Jokainen vanhempi kai toivoisi, että oma lapsensa tulisi nähdyksi tuolla maailmalla. Opettajia ei voi valita, niin kuin ei vanhempiakaan. Kun noita on kaksi, ja ne puhuvat yhtä aikaa ja kummallakin on kauhean tärkeää asiaa, en pysty kuuntelemaan kumpaakaan. Joskus tuntuu, että toinen on aika ajoin näkymättömissä. Onko se mennyt sinne kun ei ole saanut tilaa itselleen? Kauheaa, jos en näe heitä kokonaan, vaan omien rajoittuneiden silmälasieni läpi. Nostan hattua niille vanhemmille, jotka näkevät kahdeksan lastansa. Tiedän sellaisia perheitä. On kyllä niitäkin, jotka eivät näe. Mitä voisi tehdä?

On jokaisen ihmisen perustarve tulla nähdyksi ja kuulluksi. Mitä tapahtuu, jos se tarve ei toteudu? Jotenkin ihminen silloin oirehtii.  Riippuu tietysti, missä ei tule nähdyksi. Niissä läheisimmissä ihmissuhteissa ohitetuksi tulemisen vaara on suurin ja tuhoisin. Siinäpä jokaisella meillä heräämisen ja valvomisen paikka. Jaksanko oikeasti kuunnella, mitä toisella ihmisellä on sanottavaa, ilman että samalla jo huulilta purkautuu oma vastaus. Hiljaa oleminen on järkyttävän vaikeaa. Olkaamme hiljaa, kun joku puhuu. Mutta mitä sitten, jos ei pääse edes puhumaan. Jos on niin näkymättömissä, ettei kerta kaikkiaan ole puheelle tilaa. Ja jos puhuu, ei kukaan kuuntele. Tai jos puhuu, ymmärretään väärin, kuullaan jotakin muuta ja halutaan uskoa omaan totuuteen.

Kokemus, ettei tule nähdyksi omana itsenään tai kokonaisena on järkyttävä, mutta jos on tärkeimmissä ihmissuhteissa kuitenkin tullut nähdyksi, siitä pitäisi selvitä. Niiden ihmisten kanssa, jotka kerta toisensa jälkeen eivät näe, tai näkevät vain kapean osan, ei halua olla. Minä en halua tulla luokitelluksi käytännöllinen-epäkäytännöllinen -akselilla tai olla "semmoinen taiteilija". Nämä ovat ohittamisia, joita minä olen kokenut. Kullakin omansa. Ohittamisen voi tietysti tehdä hyvin vaivihkaakin, silloin se pistää kaikkein kipeimmin. Ohittaa voi ajattelemattomuuttaan tai kylmän harkitusti. Mutta onkohan niin, että terve hyvinvoiva ihminen kykenee paremmin näkemään toisen ihmisen? Uskon niin.

Jos osaisin, laulaisin jonkun oodin kunnianosoituksena niille ihmisille, jotka osaavat olla hiljaa ja kuunnella. Omien juttujen ja mielipiteiden jatkuva toistosyöttö vain tappaa, mutta hiljaa kuunteleminen on kultaa. Ja eläköönhuuto kaikille niille ihmisille, jotka tunnustavat oman inhimillisyytensä ja heikkoutensa. He ovat kaikkein suurimpia. Ja kaikkein tavallisimmat ihmiset, ne, jotka eivät yritä olla mitään erityistä, ovat niitä vanhoja sieluja. Sähkömies sanoi kolmevuotiaalleni: "kuka itkee, iso poika". Harmittaa etten saanut sanottua, että kunpa meillä isotkin pojat saisivat itkeä. Ylistys inhimillisyydelle, sillä jos ei vielä osaa hiljentyä ja kuunnella, voi yhä oppia ja olla hyväksytty keskeneräisenäkin. 

K.

Eilen siivosimme vanhan kodin. Sinne jäivät eletyt hetket. Muutos on aina kipeä asia, mutta tarpeellinen. Luen teemaan kovin hyvin liittyvää V.S. Naipaulin Saapumisen arvoitusta. Tänään olisi ollut mahdollisuus päästä Saloon hyvässä seurassa, mutta olin liian hidas. Ajatus on muutenkin vähän tukossa. En ole opiskellut moneen vuoteen mitään,  ja huomaan kyllä  että se alkaa tuntua. Nyt äkkiä, tulevana keväänä olisi aikaakin. Mutta mitä?

K.

Heräsin kello yksitoista, olin yltä päältä hikinen. Olin nähnyt unta kotikaupungistani ja niissä tunnelmissa viipyilin. Alakerrassa yksi oli jo potterin kimpussa ja toinen oli syönyt loppuun eilen illalla avatun konvehtirasian. Lämpötila oli laskenut kuuteentoista, patterit olivat kylmät, uunit olivat kylmät ja puita ei ollut. Pönttöuuni savutti ja savu päänsärytti, mutta häkävaroitin oli hiljaa. Se on hyvä vempele. Mutta mies oli mennyt töihinsä ja on sikäli autiota ja siksi kai koleaakin, kukaan ei lämmitä uuneja.

K. 

Punaisen lumoissa. Vielä on joulunaikaa jäljellä! Tänään teki mieli jo kaivaa remonttihousut esiin ja ryhtyä taas sutimaan seinää.  Tämä päivä on ollut juhlaa: mies kotona eikä stressiä mistään, puhelin ei ole soinut liikaa, kahvia on juotu, menivät luistelemaan isä ja pojat, olen ehtinyt kutoa ja käydä kävelyllä.

K.

Vanhemmuus - vastuutonta vallattomuutta

Hellstenillä on sellainenkin kirja kuin vanhemmuus - vastuullista vallankäyttöä. Silloin kun meillä oli enkelin tavoin käyttäytyvä kolmevuotias poikalapsi, eikä muita hoidettavia, luimme rouvelin kanssa sen kirjan ja hehkutimme sitä sitten. Niistäkin vuosista on jo aikaa.

Eilen vieraiden lähdön jälkeen vanhempi poika jäi mutustelemaan hartaasti iltapalaa. Hän oli hyvällä tuulella, ja ajattelin siinä, että josko nyt sitten, kun ei oikein koko jouluna ollut aikaisemmin. Ja menin sohvalle hänen kanssaan, ja aloin lukea. Hän tosin ehdotti, että lukisimme yhdessä Asterixia, mutta liekö kodin perintöä, etten minäkään osannut lukea lapselleni sarjakuvaa, niin mielettömän paljon kuin Asterixista pidänkin. Niin paljon, että nauroin kun luin sitä tässä jouluna. Kun ei Seppokaan koskaan sarjakuvia suostunut minulle lukemaan, vaikka muuten lukikin, muistan sen.

Poika ehdotti vielä, että lukisimme molemmat äänetönnä, yhdessä, ja hän aina sormella osoittaisi, missä kuvassa ollan menossa. Ihan kiva idea sekin, mutta liian kalkkis olen. Menin hänen viereensä sohvalle ja otin ostamani puolen euron Potterin. Ensimmäisen luin hänelle reilu vuosi sitten, toisen hän kuunteli äänikirjana. Kolmas äänikirja on Turun kirjastosta aina menossa, joten on tyydyttävä kirjaan. Luin Potterista ensimmäisen luvun. Kello oli tuolloin jo yli puolenyön. Minua haukotutti tuon tuostakin, ja aina kun haukotukseni katkaisi lukurytmin, kaveri kainalossa otti vastuun lukemisesta ja jatkoi juuri siitä mihin jäin. Että sikäli ääneen lukeminen tuntui turhauttavalta. Yhdessä vaiheessa lapsen katse harhautui penkillä olevaan Asterixiin. Kun haukotus tuli taas, hän toisti salamannopeasti haukotusta edeltäneen viimeisen sanan, jotta saisin juonesta mahd. pian kiinni taas. Vanhemmalla pojallani on käsittämätön kyky lukea Aku Ankkaa tai jotain muuta ja kuunnella satua yhtä aikaa. Omaksuen molemmat jutut. Vaikka siedän huonosti akuankkoja sillä aikaa kun luen satua, mutta periaatteessa moinenkin onnistuu.

Ensimmäisen Potter-luvun aikana oli tullut lukuisia viittauksia edellisiin kirjoihin. Niitä muistettiin ja höystettiin vielä lisäksi. Parhaille kommenteille hekoteltiin vielä uudestaan. Potterin huumori näyttääkin olevan juuri sopivaa tuolle ekaluokkalaiselle, kun se ei ole liian monimutkaista, mutta lämmintä kuitenkin. 

Minua väsytti ja sanoin, että menen ylös nukkumaan. Menimme peräkkäin, poika kirja kädessä harppoen kiiruhtaen. Hän viritti lukulampun sänkyynsä, mutta torkkuvaihetta nuokkunut perheenäiti kielsi ehdottomasti lampun sytyttämisen yhteiseen makuuhuoneeseemme. Johtopäätös oli, että Potterin lukeminen jatkuu alakerrassa. Minä harrastin vastuutonta vallattomuutta toteamalla, että siitä vain. Kun aamulla kahdeksalta löysin poikani istuma-asennosta toistasataa potter-sivua rikkaampana salin sohvalta, niin jotenkin se vain tuntui hyvältä. Kannoin hänet sänkyyn, ja uni jatkui vielä noin viiden tunnin ajan. Siis yli sen ajan, jolloin hänen koulupäivänsä yleensä päättyy.

Aamulla nuorukaisen ensimmäinen kommentti oli: "Mä luin kuudenteen lukuun asti. Siellä junassa Draco ja Grabbe ja Goyle sanoi, että ketäs täällä on, Harry-potta ja Ron-rotta!" Ja sitten hän nauroi, ja katsoi minua tovin, ja oli ihan hiljaa, ja hymyili silmiä myöten.

S.

Mitat

675 oikeasta seinästä , sit 200 ylös, sit 600 vasemmalle, sit 200 alas, sit 265 vasemmalle. Lasin leveys siis 675 + 600 + 265. Sit siitä alas 650 ja oikealle takas koko siivu 1540, jos oikein laskin. Reiät mielellään nurkkiin ja ylöspäin nousevan ulokkeen keskelle, siis 600 pitkän reunan keskelle. Tarkoitan siis että yhteensä viisi reikää.

Katsotaan, saanko tällaisen, jos oikein kovasti toivon.

S.

Talvikävelyllä lähistöllä ja tuossa keskustan kävelykadulla. Lunta on valtavasti ja valoa sen mukana.  Kaupungin puhtaanapitolaitoksen mies soitti, että kotikatumme mäki on aurattava kaasu pohjassa, että pitäkää autonne poissa tien varresta.  Yritämme pitää.

Eilen saimme vieraita ja tänään saamme vieraita. Miehelläni on vapaapäivä, mutta puhelin pirraa. Esimiehensäkinkin soitti, josko tuo kuitenkin menisi töihin.  No ei mennyt. Yritän olla lomaisissa ajatuksissa ja  onhan mukavaa, että on mies kotona. Mutta olipa jotenkin lyhyt joulu.

K.

Jouluyö

Menin yöllä kirkkoon murheellisella mielellä. En ollut kamalan väsynyt, mutta oli sellainen olo, että laitan silmät kiinni, kun siinä penkissä istuin ja kuuntelin kirkkoherran puhetta. Tarkkoja jos ollaan, luomeni laskeutuivat ensimmäisen laulun aikana, kun kanttorin viransijainen, hänen puolisonsa Anna esitti yhdessä Petri Bäckströmin (Nyt en ole tästä esittäjästä sataprosenttisen varma; suullista perimätietoa tämä vain on) Adamin jouluyön. Minä pidin siitä, vaikka toisen säkeistön terssikiskaisua ei koskaan kuultukaan, ja vaikka esitys oli luonteeltaan vahvahkossa rubatissimossa. Ehkä juuri siksi. Nuorempana en olisi sellaista sulattanut. Nuorena ollaan yleensä jyrkkiä. Paitsi se yksi oli nuorempana Lång, nyttemmin Äkkijyrkkä. 

Kuuntelin messua silmät kiinni tovin, osallistuin seurakuntalauluun samaan tapaan, kunnes parvella tirskuvat teinit saivat oloni epämukavaksi. Avasin silmät, ja huomasin, että sivulla ylhäällä klopit kurkkivat luullen ilmeisesti minun nukkuneen. Katsoin heitä, ja muutaman kerran kun oli kunkin pojan pää noussut kaiteen takaa esiin kuin juoksuhaudasta ikään, vilahtaen, he pysyivät piilossa pidemmän aikaa. Lukuunottamatta sitä yhtä rohkeaa reipasta, joka vilautti silmiään, nosti minulle reilusti kättä mutta katosi yhtä pian kuin kaverinsa olivat kadonneet hetkeä aikaisemmin saman kaiteen turvalliseen suojaan.

Kirkon vastakkaisen laivan parvella oli paljon enemmän lapsia. Heidän sipinänsä ärsytti minua. Ajattelin, että olkoon, sipisköön, mutta sitten kärsimyksen maljani täyttyi. Kävelin ylös puberteettilauman luo, istuin heidän lähistölleen ja pyysin olemaan hiljaa. Eivät olleet ymmärtäneet, että heidän sipinänsä ja kiehnäämisensä häiritsi minua. Rehellisyyden nimissä on mainittava, että eivät kyllä ymmärtäneet sitä senkään jälkeen, kun mainitsin asiasta. Minua laiskotti lähteä takaisin alas, ja siinä näiden isänmaan toivojen vieressä istuessani ja aina äänekkäimpinä hetkinä heitä lempeästi katsellessani mietin, että ihan turhaan tulin tänne parvelle näitä 2000-luvun kasvatteja kaitsemaan. Ja kun toisaalta en halunnut kauhean äkäinen olla, ettei joku sen takia jätä kirkossa käyntiä, että siellä oli vihainen mies. Vaikka viha kyllä tunkee ihmisestä läpi, jos sitä on sisällä, vaikka ihminen mitä yrittäisi. Oikeastaan on niin, että mitä enemmän sitä yrittää piilottaa, sen väkivaltaisemmin se tulee ulos. Jos ei itsessä, niin sitten seuraavassa sukupolvessa.

Joskus on tuntunut enemmän kuin omalta se Sana, joka kuuluu näin: ”Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekevät ja raskautetut. Minä annan teille levon.” Tämä oli muistinvarainen siteeraus, joten armoa. Teinien mutinalta en saanut selvää, käyttikö Juho tätä kohtaa kutsuessaan väkeä ehtoolliselle, mutta tuskin. Ajattelin kuitenkin, että menen. Teinitkin valuivat sinne. Päätin kuitenkin kuunnella musiikkia siellä parvella, kun se nyt oli kuitenkin aika hienoa. Kuului laulu enkelten soi komeasti. Istuin portaiden yläpäässä ehtoollisen ajan, silmät kiinni. Välillä aukaisin silmät, ja näin, miten laulaja nosti toisen polvensa urkupenkille ja alkoi soittaa. Anna oli kaivanut huilunsa kotelostaan, ja soitti ”Maria durch ein Dortwald gehn”. Laulaja säesti sujuvasti. Seuraavan laulun aikana kanttori istui taas omalla paikallaan. En muista, meninkö sitten sen laulun aikana alas katsomaan ehtoollisjonoa. Ei sitä paljoa ollut, mutta jonkin verran kuitenkin.

Ratkaisevat sekuntit käytin vaatteitteni riisumiseen, ehkä vielä ratkaisevammat kauluspaitani tunkemiseen housuihini. Se oli tavallaan turhaa, nimittäin. Kun lähdin kävelemään käytävää pitkin, jonon viimeinen ihminen haki ehtoollista papilta. Minä olin puolivälissä käytävää, kun jono loppui. Yritin turhaan hakea ehtoollisen jakajan katsetta. Hän kääntyi ja jatkoi toimitusta. Ei se hänen syynsä ollut, etten ollut ajoissa jonossa. Ehkä se oli teinien syy, kun möykkäsivät ja jouduin heitä komentelemaan sinne ylös. Tai muusikoiden, jotka saivat minut kuuntelemaan heitä sieltä parvelta käsin vähän liian pitkän aikaa.

No, kai minä hymyilin hillityn vienosti kääntyessäni edestä lukien ehkäpä kuudenteen penkkiriviin todettuani, etten ehtinyt. Yritin hakea vieressä istuvilta empatiaa heidän katseistaan, mutten ole varma, sainko sitä. Samoin tilaisuuden jälkeen yritin näyttää reippaalta kävellessäni ilman ulkovaatteita käytävää pitkin takimmaiseen riviin pukeutuakseni lämpimästi. Menin ulos, tapasin muutaman tutun, otin vastaan kaksi onnittelua uuden kodin johdosta ja kuulin, että poikani koulubussi lähtee Turun linja-autoasemalta eikä kauppatorilta, ainakin jos hän mielii tulla tänne Paraisille. Olen nimittäin luullut harhoja.

Puhuttuani hetken ihmisten kanssa lähdin kävelemään kotiin. Matka ei kestänyt kauaa. Minulla oli kaunis lainahuivi kaulassa ja käytännöllinen oma päähine päässä. Viimaa oli siinä missä pakkastakin, ja mietin, että mitähän asioita viima ja pakkanen voisivat edustaa ihmisen elämässä, noin niin kuin allegorisesti.

S.

Paraislaiseksi tullaan siten, että asutaan kaksikymmentä vuotta Paraisilla, ollaan Paraisilla syntyneiden lapsi, ja omistetaan kottikärryt. Lapsillanikaan ei ole mitään mahkuja. Tämän kertoi tänään kuuskymppinen Johan-sähkömies, joka on puolet elämästään asunut täällä, mutta joka ei ole paraislainen. Olen läpikotaisin oululainen. Sen tuntee nahoissaan puoliso, ja veren perintönä olen siirtänyt oululaisuuden lapsiinikin. Vanhempi sanoi sen taas pari päivää sitten: Ouluun on ikävä.  Jaan tunteen. Saa nähdä  miten meidän käy, mutta täällä ollaan nyt ja huomenna. Ylihuomisesta ei tiedä kukaan. Olisi kätevää, jos voisimme ottaa tämän talon mukaan sitten joskus paluumuuttaessamme.

Meillä on kävelymatkan päässä paikallinen kirjasto, josta löysin kaikkea kiintoisaa jouluksi. Kuka tietää, miksi hollantilaisen(ko?) Wil Huygenin Tonttujen kutsu sijoittuu Kemijärvelle? Ja kuka tietää, miksi toinen pojistani häviää kirjastossa kahdeksi tunniksi johonkin nurkkaan, muuttuu näkymättömäksi ja poistuu omaan maailmaansa, kun toinen ravaa hyllyjen  välissä ja huutaa kuin hullu ja haluaa koko ajan jotain minulta ja kirjastotädeiltä? Tänään oli tarkoitus leipoa, mutta kulutin jo kaikki voimani kaupassa ja kirjastossa. Kunpa joku laittaisi tänään tiskikoneen toimimaan ja sahaisi yhden tason oikean kokoiseksi ja kantaisi kymmenen laatikkoa yläkertaan ja veisi kärryllisen roskia kaatopaikalle, niin minä voisin laittaa joulua ja leipoa lasten kanssa pipareita ja ehkä jonkun leivänkin.

Valokuvia ei ole luvassa hetkeen, sillä kameran akun laturi on ties missä muuttolaatkoiden synkissä syövereissä.

K.

Olemme muuttaneet. Ensimmäinen hampaanpesu on suoritettu ja ensimmäinen aamupala uudessa kodissa syöty. Huomisaamuinen kahvi sujuu jo rutiinilla. Eilen illalla tein sen mitä pitää, kun muuttaa uuteen taloon: laskin ikkunat ja toivoin. En ole ihan varma, pitääkö toivoa jotain ylipäänsä, vai toivotaanko minkälaista unta haluaisi nähdä. Toivoin varmuuden vuoksi molempia. Unesta en muista mitään. Nukuin kuin tukki, kun peittoja oli päällä ainakin kolme ja villatossut jalassa, ja pieni tuuli kävi koko ajan niin että oli helppo hengittää. Lapsetkin nukkuivat hyvin, yksi ulkohaalarit päällä. Aamulla tuli kysymyksiä: missä me ollaan, kenen talo tämä on.

Kyllä täällä nyt jo tarkenee. Ja jos nyt tarkenee, niin tarkenee aina. Semmoinen on viima  ja pakkanen pihalla. Olen tehnyt pyhätöitä koko päivän. Suurin osa laatikoista on kannettu suoraan hellahuoneeseen, jota emme vielä ota käyttöön. Purettavaa silti riittää. Olen jo voiton puolella ja kranssikin on ovessa. Mutta jouluun on vain muutama yö. Stressaisinko vai mitä tekisin. En osaa päättää. Varmaan en malta olla touhuamatta ainakaan.

K.

Eilen sain rentoutua viehättävien naisten kanssa raumalaisilla kirpputoreilla. Miten sellainen lepopäivä tulikin kesken kaiken? Tänään olen touhunnut iso vaihde päällä ja väsähdin. Kohta jatkan pakkaamista. Lapset tappelevat ihan koko ajan, suloiset mussukat kauhukakarat. 

K.

Ape'issa miel'aloissa

Tätä hain :

"Enkä nyt tuota tieäkänä miten olla, kuin eleä,
tällä ilmalla asua, näillä mailla matkaella.
Oisiko emo elossa, vanhempani valvehella,
sepä saattaisi sanoa, miten pystössä pysyä,
murehisin murtumatta, huolihin katoamatta
näissä päivissä pahoissa, ape'issa miel'aloissa!" 

Tässä Väinämöinen on saanut takkiinsa, taisi olla ensimmäinen laatuaan mitä tulee näihin hänen naisseikkailuihinsa. Aino oli kadonnut vee'en tyttärien luokse, kun ei sietänyt ajatusta mesileivän leipojana olemisesta vanhalle miehelle. Väinöhän on aika reppana kaveri, itkeä tillustelee tuon tuostakin, ja kun tiukka paikka tulee, niin huutaa äitiä apuun. Ehkä on niin, että tämän kohtauksen osalta myös äitikuva vastaa totuutta, sekä suomalaista että ylikansallista. Emo huutaa nimittäin pojalleen vastauksen haudan takaa.

Niin minäkin tein tuossa jokin aika sitten, en tainnut kyllä itkeä mutta pyysin kotijoukkoja apuun. Eivät päässeet, työssäkäyvän on vaikea irrottautua. (Äiti ei siis ole haudassakaan vielä). Lopulta saimme apua, kun eräs nimeltä mainitsematon paraislainen Raimo ilmoitti, että vastuuta on nyt syytä jakaa. Siivousryhmä menee Villa Ruusuun tänä aamuna, muuttoryhmä huomenna. Lupautuneita on jo kourallinen, ja pidän sitä suurena juttuna. Ilmassa on onnistumisen tuntua vahvemmin kuin koskaan aikaisemmin. Pettymyksiä on ollut pitkin matkaa, ei suuria, vaan pieniä. Nyt kun taloa katsoo ikään kuin taaksepäin, niin täytyy olla tyytyväinen, että jotain on kuitenkin saatu aikaan. Meitä on autettu tosi paljon ja eri tavoin, lapsia on kuka milloinkin hoitanut, ja ihmisiä on käynyt siellä auttamassa. Olemme molemmat siitä kovin kiitollisia.

Töissä on raskasta. Kun möhlii, niin se on raskasta. Hilpeyttä tuo ajatus siitä, että minulle luvattiin hirvenvasan paisti jouluksi. Haen sen maanantaina Helsingistä, samalla kun vaihdan autoa. Ajatella, että saan uuden auton.

S.

Ps. Kivijalkaa vasten pitäisi saada kolattua lunta. Nyt tuuli puhaltaa nurkissa. Säästöä sellainen toisi.

Suomalais-venäläiset ykköskakkoset ja kolmosneloset esittivät kaksi kaunista laulua venäjäksi ja tytöt lumihiutaloitsivat. Koulun joulujuhla oli perinteinen ja hyvin kiva. Jouluevankeliumikin esitettiin ja enkelitaivaan lopussa noustiin seisomaan. 

K.

 

Alle kymmenen päivää jouluaattoon. Viime vuonna olimme siellä, Vanhalla Suurtorilla kuuntelemassa Brinkkalan parvekkeen julistusta. Paluumatkalla  moikkasimme muutamaa lehmää ja lauloimme jonkun joululaulun karjakolle.

Tänään on koulun joulujuhla.

K.

Illalla Samppa ja Sampsa kisasivat Cayluksessa. Aamulla heräsin kysymykseen, miksi joulukalenterissa ei ole yllätystä. Aamupäivä oli maailman kivoin. Olimme majassa, hoidimme kissaa ja kävimme mansikkaretkellä. Jostakin syystä kolmevuotiaan uhmakkuus näyttäytyi hyvin suloisena. Löysin matosta kauniita raitoja. 

Meillä on ollut avulias Sampsa, aina valmiina keittiövuoroon, lastenhoitoon tai remonttisiivoukseen. Kiitos Sampsa! 

Kyllähän tässä kohta pitää taas ryhdistäytyä, mutta tänään kudon vielä säärystintä.

K.

Nyt ei oikein luista. Täällä ollaan Marjatankadulla yhä. Muutetaan milloin muutetaan. Lauantaista tuossa on puhuttu, mutta en ymmärrä millä lihaksilla. Katsellaan viimejouluisia kuvia, kun ei taideta tänä vuonna varsinaiseen jouluun ehtiä mukaan.

K.

Remontoiminen on kivaa. Sopii minulle, joka uutta rakentaessa olisin varmaan sormi suussa kaikkien vaihtoehtojen äärellä. Minusta helpompaa on tehdä, kun raamit jo on. Pidän rapsuttamisesta ja putsaamisesta. Hirveän kivaa kun saa muokata jostakin kolosta omanlaisensa. Ensin poistaa kerroksia päältä ja on löytöretkellä, sitten löytämäänsä maalaa tai muuten muotoilee, lopuksi laittaa kukan ikkunalle ja katselee työnsä tulosta. Semmoista käsityötä.

Tämä remontti meinasi käydä raskaaksi silloin alussa, kun luulin että minun pitää olla kaiket illat lasten kanssa kotona ja odottaa, että valmistuu. Meidän ja varsinkin minun tyyli on se, että minä remontoin siinä missä mieskin. Meillä on aika hyvä remonttitiimi. Yhdessä suunnitellaan ja yhdessä toteutetaan. Onneksi täällä on noita olliloita ja kopperoisia, jotka ovat auliisti tykänneet meidän lapsista omiensa ohella, ja me olemme saaneet aina välillä nikertää ja nakertaa yhdessä tuota taloa.

Nyt odotan kyllä sitä, että saisin jo laittaa sen kukan ikkunalle ja purnukan hyllyyn. Koitan olla katsomatta reikää tapetissa ja unohtaa puuttuvan listan. Tästä eteenpäin eletään keskeneräisyyden maailmassa (niin kuin tähänkin asti). Tuo talo ei tule ikinä valmiiksi. Mutta tänään Samuli muistutti, että siemeniä on jo ostettu kaksi paperikassillista syksyn poistomyynnistä odottamaan kevättä, jota odotamme ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Villa Roosin Aida Roos muuten oli biologianopettaja, ja Järnströmit ovat kertoneet, että vieläkin nousee vanhoja hienoja perennoita Aidan jäljiltä, jonka puutarha oli kuulemma upea. Luulen, että Järnströmin rouvankin puutarha on ollut hieno. Keväällä katsomme mitä maa työntää. On etuoikeus asettua taloon, joka on nähnyt vuosia yli sata. Kyse ei ole pellkästä vanhan tunnelmasta, on myös historia ja tarinoita ympärillä.

Nyt vain peukut pystyyn, että sähkömiehen, toisen sähkömiehen ja putkimiehen aikatauluissa on väljää ennen maanantaita. Muuten tuonne voi kyllä jo mennä asumaan. Ulko-oveen pitää sitten heti ensimmäiseksi saada joku kranssi. Haen varmaan takapihalta sembramännyn käpyjä ja teen, tai sitten villiviinin oksia. Ja hei, saa tulla avuksi raivaamaan idylliä esiin sahanpurun ja hämähäkinseitin alta lauantaina, tai pianoa ja koivuhyllyä kantamaan maanantaina. Apua varmasti tarvitaan. Sitten helpottanee.

K.

BB-Samuli

Päätin, että kirjoitan tuon otsikon noin. Sitten ajattelin, että katselen, miltä oma nimeni näyttää tuossa BB-formaatissa. Jotkuthan ovat BB-ihmisiä ihan oikeasti, ja heidän pitää katsella omaa nimeään juuri tuossa muodossa. Mitäköhän sellaiset BB-ihmiset toteavat BB-lisäkkeestään, kun he kasvavat aikuiseksi? Toisaalta, eihän kukaan muukaan aikuinen yleensä häpeä sitä, mitä teki lapsena. Mutta teinivuosia muistellessa voi puna nousta yhden jos toisenkin poskelle, tosin.

Harmia on monensorttista. On sellaista, joka on ankaraa ja joka täyttää koko ruumiin ja joskus jopa koko harmittajan käyttämän tilan. Ja sitten on sellaista pientä ja jäytävää. Ja sitten on ihan pientä, joka ei jäydä, vaan jonka vain ikään kuin toteaa. Että näin on. Ja se voi tavallaan sitten sekaantua sellaiseen vakavampaan harmiin, mutta ei kuitenkaan koskaan kasva kovin suuriin mittasuhteisiin, vaikka vakavaa onkin.

Minä koin tällaisen pienen harmin tänään. Värjäsin noin kolmenkympin arvoisen osmokolorpurkin jämäaineksilla viimeistä keittiönkaappia. Sitä suurinta, uljainta. En raaskinut ostaa osmoa kahta purkkia, kun katsoin, että yhdellä mennään. Ei mentykään. Sain rätillä pyyhkien purkista viimeiset maalit niin, että se riitti lokerikon sisäpintoihin. Neliön muotoisen systeemin ulkokehät jäivät yhä vanerin värisiksi. Keljutti tavallaan, että joudun nyt osmokauppaan, ja kaapin nostaminen seinälle siirtyy, ja sähkömiehen tulo siirtyy, ja toisen sähkömiehen tulo siirtyy, (toisaalta omat menoni siirtyvät myös tuonnemmaksi) ja elämän muuttuminen siltä osin helpommaksi siirtyy. Että aineksia olisi ollut suurempaankin harmiin, mutta jollain tavalla petyin, kun ei kuitenkaan tullut tämän suurempaa harmia. Tavallansa siinä iso ja pieni harmi löivät kättä keskenään, ja kuin huomaamatta se pieni harmi jäi voitolle.

Mun kaverilla (Eevalla) kävi kerran niin että sen auto pöllittiin. Sitä sapetti vissiin sillon jonku verran. Sitten se samana päivänä meni kauppaan, ja siellä oli joku konsulentti, olisiko ollut Sanelma Käyrämö, kauppaamassa suklaapatukoita. Päivän päätteeksi tämä konsulentti arpoi lomakkeen henkilötietoineen täyttäneiden kesken säkillisen patukoita. Eeva sanoi kaupassa tälle konsulentille, että "en jaksa täyttää tuota lappua, kun en kumminkaan voita". Ja Käyrämö yllytti, että täytä täytä, saatat silti voittaa. Hän myös pyysi olemaan puhelimen ulottuvilla, sillä protokolla arvonnassa oli, että jos voittajaa ei tavoiteta, soitetaan seuraavalle.

Eeva täytti lapun. Illalla hän oli kotona ja istui vessassa. Hän kuuli, miten puhelin soi, muttei päässyt vastaamaan. Ja kun hän sitten katsoi luuriaan, näki hän, että tuntematon numero oli soittanut. Ei soittanut toiste. Eeva kertoi, miten hän tunsi sapetuksen sisällään, sillä uskoi soittajan olleen juuri tuo mainittu patukkakauppias. Eeva sanoi, että auton varastetuksi tuleminen kalpesi sen perusteellisen harmin rinnalla, että hän menetti niin halpahintaisella tavalla mahdollisuuden voittaa jotain niin suurta kuin on säkillinen patukoita.

Harmin vastapainona käsittelen artikkelini lopuksi vielä ilon tunnetta. Siihen pääsee käsiksi muun muassa punaisella fiiat dukatolla. Ajan sellaisella joka aamu töihin. Turussa on lunta n. 20 senttiä, ja se tarkoittaa sitä että tien reunamilla sitä on paljon enemmän. Talomme välittömässä läheisyydessä on kohtalaisen kokoisia penkereitä syntynyt lumenaurausauton jäljiltä. Minä saan iloa siitä, että ajan noiden penkkojen päältä. Tunnen istumalihaksissani, miten auto ahtaassa mutkassa heilahtaa, kun pitkällä pakettiautolla kurvaan aivan sen lumipenkan läheltä, ja sitten auton pyrstö siirtyy tavallaan tangentin suuntaan. Jos autolla on mutkassa vauhtia, perä voi pyyhkiä vähän reippaammin, hitaasti ajaessa sivuttaisliike puolestaan on vaatimattomampi. Iloa tuottaa pienessä määrin sen auton liike. Keskeisin ilon lähde on kuitenkin lumisen penkan polkeentuminen. Olen polkenut dukatollani usean eri kurvin lumikinosta, eikä asia lakkaa tuomasta minun arkeeni iloa. Se on sellaista voimakkaan alkuvoimaista iloa, enkä oikein osaa selittää, miksi se lumipenkkaan ajaminen on niin mukavaa. Mutta ehkä sen ilon siitä juuri tunnistaakin aidoksi, että sitä ei voi selittämällä hajottaa osiin.

S.

Meillä kävi suloisia tyttöjä vanhempinensa.  Pojatkin tykkäsivät:  "Äiti, Luut on ihana". Oi kiitos, oi kiitos. Taas eteni kukonaskeleen.

K.