulikin mieleeni, että ihan pienelle ei voi ironisesti puhua: "Hyvä, kaada vaan se kaakao siihen pöydälle!!" (kuvitteellinen tilanne)

Istuin yli tunnin kirjastossa pienemmän kanssa. Hän rallatti koko ajan "Valokuvapäivä, valokuvapäivä, ei paljo naurata, ei paljo naurata..." Tiedä häntä, mistä moisen on oppinut. Viimeisen kolmen viikon ajan ihan sama, mitä asiaa yrittää udella, että mistä on opittu, vastaus on ollut sama: "Tuklaamunatta". Teinitytöt lukivat ruotsinkielisiä nuortenlehtiä vieressä, enkä ainakaan huomannut, että heitä olisi jotenkin häirinnyt se, että tunnin ajan joku hokee vieressä sanaa "valokuvapäivä".

 Minni-kanin korvista teki mieli ottaa tänään kiinni. Sanoin, että otan kiinni ja pistän pupun pussiin. Ruojake kun meni ja söi minun kasvikset. Kuka patapää nyt syö tomaatin taimia? Ei lehvän lehvää jäänyt, karvainen varsi vain sojotti kupista jos toisestakin. Ei edes leijonaluppasen pitäisi olla niin tyhmä, että jättää kasvikset kanin ulottuville. Eniten itketti taivaansini, joka juuri oli alkanut kasvaa. Nyt siitä ei jäänyt kuin yksi nysä, joka muutenkin oli lakannut kasvamasta, vaikkei varsinaisesti kuollut ilmeisesti olekaan. Jospa se siitä loihtuisi eloon.

Tämä video jää varmasti eloon.

Sitten jos olis virtaa, niin kirjoittaisin maailman velasta. Me valtiot olemme nimittäin ottaneet vuosina 2009-2010 velkaa itsellemme kansalaisiltamme apouttiarallaa 4200 miljardia dollaria. Se on paljon, ja lisää tulee. Tänä vuonna tämän taakan - kyllä tällaista voi jo kutsua velkataakaksi - on arvioitu kasvavan yli 800 miljardilla dollarilla. Sinänsä helpottavaa, että kun dollari taas on alkanut heiketä, euromääräisesti myös maailman velkataakka on pienentynyt ;)

Mutta ei ole virtaa. Korpeaa jotenkin tuon kanin käytös.

S.

tiistai 26. huhtikuuta 2011

OUT

Päivät ovat rientäneet, mutta loma on tuntunut pitkältä. On käynyt vieraita, olemme käyneet retkellä. Tänään täällä jo silmut vihertävät. Muumimaailmassa kävimme jo perinteeksi muodostuneen kevätreissun tekemässä. Kohta se suljetaan, ja sitten avataan, ja silloin se maksaa ihan kauhean paljon. Anoppi tosin on joskus luvannut käväistä lastemme kanssa siellä... Mainittakoon siis, että tämä kyseinen perinne käynnistyi silloin, kun asuimme Oulussa. Sitähän emme ole tehneet pian kahteen vuoteen. Yhdeksäs hääpäivämme oli tuli ja meni, ja kaksi vuotta tuli täyteen nykyisessä työpaikassani samana päivänä.

Kuuntelin radiota. Ekaluokkalainen näkyi syventyneen akuankkaansa siinä vieruspenkillä. Ohjelma käsitteli Uskontojen uhrien tuki -nimistä yhdistystä (UUT). Sen sisar-, tai ilmeisesti tytäryhdistyksentapainen oli Jehovan todistajista eronneiden auttamiseksi perustettu yhdistys (Ohjelmassa mainittiin nimeltä myös muutama suurin kirkon herätysliike, joiden piiristä tulee säännöllisesti autettavia yhdistyksen työn piiriin. Samalla mainittiin, ettei yhdistys ole uskontojen vastainen, vaan pyrkii vain uhrien auttamiseen.) Tästä tytäryhdistyksestä mainittiin esimerkinomaisesti, että he saavat "potilaita" (oma ilmaukseni) joille kaikille on kerrottu samanlainen viesti: Tule sellaisena kuin olet, kunhan vuoden päästä olet sellainen kuin tahdomme.

Tässä vaiheessa lehteensä syventynyt seitsemänvuotias nosti päänsä ja parahti: "Tuohan puhuu koulusta! Siellä on just tuollasta! Tule sellaisena kuin olet, kunhan vuoden päästä olet sellainen kuin haluamme!" Olin hätkähtynyt, mutta varmasti myös hymyilin, ainakin sisäänpäin. Vanhemman puheet eivät ole vieläkään lakanneet minua hämmästyttämästä. Pidän häntä erittäin omaksumiskykyisenä lapsena, jopa niin, että toisinaan unohdan, miten lapsi hän onkaan. Kysyin, eikö oppilaiden anneta olla omia itsejään. "Ei" tuli painokkaasti. Harmi, että olin jättämässä lasta juuri hoitoon, enkä voinut jatkaa silloin keskustelua, mutta yritin kysyä, miten opetus pitäisi järjestää, jotta tällaista opettajien harrastamaa muovausta ei pääsisi tapahtumaan. Pojan vastaus oli pragmaattinen. Opettaja näpyttelisi opetettavaksi aiotun tiedon tietokoneelle ihan sellaisenaan. Sitten tietokone kätkettäisiin tyynyn sisään, ja oppilaat panisivat tyynyn päänsä aluseksi ja yön aikana tieto siirtyisi oppilaan aivoihin (opiskelu ja läksyjen teko on tällä hetkellä enemmän tai vähemmän vastenmielistä hänelle). Kun kysyin, miten tällä menetelmällä ehkäistäisiin se, että opettaja ei pääse muokkaamaan oppilaittensa mieltä, vastaus oli valmiina. Siinä visioitiin ohjelmistoa, joka tunnistaisi opettajan yritykset jo siinä vaiheessa kun tietoa syötettäisiin koneelle, eikä kone suostuisi välittämään kaikkia tietoja oppilaitten päähän.

Miettikää sitä. Koulusta puheenollen vielä, tänä aamuna pojan vihkosta tai kirjasta löytyi erilaisia loruja, joita heidän on pitänyt "suorittaa" eli opiskella ulkoa ja lukea niitä sitten opettajalle ääneen. Lypsyn jälkeen kävi ilmi, että pojan menetelmä oli ollut se, että hän kuuntelee kun muut oppilaat lukevat runoja opettajalle, painaa lorut päähänsä siinä samalla ja marssii perässä opettajan luo ja tekee saman tempun. Tämä toi tietysti mieleeni Glazunovin, jolla oli ilmiömäinen äänimuisti, ja joka oli kerran eräässä talossa, jonne oli tulossa nuori säveltäjä esittelemään ensimmäistä sinfoniaansa. Glasunov piilotettiin naapurihuoneeseen, ja hän kuunteli, miten taloon saapunut säveltäjä soitti pianolla teoksensa läpi. Sen jälkeen huoneeseen marssitettiin Aleksander Glazunov, joka sanoi soittavansa oman sävellyksensä, ja soitti tuon kerran kuulemansa sinfonian samalla tavalla, millä tämä nuori säveltäjä oli sen tehnyt hetkeä aikaisemmin. Tarina löytyy Solomon Volkovin kirjasta "Dmitri Shostakovitsin muistelmat". Pitänee paikkansa, vaikka kirjan muista tarinoista yhä kiistelläänkin, ainakin joistain. Siis tässä ei ole kyse pojastamme, vaan yhteistä tarinoille on muistin käyttäminen hyväksi.

S.

ps. Mieli on kuohunut viime aikoina, minullakin, ja oikeastaan jännää, miten joku asia voi jakaa ihmiset niin voimakkaasti kahdella eri tavalla ajatteleviin.

maanantai 25. huhtikuuta 2011




Nalle Puhin sanoin: Olen kireinen. Palan pian.

K.

maanantai 18. huhtikuuta 2011

Kun on tunteet

Lukion äidinkielenopettajani Matti Lilja on kuulemma eläkepäivillään raitistunut. Olen hänen puolestaan tietysti iloinen. Matista olisi paljonkin juttuja, mutta säästän ne reaaliajassa tapahtuviin ihmistenvälisiin keskusteluihin. Sanottakoon, että minulla ei, toisin kuin vaikkapa joillain muilla, ole Matista pahaa sanottavaa. Hän oikeastaan opetti asioita, joita muut eivät opettaneet. Kovin sovinnaistahan se meno ei aina ollut.

Matti luennoi kotimaisista kirjailijoista. Matti oli tukevasti 60-luvulla, jolloin oli opiskellut, eikä kovin ajan tasalla ollut 2000-luvun vaihteen kuumista nimistä, jos sellaisia nyt oli ylipäänsä. Ehkäpä ei ollut. Arto Paasilinna blaa.

Mutta Maria Jotunia hän ylisti. Ylistys oli tosin hieman sen laatuinen, että se oli ulkoa opittu ja ehkäpä painettu kaaliin jollain yliopiston kirjallisuuden luennolla. Mutta niin vain hän meille jakoi oppimaansa. Jotuni oli kuulemma yksi älykkäimmistä suomalaisista kirjailijoista. Minä kerran sitten lainasin, olisiko ollut vuosi sitten, Jotunin tekstikokoelman. Ihan ok juttuja olivat, sellaisia toisen aallon feministin kirjoittamia. Älykkäitäkin, mutta en minä ihan hirveän syviin vesiin antanut itseäni viedä. Tiedä sitten, olisinko päässytkään.

(Hauskaa, että tuli jostain mieleen eräs kesäinen ilta, kun kävimme vanhalla 220-mersulla (LBS-247) Oulunsalon Papinjärvellä uimassa. Takaisin päin ajaessa saavutimme hiekkatietä pitkin ajavan mopotroikan, noin kolme mopedistia. He olisivat elekielestä (kyllä taitavalla mopedikuskilla on elekieli, uskokaa) päätellen halunneet päästää mersumme ohi, mutta isä ei mennyt. Isä hidasteli mopopoikien perässä ja nautti omalla tavallaan siitä, että mopopojilla ei lopulta ollut kauhean kivaa. Muistan itsekin nauttineen tilanteesta, vaikka tuskin olin kuutta vuotta vanha. On lapsellakin oikeus vahingoniloon, jos se on harmitonta. Ei, tässä ei ole juonta, tämä tuli vain mieleeni juuri jostain, ja painuu pian pois. Onneksi se on nyt tässä.)

Jotunilla on teksti "Kun on tunteet". Siinä käsitellään samaa ongelmaa kuin Ibsenin nukkekodissa tai Virginia Woolfin monessa tekstissä. Niitäkin yritin lukea viime syksynä. Olihan nekin ihan jees. Tavallaan on annettava arvo sille, että joku on niin "kauan" sitten nähnyt sellaisia asioita, joita ei ole vielä tuolloin uskallettu lausua ääneen, esim. tasa-arvosta tai muusta. Mutta kyllä kirjalla pitää olla muitakin ansioita jotta sitä jaksaa lukea vielä sadan vuoden päästä. Kun on kuitenkin paljon muitakin kirjoja kuin niitä satavuotiatia. Esim. se Kronoopit ja faamit -kirja.

Tunteet on myös Timo Soinilla. Niistä ei nyt oikeastaan kannata puhua mitään. Timo on tällä hetkellä Euroopan henkinen pääministeri ja tietää oikein hyvin, että hänen jokaista suusta lähtevää sanaa pyöritellään eessun taas ja kaivetaan siitä ennusmerkkejä tulevasta. Ei sillä, onhan tuota lampaan sisuskaluistakin ennustettu. Kokkarit juhlivat vaalivoittoa kuin kaadettua karhua, villisti tanssien, mutta totuus on, että joutuvat myymään isoäitinsäkin saadakseen ketään muuta kuin RKP:n kaverikseen. RKPhan on omasta puolestaan valmis myymään isoäitinsä Kokoomukselle, jos tarvetta ilmenee. Jutan ja Timon kanssa hallituksessa Jyrkillä jää luu vetävän käteen. Näkemykset ovat hyvin kaukana toisistaan, ja enemmän kuin kiinnostavaa on nähdä, miten hallitusneuvottelut yskivät itsensä käyntiin.

Kevät on täällä jo. Lauantaina tein pihahommia teepaidassa ja hikosin. Hannu Taanila kertoi hionneensa ja hävenneensä kerran, kun vartija otti kiinni kaupassa näpistelijän, eikä Hannu hoksannut maksaa näpistelijän nappaamaa nakkipakettia siinä kaikkien nähden. "Että minä hikosin ja häpesin." Tällä kertaa en hävennyt, hikosin vain. Mutta kyllä häpeäkin on ihan paikallaan, minä puolustan myös häpeää. Se kasvattaa. Tänään sain merkilliseltä taholta kannustuksen kohdata häpeä ja nöyrtyä. Unohdin firman auton renkaanvaihtoajan, vaikka saattaisin kyllä syyttää tekniikkaa, joka minut petti eikä muistuttanut. Syyttihän Paavokin puolueen johtoa, joka pyysi hänet Uudellemaalle ehdokkaaksi. Tuttava sanoi, että mene naapuriliikkeeseen vaihtamaan renkaita. Sanoin, että kesärenkaat ovat säilössä Vianorilla. "Jaa, no sitten on vain nöyrryttävä. Se tekee hyvää."

Kamalasti jää ajatuksia jonnekin matkalle. Kun on ihmisiin yhteydessä, ne jatkavat elämäänsä jossain, vaikkei niitä ehdikään blogiin kirjoittamaan. Kuoropojista olisi hauska juttu, mutta kerron siitä joskus toiste, nyt on jo myöhä.

S.

lauantai 16. huhtikuuta 2011

Muksiikkia

Tiedän erään vanhan, vuosia sitten kuolleen miehen todenneen painokkaasti, että "Kaikkinainen muksiikki on pahasta". Silläkin uhalla tiedotetaan, että tuossa naapurissa soi tänään Schutzin kolme kuoroteosta pienen soitinkokoonpanon säestämänä. Lisäksi kappelin urkuparvelta kajahtaa Bachin pari urkukoraalia. Tulkaa kuuntelemaan! Mun vaimo laulaa siellä. (sitruunaperhonen lens just ikkunani edestä)

Paraisilla siis heti ehtookellojen vaiettua, 18.00 ja akateeminen viisiminuuttia siihen päälle.

S.

perjantai 15. huhtikuuta 2011










Hempeätä elämää. Tosin myös nakkikastiketta ja siivouspäivä. Hyvää viikonloppua siis!


K.









Tänään posti toi kortin ystävältä, joka asuu kaukana. Ilahduin! Kiitos!

Pihalla olisi paljon rapsuttelemista ja kyllä siellä viihtyisikin, jos ei olisi muuta tekemistä. Nyt on niin, että on paljon mieluista tekemistä. Liikaa. Niin paljon, että ne muuttuvat stressiksi. Olen huono sietämään kiirettä.

Sipulikukkia työntyy pihan joka puolelta, kaikkea en tunnista. En tuotakaan sinistä. Mikä se on? Turha ehdottaa sinivuokkoa. Niitä ei täällä kasva, vaikka kaikkea eksoottista kasvaakin. Täällä asutaan vähän kuin ulkomailla, on paljn jännää ja uutta, mutta ei sitten kuitenkaan sitä lapsuudesta tuttua joka sykähdyttää aivan erityisesti. Oikeastaan vaihtaisin nuo kaikki alppiruusut ja omenapuut ja sipulikukat sinivuokkoihin empimättä.

Joimme porrasmehut lasten kanssa, ja siltä näyttää että viikonloppuna ja ensi viikolla juodaan useammat porraskahvit. Ja sitten on varaudutta virpojiin kahtena viikonloppuna, kun suomenkieliset virpovat nyt palmusunnuntaina ja ruotsinkieliset pääsiäislauantaina. Tuoreeks terveeks vaan teillekin. Menen tekemään tuon kolmevuotiaan kanssa virpomisoksia.


K.

tiistai 12. huhtikuuta 2011

Vapaa päivä

Onko teillä vapaita päiviä? Minulla oli tänään sellainen. Joitain menoja olin sopinut niin, että olin luvannut muille ihmisille aikatauluja. Kaikki ne olivat kuitenkin mielusia. Pääsin haistamaan pääkirjaston hajua, joka haisee aina siinä, kun kävelee uudelta puolelta vanhalle. Se on hyvä haju.

Kun mutkittelee sinne perälle, ruotsinkielistä kirjallisuutta pelkäämättä, pääsee runohyllyjen luokse. Siellä on valtava seinämällinen runokirjoja. Yhdessä niistä lukee "Tarkkaan valikoidut runot" tai "Tarkkaan valikoituja runoja". Kun luin sen kirjan nimen siitä kirjan seljästä ja katsoin sitten sitä mieletöntä runokirjojen saaristoa niin minua alkoi hymyilyttää. No, mikäs siinä jos on tarkkaan valikoituja runoja saatu yksiin kansiin. Hyvä niin. Aika paljon on tarkkaan valikoimatta jääneitä runoja niissä muissa kirjoissa kumminkin.

Yksi tästä kokoelmasta todennäköisesti rannalle jäänyt on Pekka Lounelan seuraavanlainen, Opetusruno:

"Laki kieltää.
Virkavalta edellyttää.
Kansalaisuus velvoittaa.
Valtiontalous vaatii.
Luokkataistelu pakottaa.
Radio-ohjelma opettaa.
Vastoinkäymiset kasvattavat.
Yhteinen etu kysyy.
Lama puree.
Elämä maistuu?"

Kävin päivän päätteeksi palloilemassa viheriöllä. Sain henkisiä mustelmia ja ajelin käärmeissäni kotiin. Olin kentän toiseksi huonoin pelaaja. Ei siinä mitään, mutta jos tunnen nahoissani ja korvissani, että se suututtaa jotakuta, niin otan itseeni. Siksi Lounelan Vastarannan mietekirja tarjoaa muitakin tähän hetkeen sopivia juttuja, alla otsikon Elämä maistuu? edelleen. Uskon, ettei Lounelan perikunta hirtä minua eikä ketään muutakaan tämän alla olevan sitaation tähden. Sitä ennen ainakin olen valmis neuvottelemaan.

"Joka mies tahtoo olla ensimmäinen.
Miksi?
Vaikka viimeistä aina odotetaan?"

Ja vielä.

"Arvoisa liitto,
anon täten eroa
jäsenyydestänne.

Arvosteleminen on minusta yhtä vastenmielistä
kuin muukin väkivalta.
Ja harjoittaa sitä ammatikseen..."

Ja nyt vielä, kun on keskiyö pian,

"Tuli keskiyö,
radion kello löi nolla nolla
(ja vain radion kello voi lyödä
nolla nolla).

Kuuluttaja löi gongia ja osui tyhjään.
Niinkin voi ajan tappaa."

Kuten huomaatte, päätän tähän ja lähden nukkumaan. Kyllä sappeni pian sammuu. Nyt näitä pystyy sitä paitsi paremmin naureskelematta lukemaan, kirjastossa se oli jotenkin vaikeaa.

"On otsalla Hellaan laakeri
ja jalassa lakeeri,
ja sijasta vanhan samettitakin
puini ylleni isän frakin.

Nyt vihdoin muita viisaampi olen,
mä taidolla vanhat tanssit polen,
jaan sukupolvien perinteen,
sen protokollien mukaan teen.

Vaan yksi on huoli ja ahdistus yhä:
on kyllä kädessä todistus pyhä,
soi korvissa helinä rehtorin sanan,
vien kohta vihille oman kanan,

mutta missä on virkakuntaan portti,
mikä on oikea jäsenkortti
kuka opettaa askelet arjen franseesin
mihin isken työttömän maisterin teesin?

S.

maanantai 11. huhtikuuta 2011



Päivä ihmisen elämässä.  

Yksi päivä voi sisältää kaikkea laidasta laitaan: iloista naurua ja virkistystä, ystävän tapaamista, surua ja syyllisyyttä,  onnistumista, yllätyksen, pettymistä, itsetutkiskelua,  aikaansaamisen, lapsen onnistumisesta iloitsemista ja  kivun ja surun näkemistä. 

Elämä ei kysy, mitä näistä haluan, vaan tarjoaa kaiken. En ole muuten koskaan ymmärtänyt sitä onkohan Aila Meriluodon runoa "Oi elämä. Itkenkö. En." Siis kyllä päätös itkemättömyydestäkin vielä juuri menee kaaliin, sillä sellaisen päättäjiä nyt on, mutta onko tuo tuommoinen hyvää runoutta? Jo kakskymppisenä ihmettelin. 

Minulla muuten on aivan mahtavat pojat. Aivan erityisiä persoonia molemmat.  Tänään seurasin vanhemman kuorolaulantaharrastusta. Kivaa katseltavaa, kun parikymmentä samanikäistä poikaa jaksaa joten kuten seistä rivissä tunteroisen. Kädet kyllä hakeutuvat aina puuskaan vaikka johtaja siitä koko ajan huomauttaa, ja silmät penkissä istuvaan isään vaikka pitäisi johtajaan, välillä tulee mieleen joku hauska juttu vieruskaverin kanssa. Sillä välin nuorempi poika ei jaksa enää istua penkissä vaan leikkii käärmettä penkin alla ja toistaa omalla tavallaan juuri kuulemaansa: "Tunnekko tinä Pietalin? Pietali vattat en." 

En oikeastaan tiedä millä tavalla kumpikaan noista on tullut minuun. Onko jotenkin muka? 


K.

Kolme iloista veitikkaa

Kauan piti kytätä, jotta minulle tarjottiin ensimmäiset vaalikahvit pullan kanssa. Salossa ajoin Mauri Salon vaalituvan ohitse, pysähdyin, parkkeerasin ja kävelin oven taakse. Tupa oli niin vanhanaikainen, että sen olisi voinut kuvitella ainakin 60 vuoden takaiseen aikaan. Näyteikkunassa oli vanhoja esineitä, sellaisia kotiseutumuseollisia. Villankarstaimia vai mitä ne nyt olivatkaan. Ovi oli kiinni ja tupa tyhjä. Aukioloajat eivät pitäneet paikkaansa eikä lasin takana liikkunut hiirtäkään.

Kauppakeskus Foorumissa yritin niin ikään kävellä perjantaina. Yksi ihminen oli aulassa tarjoamassa lappuja, mutta hän oli joku Tiimarin palkollinen jakamassa Tiimarin mainoksia. Tiimari on kauppa, josta isäni aina tapaa sanoa, että sieltä saa kaikkea, mitä ihminen ei tarvitse. Kansanedustajat jakavat myös lappuja. Heiltä saa kaikkea sitä, mitä ihminen tarvitsee. Muistakaahan kaikki siis käydä äänestämässä, jotta olette oikeutettuja kansanedustajien työn hedelmiin.

Siellä kauppakeskus Forttumissa en saanut kahviakaan, kun ei kerran ollut kansanedustajiakaan. Tänään luin Turun sanomia sillä korvalla, jos sattuisin haistamaan pullan tuoksua. Kahvila korva oli lehtitietojen mukaan parkkeerannut Kristiinankadulle. Menin sinne lounastauon yhteydessä ja juttelin kahden ehdokkaan kanssa, jotka molemmat olivat oikein mukavia. Etenkin se nuorempi oli virkaintonsa puolesta sellainen, jolle olisin voinut antaa ääneni. Eräältä herrasmieheltä olen omaksunut tavan, että naista pitää äänestää. No, ei se nyt mikään pakko ole, edes sisäinen, mutta olkinen ohjenuora ehkä kuitenkin. Maailmahan on miesten. Ja mitä virkaintoon tulee, niin äänestämisessähän on kyse muustakin.

Korvakahvilassa sain pullaa. Kaksi eläkeläismiestä tarjoili kahvia. Toinen sanoi, että toinen on tänä aamuna leiponut pullat. Ja toinen yritti panna hanttiin. Sen ensimmäisen toisen rintapielessä oli muutama rintanappi, iso. Se, jossa luki Ilkka Kanerva, vähensi huomattavasti hänen uskottavuuttaan paitsi huumorimiehenä myös kahvinkaatajana. Tai ainakin kahvinkaatajana. Sain pullani, mutta on todettava, että kyseessä oli Pågenin sinänsä ihan jees-maukas miniatyyrikorvapuusti, jonka koolle voi hakea mittasuhteita asettamalla molempien käsien peukalonkynnet vierekkäin. Noin kynsien suuruisesta alueesta on kyse, kun mietitään, millaisen alan yksittäinen korvapuusti peittää leivinpaperilla. Elikkä niin pienestä pullasta oli kyse. Sitä piti taiten haukkailla, ettei olisi epähuomiossa haukannut sitä kokonaan. Vielä kun oli niin fiksua seuraakin siinä kahvipöydässä. (Meillä on kotona täällä joku Tomppa on iso -kirja, jossa on yksi kohta, jossa lasten äidit kehuvat lapsiaan: Onpas viisaita lapsia, tulevia ministereitä varmaan! Siinä pöydän toisella puolella olevasta ehdokkaasta saattoi sanoa samalla tavalla. Ihan vahvoilla hän on salkkujen jaossa, sillä hänen puolueensakin on ja hän on kaunis ja rohkea itsekin.)

Muistan lämmöllä Niinistön Saulia, jonka presidentinvaalikamppailun aikana avattiin korvakahviloita joka puolelle. Tuskin muistan väärin, kun muistelen, että siellä kahvilassa sai viineriä kahvin kanssa, ja sitä ja niitä sai käydä hakemassa ihan milloin vain. Viinerinsyöntinautintoa heikensi tosin hieman omatuntoastia, joka oli heti siinä viinerikupin vieressä, ja jossa luki, että tähän voi maksaa vapaaehtoisen maksun. Mutta en maksanut, vaan söin vaan.

Tänään vein kolme iloista veitikkaa kuoroon. Kolmas, P, tuli kyytiin, ja kysyi ovella toistellen, että onko täällä koko kopla. Muistaakseni hän käytti tuota sanaa. Neljäs poika, etupenkkiläinen, satunnaismatkaaja, oli kieltämättä enemmän tai vähemmän kolmas pyörä, ja yritin herätellä poikia huomaamaan myös hänet. Pojilla oli hirveän hauskaa mennessä ja tullessa. Meidän kuopus seurasi ekaluokkalaisten touhua lähietäisyydeltä, ja yritti väliin ehdottaa aina jotain oman kompetenssinsa puitteissa: Meiän itäkin on Paula-vanukat. En tiedä, miksi ekaluokkalaiset nimittivät toisiaan Paula-vanukkaiksi.

Meidän poika oli tänään tutustunut kosmonauttien seikkailuihin koulussa, ja luennoitsi niitä minulle silmät loistaen. En ollut muistanut sitä, että se Laika tosiaan kuoli sinne avaruuteen. "Kuumuuteen ja stressiin." Koulumatkoillamme aamuisin poika ehdottaa, että kyselen häneltä latinankielisiä eläimiä ja kasveja. Tällä hetkellä repertuaariin kuuluu karhu, susi, ahma, ilves, vanamo, rupikonna, tornipöllö, huuhkaja, saukko ja ahomansikka. Huomenna kerron hänelle männyn. Opin sen just vessan seinästä: Pinus Sylvestris.

S.

sunnuntai 10. huhtikuuta 2011











Eilen saimme suloisen kummityttären, sellaisen nukkelapsen joka hurmaa vauvanpehmeällä olemuksellaan.

Illalla nukahdin ruokasalin sohvalle. Mieheni toi ystävällisesti peiton ja tyynyn. 

Tämänaamuinenkin on kaunis, tiedemiehet lupaavat retkeilyilmaa koko päiväksi. Lähtenemme ensimmäiselle kevätretkelle. Kunhan saisi sunnuntain kunniaksi ensin pöytäliinan pöydälle. Perheenjäsenet merkkaavat reviriään talossa. Minä olen sitä mieltä, että tavaroilla pitäisi olla paikka.

Isoin veljeni on päässyt täyttämään puoli vuosisataa. Onnea! Onnea äiti, joka täytit 75. Katsokaa, kevään ensimmäinen kukka pihallamme on puhjennut juhlan kunniaksi. 

Olen kaikesta keväästä huolimatta aika mietteissäni.


K.


P.S. Onkohan jollakin joku kamera myytävänä?

perjantai 8. huhtikuuta 2011





Hei hoo, ei lunta kohta oo! Katsokaa vaikka, katu on ihan sula. Vähän olemme auttaneekin. Näin leskenlehtiä! Ja nyt jo orvokkejakin. On lämmin päivä. Kohta elämä keskittyy pihalle.
Hyvää viikonloppua!


K.

torstai 7. huhtikuuta 2011





Nyt on aika tehdä intiaanipäähineitä lapsille, kun kaupoista saa pitkiä kotkansulkia (höyheniä) pääsiäistarkoituksessa. Rivi komeita sulkia vain kahden nauhan väliin ja hurautus ompelukoneella. Taakse solmittavat nauhat. Tämä on nopein malli, ja nopeus on valttia, jos intiaanit odottavat kärsimättöminä ompelukoneen vieressä päähineensä valmistumista. Ei siis kannata jäädä tarkkailemaan, meneekö tikki suoraan. Epäoleellista.

Muunnelmana voi sitten tehdä heimopäällikön päähineen, jossa jonkunnäköiseen solmittavaan pantaan ommellaan pitkänä eteen tuleva roikkunauha, jossa sulkia sitten on jo enemmän,  ainakin kainaloon saakka. Jos haluaa tehdä oikein hienon, voi tehdä virkkaamalla (eskari- ja ekaluokkalaiset osaavat jo itse sormivirkata) mustasta matonkuteesta sen pannan tai vaikka sen heimopäällikön roikkujutun.

Intiaani tarvitsee tietenkin myös hevosen. Minä voin vaikka tilauksesta tehdä ja myydä uljaan ratsun. 
Sitten joltakin lastenlaululevyltä inkkarilaulu soimaan ja ratsastamaan taloa ympäri.


K.

keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

Kaiken maailman kysymyksiä

Minulta kysyttiin vähän aikaa sitten, miksi soitan pianoa. Jos keksitte tarpeettomamman kysymyksen, kertokaa. Venäjän kielessä voi kysyä (ainakin) kahdella eri verbillä tuon saman asian. toinen tarkoittaa, että miksi harrastat pianon soittamista ylipäänsä, ja toinen verbi sitten korostaa par'aikaa meneillään olevaa tekemistä. Kyse oli jälkimmäisestä. Onkohan kysymyksen hyvyyden ja mahdollisten vastausten määrän välillä riippuvuussuhdetta? En tiedä, oliko roomalaisten hokema "purjehtiminen on välttämätöntä" alun alkaen vastaus johonkin kysymykseen. Jos oli, niin ihan nokkela vastaus. Sitä olisi voinut soveltaa pianismiinkin.

Se ihminen, jolle tänä aamuna työmatkaltani soitin, taisi tulla yllätetyksi. Löysin hänen puhelinnumeronsa netistä ja päätin kysyä, mitä sivistys hänelle merkitsee. Ensin tarkennettiin, että hetkinen, onko nyt kyse yleissivistyksestä vai mistä, ja sen jälkeen, että kyllä tässä kotikasvatuksesta on kyse, kotoahan se lähtee, ja kyllä yleissivistystä pitää opettaa kaikille, se on tärkeää, myös maahanmuuttajille. Sitten kysyin, mitä ajatuksia ihmisenä kasvaminen tuo hänen mieleensä. Sain palkinnoksi verraten pitkän hiljaisuuden ja sitten vaimealla äänellä lausutun tunnustuksen: olipa tosi vaikea kysymys. Siinäkin taidettiin palata tapakasvatukseen sitten vihdoin, jahka vastaamaan päästiin.

Suosittelen kaikille sitä, että soitatte ehdokkaille ja kysytte, mitä he ajattelevat mistäkin asiasta. Mitä vähemmän kysymyksessä on konkretiaa, sen parempi. Silloin on tilaa jollekin muulle, ja saattaa tulla esiin jotain, mitä ei ehkä ehdokkaan nettisivuilta löydy. Huonoin lukemasi kirja vois olla yksi kysymys, toinen tapa voisi olla se, että kysyy kirja kerrallaan, onko ehdokas sattunut lukemaan  sitä, tätä taikka tuota (Kannattaa alkaa kysyminen kronoopeista ja faameista). Ja mitä pidemmäksi ei-vastausten ketju venyy, sen pettyneemmällä äänellä sitten sanoo, että jaa. No ei kai, ei ihan tällaista, ei ole kiusaamisesta kyse vaan kansan edustamisesta. En minäkään kiusannut, vaikka vieressä istunut poikani kesken puhelun kuiskasikin korvaani: "Miten pilapuhelu sujuu?" Onneksi ehdokas ei kuullut. Älkää kysykö minulta, miksi poika nimitti puheluani pilapuheluksi.

Olin illan kotona ja soitin pianoa vähän kun oli kerran vieraita. Vieras lauloi vähän, mutta enemmänkin olisin soinut laulavan. Kun tulin kotiin, täällä oli toinenkin vierastaho, ammattilainen, mutta harmittavasti hänen kuopuksensa löi ylähampaat alahuuleensa niin lujaa, että itku oli niin lujaa, ettei hänen soitostaan tullut sitten mitään enää, niin ammattilainen kuin olisikin ollut, ja pian hän joutui vetäytymään. Huomasin tänään, että samalla kun luulen olevani yhä epäpoliittisempi ihminen, politiikka tunkeutuu elämääni yhä vahvemmin. Jälkimmäisen vieraan, jolla oli sinapinvärinen paita, kanssa pohdimme, miten se varallisuusveron poisto nyt menikään.  (Jälkimmäinen vieras on erittäin auliisti valmis pohtimaan maailman tilaa milloin vain joku on valmis keskusteluun osallistumaan) Että kun keskusta sitä puolusteli, ja toisaalta vasemmistoliittokin sotki kätensä siihen vereen, ja kun sitten kuitenkaan vasemmistoliitto ei vn.fi -sivuston hallitushakukoneen mukaan ole vähään aikaan istunut samassa hallituksessa kepun kanssa. Että jos siihen saisi vastauksen. Matille yritin siitä ongelman päältä soittaa samoin tein, muttei vastannut. Miikan numeroa minulla ei näytä uudessa puhelimessani enää olevankaan. Miikalla oli muuten kaveri, jolta sai kysyä mitä vain ja se tiesi kaiken. Kerran kuuntelin vierestä, kun hän puhelimeensa puhuen piti Miikalle lyhyen luennon Pol-Potin hirmuhallinnosta. Näinä maailman aikoina niitä luentoja voi tietysti katsoa netistä ihan milloin vain. KGB, kato googlesta, bönttö! Mutta: ongelma meillä on jälleen/ ratkaisematta tälleen.

Ensimmäiselle vieraalle kuopukseni oli todennut, että meiän itä toittaa aina tulullitia lauluja. Mielenkiintoista, voi olla, että molliin niistä on moni kirjoitettu. Mollissahan on aina rauhallisuutta, ja sitä myöten harrastelijan soitettavissa olevia nuotti-ilmiasuja. (Onkohan harrastaminen yhteydessä hartaaseen, etymologisesti?) Kaneista hän sen sijaan totesi, että Minni on poika, koska sillä on surulliset silmät, koska se on surullinen, koska se on joutunut sen veljistä erilleen. Aukotonta.

S.

ps. Tänään ohitimme Pekan kanssa liikenteenjakajan vasemmalta. Yhtä hyvin sen olisi voinut ohittaa oikealtakin. Siinä vasemmalta ohitettaessamme muistelin ääneen sitä yhtä aasia, joka ei osannut päättää, kumpaa heinäpaalia söisi, ja jahkaillessaan kuoli. Ja ajattelin vielä vähän matkaa, ääneen, että samaisen aasin tarina tuotuna 2000-luvun Turkuun voisi olla sellainen, jossa liikenteenjakaja lähestyy, ja ei oikein osaa päättää, kummalta puolelta sen ohittaa, ja törmää sitten siihen (ja kuolee). Ja sit me naurettiin.

tiistai 5. huhtikuuta 2011




Ilta.  Ja sitten niska kipeytyi, tuli kuitenkin tehtyä liikaa töitä. Kun osaiskin joutilaisuuden taidon.


K.