Kadonneen aarteen metsästys

Kaveri soitti ja sanoi, että nyt pitäisi löytää novelli, jossa mies on Englannin maaseudulla ajelulla ja löytää äärimmäisen arvokkaan lipaston. Ja hän polkee ja polkee hintaa, kunnes se on tosi matala. Ja sitten hän lähtee vielä pois, ja päättää palatessaan hakea lipaston siihen poljettuun hintaan. Ja tullessaan takaisin hän näkee, miten isäntä sahaa tuota "arvotonta" lipastoa palasiksi. Että polttopuina siitä on enemmän hyötyä.

Ai miten herkullinen tarina! Juuri kun olin vasta hekottelemassa jutulle, puhelumme katkesi. Soitin siltä istumalta yhdelle, ja kysyin, onko tarina tuttu. Ja kun ei, yritin soittaa hänen vaimolleen. Ja häntä en sillä kertaa tavoittanut, ja en sitten soittanut kenellekään, kun tuli jotain muuta. Seuraavana päivänä soitin vielä yhdelle, joka ei tiennyt hänkään sitä novellia, mutta tukun muita, joissa oli klassisen kuuloinen asetelma, ja niitä siinä sitten aikamme ihmettelimme, kunnes olin kotipihassa autoineni ja sanoin, että tähän tämä meidän puhelu tällä kertaa päättyi.

Sitten soitin uudestaan sille, jonka tiesin ehkä voivan auttaa, mutta ei hän suorilta käsin osannut. Mutta käski kysyä kirjastonhoitajalta. Minä kysyin, mutta vielä en ole saanut vastausta. Sitten sain vastauksen häneltä, joka ei ensin vastannut mutta vastasi sitten ja käski kysyä kirjastonhoitajalta. Hän oli sillä aikaa kun kysyin kirjastonhoitajalta onkinut tiedon jostain, enkä vielä tiedä mistä. Mutta kyseessä lienee Roald Dahlin novelli Parson's pleasure, mitä lieneekään suomeksi (Pastorin huvi, luulen, googlattuani). Tuolla lontoonkielisellä nimellä löytyy googlesta sekä kirjoitettuna että juutubesta äänneltynä. Suomennettuna lienee Otavan novellikokoelmassa "Rakkaani, kyyhkyläiseni", sillä ne novellit, jotka kahdesta Dahlin suomennetusta novellikokoelmasta eivät mahtuneet tähän kyseiseen suomennokseen, päätyivät sitten myöhemmin kokoelmaan nimeltä Joku kaltaisesi. Ja sen minä sattumalta sain käsiini, vaikken tiennyt sitä Hietsun kirpparin myyjää kuunnellessani vielä, mikä tämä Dahl on miehiään. Olin vain nähnyt hänen nimensä kirjaston lastenosastolla. (Tuo kyseinen myyjä muuten myi Mannerkorpea ja Juhani Tammista samassa pöydässä, ja minä kysyin, että mikä se on tällainen myyjä, jolla on Mannerkorven kirja samassa pöydässä myynnissä ja mies ei keksinyt mitään hirveän hauskaa vastattavaa mutta sanoi, että nyt ne on joka tapauksessa molemmat myynnissä. Varsinainen selitys oli järkeenkäypä, hän kun oli kirjojen ystävä ja oli nähnyt Tammisen joskus olleen menossa roskiin ja pelasti senkin. Ja Mannerkorpia hänellä oli kotona vielä kaksi vastaavaa hyllyssä. Niitä hän oli ahminut sen tähden, kun ei sitten enää ollut ollut varma, jokos tämä kappale hänellä on. Ja tietysti hän oli erinomaisen sielukas mies, ja juttelimme lyhyesti mutta antoisasti, ja hänen vaimonsa oli helpottunut kun ostin häneltä viisi kirjaa, ja kiitteli minua siitä, että kevennän hänen miehensä hyllyä.)

No, minä sitten soittamaan sille ensimmäiselle kaverille, tässä tänään, että arvaa mitä, ja että tämä kertomaan, ennen kuin ehdin pidemmälle, että arvaa mitä, että se kirja löytyi, ja että arvaa millä tavalla! He olivat olleet myyjäisissä, ja narutuksessa oli sitten kaupattu kakkuja ja herkkuja oikein urakalla, ja että hänen rouvansa oli sitten päätynyt saalistamaan niitä naruillaan aimo annoksen. Ja päiväsellä he sitten päättivät viedä niitä Maunolle ja Jaanalle, ja ajelivat sinne, ja joivat sitten Maunon ja Jaanan pihalla kakkukahvit. Ja siinä puutarhassa istuessaan joku lapsista oli mennyt talonväen piharakennukseen ja raahasi sieltä jostain syystä kirjapinoa. Ja siinä sitten puutarhapöydän tietämillä oli pinosta pudonnut yksi kirja tämän kaverin, joka ensimmäisenä soitti minulle, jonka jälkeen minä soittelin muille, jalkoihin. Ja siinä kannessa oli kirjailijan nimi, niin kuin nyt kannessa ruukaa kirjailijan nimi olla, paitsi silloin kun siinä on kirjailijan salanimi. Ja Häneltä pääsi parahdus, että tuossahan se nyt sitten on, tuo se kirjailja on. Roald Dahl! Että aika Dahlimainen tarina kyllä tämäkin minusta.

Osa on ihan hirveän hyviä niistä novelleista. En nyt ehdi, mutta referoin novellin muuannesta Adolfuksesta vielä.

S.

Suuri harmi

Pientä harmia ja häiriötä, sellaista jonka voi suggeroimalla ohittaa, syntyy siitä, että komposti ei toimi. Minulla on ollut sellaista pientä, alkavaa harmia siitä asiasta. Alkukesästä heitin kompostiin pihkaisia havunneulasia, jotka sitten sammuttivat käymisen tai hidastivat sitä pahanpäiväisesti. Korkeimmillaan lämpö oli neljässäkymmenessä, mutta nyt ennen viimeistä muokkausta lämpö oli laskenut 25 asteeseen. Siinä vaiheessa oli kyllä pienimuotoinen mielenpahennus enemmän kuin lähellä.

No, sen närkästyksen kanssa ehkä pärjäämme. Nyt olen erinäisten vaiheiden jälkeen saanut ison osan havuista poistettua kompostista, ja enää on vain pienen harmin jälkiharmi. Periaatteessa pientä harmia on ainakin kahdenlaista. Siis sellaista joka on niin pientä että se on helppo lakaista maton alle tai peitota argumentaation ja sisäisen retoriikan keinoin. Tai sitten sellaista pientä, joka koko ajan on, mutta kun se on niin pientä, niin sitä sietää.

Suurta harmia aiheutuu siitä, että on suuria odotuksia ja ne sitten murtuvat ja mätänevät. Minulla on suuria toiveita talomme eteläseinustalla. Erityisen kipeiksi niihin toiveisiin ja odotuksiin liittyvät asiat tekee se, että olen tehnyt niistä julkisia. Olen vähän turhaan leuhkinut St. Pierre -lajikkeisilla tomaateillani, jotka muutenkin siirrettiin ulos ihan liian myöhään, ja lannoituskin oli kesän aikana aika olematonta ja vaikka multa oli humuisaa, ei sen ravintoarvokaan kamalan kova ollut. Onnekseen se sai säännöllisesti pissaa niskoilleen, kysykää vaikka talon nuorimmalta. 

Ja nyt kaiken jälkeen löydän marjatertut mätänemisen tilasta. Maan kosteus on ollut niille liikaa, kun en ole ymmärtänyt nostaa kasvin varsia kohti taivasta. Totta kai sellaiset kurpitsan kokoiset marjat vetävät itseään maata kohti, ja maalaisviljelijänkin olisi pitänyt ymmärtää, että ei tilanne niin voi jatkua. Eikä se niin jatkunutkaan. Erilaiset madot löysivät puskien piilossa levänneet tomaatit, ja mädättivät ne. On niitä vielä jäljellä, mutta ainakin tusinan verran niitä löytyi kuolleena ja irronneena. Osa punotti jo, mutta juuri siitä syystä. Kypsiä muka, hah. Mätiä! Raato kun sitä on niin huono kasvattaja.

S.

Sitaatti Arthur Rubinsteinin elämäkerrallisesta muistelmateoksesta Huima nuoruuteni

"Mutta naiset, varsovalaisnaiset, ansaitsisivat oman lukunsa! Sallittakoon minun tässä tuoda julki vaatimaton mielipiteeni - he ovat koko maailman heikomman sukupuolen viehättävimpiä edustajia! Lisätkää pariisittaren viehkeyteen ja aistikkuuteen kuulu slaavilainen sulo, sekoittakaa pohjoismaiseen kauneuteen italiattaren tulisuus ja rehevyys, niin voitte kuvitella, millainen on tyypillinen varsovatar"

S.

K.

Unikuvat

Kirjallisuudessa käytetään usein unikuvia niin, että ne sekoittuvat todellisuuteen. Se on helppoa ja tarjoaa kirjoittajalle mahdollisuuden raportoida kaikesta mahdollisesta. Toisinaan unennäyt sekoittuvat myös eletyssä elämässä. En nimittäin pysty sanomaan, annoinko palautetta sille hymyttömälle kirjastoihmiselle siellä musiikkiosastolla. Se on mies, tumma ja kolmannessa kerroksessa. Suunnittelin kuitenkin, joka tapauksessa, että annan palautetta kirjastoon. Se palaute olisi ollut sellaista, että "kiitos kovasti sinä sadepäivieni ilo, tumma, aina iloisesti hymyilevä kirjaston musiikkiosaston miesvirkailija, joka et jätä hymyäsi väläyttämättä koskaan, et minulle etkä muillekaan".

Alpo Noposella on kuuluisa runo "Mahdoton ratkaista", josta on ainakin kaksi vähän toisistaan poikkeavaa versiota. Neljännen säkeistön kohdalla sivutaan tällaisia kuvia, jotka eivät ehkä ole unikuvia, mutta jotka menneisyyden koettuina asioina tulevat jollain tavalla tähän hetkeen. Periaatteessahan nämä kuvat voivat olla uniakin, jos väljästi tulkitaan, ja runojahan, jos jotain, saa väljästi tulkita. Minä opettelin joskus tätä ulkoa jonkin vertaa, mutta vanhuuteen asti en päässyt. Panen sitä tähän vähäsen.

Hänet näen sitten vanhuuden syksyllä,

pää harmaana, hartiat kyyryssä;

ovat kasvot ryppyiset, silmiss’ on

valo lauhtunut ilta-auringon,

Tuoss’ sauvan turvissa astuu hän,

ja hän näyttää alati miettivän

tien kulkua kummuilta lapsuuden

sen loppuun, hautojen äärehen.

Hän matkan tappiot, harhailut

on kaikki tyynenä kuitannut.

Kun elon vaihtelevaiset kuvat

taas vuoroon hänelle ilmaantuvat,

hän niitä katsoo ja hymyää:

»Niin, unta vain oli kaikki tää!»

Hän lepää töistään ja odottaa

vain tuonen airutta kutsuvaa,

ja niin hän taipuu sen vietäväksi

kuin muinoin leikistä kehtoon läksi.

Ja armaat lapsuuden muistelmat

ja nuoren unelmat uhkeat,

ja parhaat hedelmät miehuustyön

hän kokoo, luo niistä kukkaisvyön,

jota kantain käypi hän tähystäin

unelmissa uusihin maihin päin.

Kun kilvoituksien raueten

ja haudan-vuotehen aueten

hän kunniaseppele ympäri pään

käy luottavaisena lepäämään,

hän kaunis on, min’ en tietää vois,

minä aikana ihminen kauniimpi ois.

Mitä keskeneräisesti keitettyyn puuroon tulee, niin vastenmielisyydessään ei ole riisipuuron voittanutta. Ainakaan silloin, kun mannapuuro jätetään laskusta pois.

S.

Luumuilemme ja leppoistamme. Koko perhe söi tänään lihakeittoa samassa pöydässä puolelta päivin.

Kierrätyskeskus tarjosi autoradan, ikivanhat nukenrattaat ja mehumaijan, eikä ottanut vastaan keräysmetallia.

K.

Ihan vaan linkkipohjalla mennään

Kun ei tänne sekaan mahtunut, niin musiikin sakeutta voi aistia näinkin. Selvennystä edelliseen jälkimmäisestä. Ja pahnan pohjimmaisena tietysti.

S.

Kipeytläkä

Aamu alkoi mukavasti. Yhdeksän tuntia ensin unta palloon, ja kellolla ylös puoli ysi. Hiljaisessa talossa aamuteetä ja Tuulosrievää sekä Uuden proosan parhaita. Kuivaa tuulosrievää huomauttaa vaimo, mutta todettakoon, että Uuden proosan parhaissa ei ollut kuin yksi ahdistava novelli, ja sekin johtui siitä, etten ymmärtänyt oikein sitä. Kyseessä oli orjankasvattajan tarina, Juhani Peltonen sen muistaakseni kirjoitti. Hankala on minun tajuta, että sama mies on luonut itsensä Elmon.

Kun olin sohvalla villahuovassa, kuului yläkerrasta tassuttelua. Askeleet menivät keittiöön, ja kohta kävi ulko-ovi. Hetken kuluttua kolmevuotias tuli ruokasaliin ja näki minut salin perällä. Hän tuli viereeni saman vällyn alle. Uni oli vielä hänen jäsenissään.

"Mä tykkään tutta ihan hilveen paljon. Tä oot maailman palat itä."

Nämät hän lausui vähän kuin itsekseen, siinä vieressäni istuen, vailla tavanomaista kiirettä jonnekin muualle, kas kun uni vielä oli hänen jäsenissään. Eloa ei tullut vielä siinäkään vaiheessa kun kysyin, kävikö lapsi etsimässä minua ulkoa.

"Mä kävin ulkona pittalla" hän selitti. Siitä portaaltamme hän siis kävi aamupissalla virkistämässä persiljapenkkiä, tai sitten kaari kaartui vasemmalle, jossa on lähinnä Glechoma Hederaceaa, maahumalaa, hurmaava kasvi sekin.

Aamupalan jälkeen toteutin lupaukseni, jota etenkin nuorempi pojista odotti kovasti. Menimme kävellen kirjastoon. Jos joskus menemme autolla jonnekin, nuorempi saattaa protestoida sitä, ettei saa ajaa pyörällä. Kirjastossa kiinnosti Peppi Pitkätossu-peli, ja kun ilmoittamani peliaika hänen osaltaan umpeutui, nuorempi pitkästyi. Hän katsoi vielä hetken isoveljen peliä, kunnes yhtäkkiä hän kulki pitkin kirjastoa ja huuteli "itää". Menin katsomaan, ja yhytimme toisemme kirjastovirkailijan silmäin alla. Pojalla oli nenän sisäpinnalta auennut jokin vanha rupi, joka ilmeisesti oli kipeänsorttinen irrottuaan osittain. "Te on läkä" poika ilmoitti minulle muttei antanut koskea nenään ollenkaan. Minä sanoin, että ruvelta näyttää, mutta tajusin sitten, ettei ole soveliasta virkailijan silmäin alla selvitellä nöölin syvintä olemusta. Menimme vessaan, jossa totesin sen paakun olevan rupea, otin sen pois vaikka repäisy vähän sattui, ja palasimme kirjastoon. Kävellessämme ystävällisen virkailijan ohi poika kääntyi häneen päin vakava ilme kasvoillaan ja ilmoitti asiallisesti: "Ei te ollukkaan kipeytläkä". Nauroin siinä niin, että virkailijakaan ei ollut ihan varma, kuinka paljon hänen sopii nauraa, mutta taisi se hänkin nauraa siinä jonkin aikaa.

S.

Onnea sankarilleni!


K.

K.

Maailmoihin kuulaampiin

Kun joku vanhan kansan ihminen suomensi sen laulun "An die Musik" sanat, minkä lie göötten tekemät, siihen päätyi muutama ylevänjylhä juttu. Muistaakseni runoilija puhui musiikista, joka kuljetti kuulijan "ein bessre Welt entryckt" eli parempaan maailmaan. Minusta se on hyvin sanottu, tavallaan niinkuin suoraan, runollista konstailevuutta (jota tänään havaitsin sattumalta muuten Viljo Kajavan polveilevasti rupattelevissa runoissa) vältellen. Suomentaja ei sen sijaan ole malttanut pysyä housuissaan, vaan ilmoittaa meille oman tahtonsa ja näkemyksensä siitä, mitä musiikki tekee tai teki runoilijalle: "Vei maailmoihin kuulaampiin".

Mozart kuitenkin tekee sen, vie maailmoihin kuulaampiin. Sen voi todeta kymmenien eri teosten äärellä. Yksi kestosuosikeistani on c-mollipianokonsertto, sen kohtalokkain, surumielisesti alistuvin siiveniskuin käynnistyvä kolmas osa eritoten. Olen muistaakseni vallan lehtien palstoillakin suositellut ihmisiä kuuntelemaan siitä Gouldin Glennin tulkintaa. Se musiikki ei puhu sitä, mitä Glenn itse: Mozart kuoli mieluummin liian myöhään kuin liian varhain. En ole koskaan kuullut konserttoa oikeasti. Leikisti olen kuullut vaikka kuinka monta kertaa. Omassa levytyksessäni pianistina on Barenboim, ja se on niin kauan hyvä kunnes vertaa. No niin, siinäs näitte, ei kannata verrata. Minulla tosin on tapana ajatella, että hyvin menee jos vertaa.

Klassisen musiikin suosituin blogi muuten on tämä, ja tämän samaisen Alex Rossin kirjoittama samaisenniminen muksunpaheva paksunmuheva kirja on käynyt kaupaksi kuin häkä, mikä on ilman enempiä suomen kielen, kauppatieteen tai palomiehen opintoja todettavissa epäkelvoksi ilmaisuksi. Mutta jos noin sanoisi, tulisi todennäköisesti tarkoittaneeksi paras- tai parsamyyskentelijää eli bestselleriä, missä tietysti selleri viittaa selleriin, joka on parsan läheinen ja persiljan kaukaisempi sukulainen, mikä puolestaan on tieto, jonka wikipedia vahvistaa tai on vahvistamatta.

Jos Ross olisi esimerkiksi minuntasoiseni englanninniekka, saisin hänen blogeistaan ja muistakin teksteistä paljon enemmän tolkkua. Mutta jos kirjoittaa New Yorkeriin päätoimisesti, pitää osata muutakin kuin tankeroa. Tankerovitsi on muuten hyvä sana. Se ranskalainen ranskalaiskasvoinen poikamainen kuusikymppinen mies, jonka tänään tuon rouvelini kanssa tapasimme, puhui vähän niin kuin tankeroa, mutta herran suomen ilmaukset olivat tavattoman rikkaita silti. Hän oli ilmeisesti naimisissa suomalaisen ranskankielenopettajan kanssa. Tämä hyvin sivistynyt ja keskusteluista, debatismista sekä kulttuurista apo aidosti kiinnostunut herrasmies oli ollut toimittajana vuosikymmenet, mutta kyllästyi sitten siihen, että hänen piti olla jotain tiettyä mieltä, kun hän oli jonkun lehden palkkalistoilla. Siksi hän heittäytyi vapaaksi toimittajaksi, tekee johonkin radioon ranskankielistä juttua ja saa nykyään sitten kritisoida milloin mitäkin ja tuolloin tätäkin. Hän alkoi puhua ja puhui ja puhui, ja sitten hän sanoi, että minä puhun liikaa ja juoksi saman tien katsomaan, etteivät kroissantit pala uunissa. Kertakaikkisen sympaattinen mies, juuri sellainen ranskalaishabituksinen herrasmies, jollaisia pitäisi kaikkien ranskalaishabituksellisten olla. Jos olen joskus yksin keskellä päivää Turussa vailla velvoitteita, menen varmasti hänen kahvilaansa, ostan eurolla (ihan totta!) minikroissantin ja suomalaisen kahvin ja juttelen hänen kanssaan, jos vain on aikaa. Mies oli tavallaan kyllä senkin oloinen, että pihkatappi puheripulin edestä irtosi, ja ennen irtoamistaan tappi oli ollut paikallaan jonkin aikaa. Kielen tankeroutta hän pyyteli vähän anteeksi, kun suomea kuulemma ei ollut vielä sille päivälle ehtinyt puhumaan. Menkää ihmeessä käymään Aninkaistenkadulla sijaitsevassa Cafe Voltairessa. Siellä se on se lystikäs mies, joka ihmetteli monen muun maailman seikan ohella sitä, miksi suomalaiset ovat niin välinpitämättömiä menneisyyttään ja kulttuuriaan kohtaan. Ilkeä ja pahantahtoinen hän ei ollut, päin vastoin, mutta penäsi oikeutta kritiikkiin ja keskusteluun. Sitä kuulemma ranskassakin harrastetaan runsaasti ja jo varhaisilta koululuokilta.

Niin, sen vain ajattelin, että koska suomi on niin kaunis kieli, ei sitä puhu kovin moni ja siksi suomeksi ei näin muodoin ole olemassa klassisen musiikin blogeja. Kemppinen yrittää joskus, mutta pääosin hän puhuu patenteista ja älyköistä, joista en ole kumpaakaan. Mutta jos nöyrtyy lontooseen, saa paljon hyvää luettavaa, mm. klassisen musiikin blogeja. Se Bellsin kaveri, mikä lie Hakulinen, muuten voisi alkaa ihan hyvin pitämään blogia klassisesta musiikista. Hän on yksi tieteleväisimpiä musiikinrakastajia joita tunnen. Naantalin kanttorikin tietää muuten aika paljon.

S.

Sumutustaktiikka

Jos muuten voisinkin kertoa, niin tomaattien takia en kerro, missä asun. Aivan julman kokoisia tomaatteja on minulla seinustalla tuolla. Ensikertalaista vallan heikottaa. Voisi luulla, että viisainta olisi, että rakentaisi tomaattikasvustolle betonisen suojamuurin, ja kolmeen metriin sitten sinne päälle vielä piikkilankaa, jonka latvuksiin sitten vielä sähköä virtaamaan. Mutta kyllä ihmisluonto on sellainen, että kun näkee jonnekin rakennettavan oikein korkeaa suojamuuria, sitä arvaa, että tuolla sitä on varmasti varastettavaa, ja niin sitä sitten mennään ja varastetaan. Siksi olenkin valinnut käänteisen häilytysstrategian. Siinä kasvatetaan julman kokoisia tomaatteja eteläseinustalla, mutta ollaan kuin ei mitään tomaatteja olisikaan. Eivät tomaattivarkaat, joita kuitenkin on aika paljon, niin toimi, että etsivät tomaattipenkkejä, joiden ympärillä ei ole piikkilankaa eikä edes betoniaitaa. Ne etsivät ensin niitä betoniaitauksia ja muita, ja kasvihuoneita tietysti, vaikka suuri osa tomaatinviljelijöistä on rakennuttanut kasvihuoneensa panssarilasista. Ja kun minulla ei ole kumpaakaan, niin tomaattini saavat olla ihan rauhassa. Ja jos tomaattivaras mailleni lopulta kulkeutuu, niin kuin nyt saattaa käydä, sillä kaikki on mahdollista, niin siinä vaiheessa on jo syksy, ja varas on kuluttanut sekä fyysiset että psyykkiset voimansa seudun betoniseiniä ja panssarilaseja paukuttamalla niin, että vaikka näkevätkin julman kokoiset tomaattini, niin ajattelevat, että ei, nyt minä näen kyllä näkyjä, ei voi olla tomaatti tuolla tavalla vapaana noin vain, kulkijan käydä ja ottaa, ja niin hän menee kotiin ja päättää nukkua kunnon unet.

S.

K.

K.

Tun kaveli

Kerroin pojalleni, jonka tiedän olevan siinä ohikiitävässä tilassa, missä kaikkea isän puhumaa kuunnellaan korva höröllä, kaveristani. Kerroin, että kaveri työnsi minut kerran järveen. Profeetallinen aavistukseni oli, että tähän lyhyenläntään tarinaani, jossa oli aristotelinen alku ja loppu samassa virkkeessä, palattaisiin vielä. Ja vaikka olen omalla maallani, profetiani näytti käyvän toteen.

Keskustelu tietysti käynnistyi heti ja kysymykset olivat ilmeisiä. Lapsi selvitti johdonmukaisesti kaiken mieltä askarruttavan, kuten muun muassa sen, miten minä koin tämän yhtäkkisen veteen putoamisen. Hän hyväksyi mietiskellen sen tosiseikan, ettei minua silloin harmittanut.

Eikä harmita vieläkään, vaikka "Onko tun kaveli" -alkuiset kysymykset tuntuvat lisääntyvän ja täyttävän maan. Onko tun kaveli ampunu tämmötellä pyttyllä? Onko tun kaveli tehny sitä tai tätä? Ja väliin aina suu viurussa: Huijaakko tää? Valitettavasti en aina ole tilanteen tasalla ja tulee vastattua vähän mitä sattuu (Nalle Puhissa muuten on mainio kohta se, kun Puh istuu Nasun kanssa jossain, ja vastailee hänelle vuorotellen "ei" ja "joo", kuuntelematta sen enempää mitä Nasu hänelle selittää. Muistaako joku, missä kohdassa se oli?)

Jos "tun kaveli" on vetäytynyt taka-alalle, on tilalle tullut "mun kaveli". Se on hahmo, jolla ei ole ilmeisesti muotoa, mutta nimi taitaa olla. Fdodo tai frodo. Nimi lausutaan keskittyen ja lausumiseen hetken valmistautuen, sillä ärrän eli ällän soimaan saaminen vaatii aikansa. Se tulee joskus peen tai äffän jälkeen, mutta toisinaan silläkin sijalla se muljahtaa deeksi. Mun kaveli on erilainen juttu, mm. hänen äiti on tänään kuullun mukaan pakottanut hänet syömään liikaa ruokaa, mutta hänellä ei tullut maha siitä kipeäksi. Meniköhän se jotenkin näin? Lisäksi "mun kaveli" soittaa jostain möykyttimestään laulua, jossa kerrotaan, miten eräältä lähipiirimme lapselta putoaa pää poit. Tämä aiheuttaa tietysti meissä vanhemmissa huolta ja nuhtelua niin, että ohjaamme lapsemme vaikenemaan moisista aiheista välittömästi. Vastaus tässä tilanteessa on aina sama: Mun kavelilla on temmonen laulu.

Mutta on "tunki kavelilla" lauluja. Keskiviikkona olimme menossa illalla jonnekin, ja kolmevuotias seisoi ovella. "Onko tun kaveli juottu ikkunaan?" Ja kun ei, muistaakseni, niin poika käveli pianon luo ja ilmoitti: mä toitan ten miten itän kaveli juokki ikkunaan. Ja näin hän teki, eikä hymyilevään taipuvainen lapsi hymyillyt kertaakaan koko soiton aikana, eikä sen jälkeen. Sillä ikkunaan juokseminen on totista hommaa, mitä hyvänsä se sitten tarkoittaakaan.

S.

Julku

Nälkäisen juureni voimin ja vaivoin
Hiiltävän hietikon lävitse kaivoin,
laulavan latvani keskellä kolun
kasvatin katteeksi kontion polun. -
Silloin ne tulivat kirvein ja sahoin
läiskyvin kortein ja lentävin rahoin -
juureni, oksani irti ne löivät,
rakennustarpeeksi ruumiini möivät.

Pönkien parvessa puutuvin polvin
kannatan tonneja betoniholvin.
Meidät on reivattu ristiin ja rastiin,
kytketty, kätketty julkujen kastiin.
Roistojen sauhuin ja koksien katkuin
yötä on aikamme tauotta jatkuin,
lillinki palkeista päällemme valuu.
Mahdoton kahleista näistä on paluu.

Paatunut tuska on tuntoni selkein,
vainajahan minä lienen jo melkein.
Elämäntehtävä ainoa mulla
lie rutikuivaksi riu'uksi tulla,
roistojen ruokana tuhkaksi palaa,
hiilenä hormista henkeni valaa
pilvien parveen ja tuulien kulkuun -
takaisin santaan ja mäntyyn ja julkuun.

Lauri Viita

Hellinki

Mistäköhän alottais? Ihan sama, vaikka siitä eilisestä, kun kello tuli 21.40. Siinä vaiheessa normaalisesti ollaan nukkumassa, siis normaalisissa perheissä. Meillä siinä vaiheessa oltiin vielä muualla, valkosuklaamustikkakakulla, itse asiassa. Tai sen jälkimainingeissa, tomaattitarhakatsauksella. Kylässä. Ja kuinka ollakaan, että kun tietää musiikkitapahtuman alkavan 22.00, on silti vielä 21.41 ihan levollinen olo, että helei, tästä ehtii vielä. Ja niin ehtikin. 21.47 olimme kotona, ja ehdin vielä kantaa yhden väsyneen taistelijan sänkyyn. Ja vaihtamaan paidan. Ja juuri kun olin menossa, seitsemänvuotias esitti ehkä parhaan kysymyksensä sille päivälle: Saanko tulla mukaan?

Naapurirakennuksessa melkein, Bryggmanin kappelissa, soitti turkulainen Andreas Helling selloa niin, etten ole koskaan kuullut selloa niin soitettavan. En ole sellisti, mutta jotenkin siinä Bachin 3. sarjan Courante -osassa saattoi selvästi tuntea, miten vaikeasta kappaleesta oli kyse, ja miten se kuitenkin soi niin helpon oloisesti. Kuunteleminenkin oli helppoa, vaikka sylissä istui seitsenvuotias, jolla oli koko ajan suunnaton tarve halata ja helliä. Aina kun satuin vilkaisemaan häntä, jos katseemme vain kohtasivat, hän puristi minua kaulasta, muun ajan hän silitti ajamatonta partaani hajamielisen oloisena. Mutta koko 70-minuuttisen soiton aikana hän ei sanonut montaa sanaa, vaan oli ihan tyytyväinen. Ja Crumbin sonaatin viimeisen osan aikana mies nukahti. Keskimmäinen teos oli Regerin toinen sellosarja. Ja ylimääräinen oli Bachin D-duurisarjasta joku allemande tai muu sellainen.

Mikä onkaan suurempaa kuin mies ja sello, pimeä eteläinen kesäilta, ohut villapaita, iloinen lapsi, kirkkomaa ja musiikki? Kappelikin oli niin hiljainen hetkeä ennen musiikin alkua. Kerroin kokemuksestani kaverille, joka mietti, että mistä tällaisia tapahtumia löytää. Minä lupasin rehvakkaasti kuin kukko, että löytyy niitä sieltä Hämeenlinnastakin, kun vain kysyy oikealta ihmiseltä. Ja lupasin ottaa selvää. Muuan sielukas viulisti soittaa Hämeenlinnan kaupunginorkesterissa, ja hänelle soitin ja tivasin, että mistä sieltä H-linnasta löytää musiikkia. Ja hän sanoi, että koko kaupungissa ei ole ainoatakaan Hellingin veroista muusikkoa. Ja että muutkin muusikot ovat kiven alla, sillä kaupungissa ei ole oikein mitään musiikki-instanssia. Sinne on rakennettu kalliilla rahalla verkatehtaan sali, seurauksena se että kaupungin oma musiikkielämä näivettyi entisestään kun kellään paikallisella ei ole varaa maksaa kahta tuhatta euroa salin käyttövuokraa. Siksi kaupungin musiikkielämä on lähes 100-prosenttisesti tuontitavaraa. Turun Filharmonia on kuulemma onnellinen ja etuoikeutettu Hellingistään, jonka juuret ovat Varsinais-Suomessa, ja joka siksi ei halua täältä lähteä minnekään, vaikka muuten vetoa voisi ollakin.

S.

"Jos äiti tietäis, niin leivän lähettäis." Näin luki poikamiesaikoina ystäväni tuttavani asunnon huoneentaulussa. 

Mitä lie tiesi tämänpäiväinen leivän lähettäjä, mutta melkein kyyneliin liikutuin kun ruisleipä tuli. 

Ruisleipä! 

Kiitos.

K.

K.

K.

Mehu on maijassa ja odotan. Tuskin hereillä olen. Estääkseni nukahtamisen laitan muutaman turhan ja tarpeettoman valokuvan.

K.