Dolce far niente

Poika oli kolme tai ehkä neljä kun opetteli Pohjanpään "Hauki se makasi kaislikossa" -runon ulkoa. Kuten hänelle ominaista on, siitäkään runosta ei riittänyt iloa kovin pitkäksi aikaa. Kun se oli muutaman kerran lausuttu, mielenkiinto oli jo mennyt, eikä käskienkään saanut kukkoa laulamaan. Hetki ennen kuin runo haipui unholaan lapsi eli vaiheen, jossa hän sekoitti säkeitä keskenään, niin että kokonaisuudesta tuli epäjohdonmukainen. Muistan vieläkin hänen naurunsa korvissani.

Runon nimi on Suloinen joutilaisuus, Dolce far niente. Tänään näin kalmiston kupeessa vanhan ihmisen, joka nojasi rollaattoriinsa keskellä pyörätietä. Hän ei näyttänyt odottavan mitään, mutta ei silti liikkunut minnekään. Hänellä oli ehkä suloinen joutilaisuus. Vaikka aurinko paistoi ja vaikka Turku on hyvin kaunis paikka, kyseinen mutka oli jokseenkin mitäänsanomattoman oloinen. Ihminen ei todennäköisesti ihaillut maisemia, koska sellaisia ei oikein ollut. Maisema on jotenkin ladattu kauas kantavilla katseilla, eikä siinä mutkassa ollut sellaisille tilaa. Mutta vanhukselle siinä oli tilaa, ja hänen suloiselle joutilaisuudelleen. Siinä vanhaa ihmistä katsellessani ajattelin, että mitä "terveempi" ihminen on, sitä epätodennäköisempää on, että hänet tapaa pysähtyneenä, levossa. Vanhukset ja syrjäytyneet tai kylähullut siltä osin kuin heitä enää on (Ylen ex-vastaava toimittaja Heikki Peltola muuten puhui tänään radiossa romaniongelmasta studiovieraittensa kanssa, ja toistuvasti kutsui romanikerjäläisiä pronominilla 'ne'. Itse olisin puhunut 'heistä', ainakin heti ensimmäisen lipsahduksen jälkeen) voivat olla seisahtuneena. Eilen erään asunnon seinämillä oli niin ikään seisahtunut mies. Hän tuijotti minua ja työautoani niin kysyvästi, etten voinut olla tuijottamatta takaisin kysyvästi. Sain mitä halusin. "Ooksä joku sähköinsinööri?" "En. Ooksä?" "Oon." "Vai niin." Sain nimittäin pienen dialogin, jossa oikeastaan näin kirjoitettuna on aimo annos veijomerimäisyyttä, mikä ei siis ole minun vikani, eikä Veijon, vaan oikeastaan tämän "sähköinsinöörin". Veijo Meren Everstin autonkuljettajahan on kirja, jota Petri Tamminen pitää parhaana suomalaisena kirjana. Itse puolustan Juha Mannerkorven Päivänsiniä suomen kauneimpana. Sen innoittamana kerjäsin äidiltäni postilähetyksenä siemeniä (7), joista viisi on jo itänyt. Itämistä auttaa siementen hiominen hiekkapaperilla. Jospa kesän mittaan saisin kerättyä siemeniä pölytetyistä kukista. Päivänsinet on taivaallisen rauhan kirja. Siinä kertoja on niin kipeä, että kukkien kasvun ihmettely nousee kuin itsestään sille kuuluvaan asemaan. Päähenkilö kieltäytyy leikkauksesta, mutta se on tavallaan sivuseikka. Vai onko? Onko joku lukenut kirjan?

Sain kuin sainkin ensimmäisen vaalikahvini. Se pihakahvittelu ei kovin vahvasti alkanut. "Onks sulla maitoa?" "No ei, ku mä sit unohin ostaa. Mut sähän voit käydä vaik tuolta ravintolasta kääntämässä maitoa..." Olkoonkin, että kyse oli viereisestä opiskelijaravintolasta, niin silti...

S.

Onko tee kani teetty muomailuvahatta? Mittä ten telkä on? Onko tee piilotta kalvan alla? Onko ten pylly piilotta kalvan alla? Haluikko tee vähän leikkiä tällä leemällä?

Pienemmän on vaikea ymmärtää, että kanin kanssa pitää olla rauhassa, ei saa pomppia eikä kiljua eikä säntäillä. Mutta pupu rauhottaa paikalleen viikarinkin kun on sen sylissä. Isompi taas on maailman paras kaninhoitaja, rauhallinen ja tuntuu olevan niin kotonaan eläimen kanssa. Siksi lupasimme hänen nukkua yönsäkin sen vieressä. 

K.

Coffeum

Kun herää lyhytunisen yön jälkeen, niin olo on sellainen, että sitä on ihan turha selittää kenellekään lukutaitoiselle. Kyllä te sen tiedätte.

Mutta niin vain lähti päivä käyntiin. Kuten ennenkin, vein pojan kouluun. Illalla toin hänet kotiin, tai ajoin kaverille oikeastaan suorin tein. Ennen kotiinlähtöäni minun teki mieleni kahvia. Periaatteessa minulla ei ole minkään sortin kahviriippuvuutta, mutta tunnenpa vain pienen ahdistuksen sydänalassani sen asian johdosta, että kaksi tuntia sitten keitimme kahvipussin jämälöistä viimeisen laihan kahvilohdun. Ihanaa, vaimo sanoi. Minusta se oli jo aika vetistä. Mutta kaksi kuppia oli määrä keittää, ja ne keitettiin.

Kahvia piti saada. Oikeastaan, kahviriippuvuutta, jota siis ei ole, peitelläkseni tuon esiin mielihaluni makiaisia kohtaan. Että pullaa minun teki mieleni, ja kahvia vaan nyt on tapana juoda, jotta pullan saa alas. Ei siinä sen kummemmasta ole kyse.

Kahvia saa torilta, niin päättelin. Vaaleihin on kolme viikkoa, ja toinen toistaan paremmat ehdokkaat (Suomi tarvitsee nyt tekoja - ei puheita! julisti muun muassa ehdokas Joku bussin seinässä tänä aamuna) etsivät ääniä. Yritin etsiä keskihintaa yhdelle äänelle, en löytänyt. Tynkkysen Oras ilmoitti omat kulunsa ja menonsa niin selvästi, että pitkänhuiskealla matematiikalla arvioituna yhden äänen hinta oli jonkin verran alle kolme euroa. Se, miten yhden äänen hinta liittyy torilla tarjottavaan pullakahviin, on minulle vielä vähän epäselvää, mutta kaikille, jotka näitä pullittelutilaisuuksia ovat olleet järjestämässä ja ennen kaikkea maksamassa, asian pitäisi seljetä.

Minun äänestäni ei kukaan ollut kiinnostunut. Päivä se porotti, laine se liplatti, mutta kahvikojua ei näkynyt missään. Kyllä parhaaseen torinkatseluaikaan olisi pitänyt olla torin täynnä ääntenkalastelijoita. Rahalla olisi saanut kahvia monestakin kuppilasta ihan siitä läheltä, mutta ei kiinnostanut niin paljoa että olisin alkanut makselemaan. 

Ja sitäpaitsi ei minun kahvia tehnyt mieli, syyhyttipä vain sillä tavalla henkisesti päästä haastelemaan niiden ehdokkaiden kanssa. Joskus se on kovin ahdistavaa, myönnän, jos kyseessä on hyvin innokas ääntenkalastelija eikä juttu oikein luontevasti luista, eikä pakoon kuitenkaan pääse. Mutta parhaimmillaan se on palkitsevaa. En kerro esimerkkiä yksityiskohtaisemmin, mutta poliittinen keskustelumme päättyi siihen, että vedin tältä tuiki tuntemattomalta naisehdokkaalta lippalakin hänen silmilleen ja hymyilin niin ystävällisesti kuin osasin - tilanne ei olisi sallinut ivallista hymyä enkä muistaakseni kokenut siihen tarvetta muutenkaan.

Pianisti tuli käymään, kun yllytin. Tullessaan sanoi, että on aikaa 17 minuuttia. Vedimme soolokantaatin läpi niin jotta soi, ja oli aika hienoa, supjektiivisesti (minulla on aina vähän epävarma olo kun sanon supjektiivinen tai opjektiivinen kun en ole ihan sataprosenttisen varma, kumpi on kumpaa. Monella käy samoin kun tulee puhe harakoista ja variksista. Tietää satavarmasti, että toinen on toinen, mutta että kumpi. Ja vaikka tietäis, kumpi on kumpi, vaikka varis, niin sitten ei kuitenkaan tiedä, onko se se valkonen vai harmaa. Mustaahan niissä on molemmissa. Tämä on muuten niin lystikäs juttu, tai muistuttaa oikeastaan niin lystikkäästä jutusta, lapsen kielen kehityksestä, johon ei sen ainutlaatuisuuden tähden uskalla kajota pitkällä tikullakaan (aktiivisesti) vaan jättää mieluusti rukukuntit rukukunteiksi ja tikkutukruunat tikkutukruunoiksi, vaikka houkuttelisikin puhua jogurtista ja sitruunasta, ja vaikka neuvolassa niin käskivätkin; jos joku aikuisenakin sotkee varakan ja hariksen, niin sotkekoon. Minä en halua siihen prosessiin puuttua, vaikka siihen on olemassa ihan sellainen lyhyt, kolmisanainen muistiloru.) vaikka solomisaatiota tuo oli suurelta osin, ja hengenhaukkomista. Muusikko selvisi hommasta suhteellisen vähin henkisin ruhjein. Toivon hänelle mahdollisimman hyvää loppuiltaa. Mies vilkuili kelloa vähän väliä, kulmat kurtussa, ja huokaili, että onko se jo nuin palio. Mutta minkäs teet, kun juttu vie, ei sitä voi hyvää tarinaa kesken katkaista. Sanomisen tarpeesta sitä paitsi kai on kyse myös niitten ääntenkalastelijoiden hommassa. Toivon, ettei pianistin rouva ollut kovin ahtaalla kotona miestään odotellessaan, toivon hänelle muutenkin kaikkea hyvää. Jos tulisivat taas koko perheellä kylään, ei pianistilla olisi sitten kiire mihinkään. Sillä tänään hyvästeltyään vihdoin ovenkahvamme hän otti lumisella polullamme lennokkaita juoksuaskelia.

S.

Lyhyestä virsi kaunis

Minä en ole pitkään aikaan jaksanut istua koneelle ja kirjoittaa. Ylipäänsä yritän vältellä tietokonetta kotona.  Töissä saa tarpeeksi. Inhoan sitä, jos siinä ollaan liikaa. Vaikka on mulla aina silloin tällöin jotain ajatuksiakin tullut. Ois niistä voinut pitkiäkin juttuja kirjoittaa. Eipä ole tullut kirjoiteltua kuitenkaan.

Eilen kävi vieraita, ja se on iloinen asia. Kävi muun muassa maailmanluokan urkuri, joka soitti pianoa, ja minä sain laulaa. Pidin pientä lasta sylissä ja olin neuvoton toisen lapsen kanssa. Istuin illan päätteeksi pitkään lattialla ja nojasin kakluuniin. Tiistaina lämmitän elämäni ensimmäisen lenkkisaunan, oman.

S.

Kiitos tämäniltaisille vieraille. Päivässä ja illassa oli monia onnistuneita hetkiä. Elämän ei kai kuitenkaan ole tarkoitus olla helppoa ja harmonista. Jotta ei kokisi itseään liian onnistuneeksi.

K.

Eilen olimma kuuskymppisillä, siellä oli nuorekas meininki. Kotiin tultuamme yläkerrassa nukkui viisi lasta. Otimme peiton kainaloon ja hiippailimme alakertaan. Aamulla kello seitsemän kuulin, kuinka kaikki viisi suunnittelivat, miten "nyt herätetään ne ja sanotaan että on jo päivä". 

Tänään on pensaan leikkuuta ja puutarhakirjan lukemista.

K.

Olen vähän tyhjäpäinen. Tyhjäpäiseksi tulin kaupungilla, ja selkäkivun siellä myös sain ja pienen päänsäryn myös. Tyhäpäisyys tarkoittaa mm sitä, että jos onkin joku ajatus, niin ei sen kanssa ole niin väliä vaikka ei ajattelisikaan sitä loppuun asti, tai sanoisi ääneen, tai jos se ei ihan niin olisikaan. Joskus sitä on ollut varma ajatuksistaan, että tätä  mieltä minä muuten olen, nyt se on se ja sama. Vähän niin kuin jotkut vaalit koko keksintönä, ei sitä jaksa ajatella loppuun asti että pitäisi äänestää ja ottaa selvää ja täyttää velvollisuutensa. Ajatus saa alun ja sitten siihen jo kyllästyy ja tulee joku muu. Ainoa millä on väliä, on puutarhanhoito, taitaa sanoa joku kiinalainen tai sen sellainen sananlasku.

Mutta eivätkö ihmiset ole vähän tyhjäpäisiä kaikki. Kaikki kiihkoaminenkin on sitä samaa, ja taivastelu ja päivittely ja varmat mielipiteetkin. En tiedä onko näin, en jaksa ajatella loppuun asti. Ainoa, millä on väliä, on puutarhanhoito.

Kävimme  yksiössä, jossa asui kolme aikuista kania ja neljä kaninpoikasta ja yksi koira, ja vain yksi ihminen. Ei siellä voinut kaivaa kameraa laukusta, kun se hetki jolloin kuopus sitten oli paikallaan pupu sylissään pidätettiin henkeä ja yritettiin vähän rentouttaa hartioita ja relata sen kymmenen sekuntia, minkä se kesti. Esikoinen oli kyllä elementissään. Hän suhtautuu eläimiin hyvin luontevasti. 

Tänään töissä oli mukavaa ja sain aikuista aamukahviseuraa.

K.

Pulputan senkin edestä. On ihan kevätolo jo!

Menemme katsomaan pupua. Se on pörröinen ja luppakorvainen. Täytyy ladata kameran akku.


K.

Pulputus on laannut

Ei tule pulputusta nyt. Ei ole pulputusta tullut vähään aikaan. Linnut vain tulputtavat tuolla pihalla, oli varmaan mustarastas joka hetki sitten luritteli, ja aamulla oli jouhtenia kirjalansalmessa niin, että ajattelin, että siellä ne tulputtavat varmaan toisilleen vaikka ääntä ei autoon asti kuulukaan. Ja huuhkajaa kuuntelimme kalkkilouhoksella toissayönä Askon kanssa. Vaimonsa ehdotti sittemmin, että jos sen matteuspassion sitten seuraavaksi esittäisi siellä louhoksen montussa, katkeran kalkin ympäröimänä. "Soll Ich den Kelch nicht trinken? Den Kelch, mein Vater mir gegeben hat?"

Pojan kanssa kuuntelin Schubertin b-duuripianotrioa viime viikolla. Muuta henkilökohtaista ei viime viikolla sitten ollutkaan. Mutta kun on tarpeeksi hyvää, niin sillä yhdelläkin elämyksellä pärjää. Minä selvisin viime viikosta ihan hyvin. Ja kävi vieraitakin, mikä on aina mukavaa. Nuorempi pulputti musiikin aikana hyvin maltillisesti. Hän istui sylissäni ja minä hieroin hänen jalkojaan koko esityksen ajan. Kolmannen osan lopulla poika kysyi, loppuuko tämä laulu nyt. Sivunkääntäjää hymyilytti, ja minuakin vähän. Muistaakseni en enää neljännen osan aikana esitettyyn kysymykseen vastannut hymyllä: "Mik tolla yhellä ei oo hiukkia?" Sellisti tosiaan oli jo vanhempi mies. Ystävä tiesi kertoa, että koko trio oli kansallisen tason muusikkoa. Mitä jalkojen hieromiseen tulee, olen kovin otettu, että poju, jota ei tahdo kirveelläkään saada pysymään paikallaan, pyytää tämän tästäkin ja tuon tuostakin, että hielo mun jalkoja. Se on mukavaa molemmille, ja koen näin saavani lapseeni luontevasti yhteyden. Jos elon päiviä meille molemmille annetaan, niin hieron hänen jalkojaan vielä, kun hän on rippikouluiässä. Jos se siis minusta on kiinni. Katsotaans, miten käy.

Joskus tulee tulputusta ja pulputusta ihan vaikkei erityisemmin pidättelekään. Toisinaan sitten tulee olo, että nyt ei. Viime aikoina on ollut vain henkistä väsymystä, ja ehkä ajankin puutetta. Iltaisin koneen äärelle istuminen on tuntunut vähän kökkäreeltä. Fukushiman uutisia olen seurannut lähinnä kännykän välityksellä. Se oli pahimmillaan hyvin tiivistä. Öisellä pissareissullakin katsoin, mitä reaktoreilla ja -turuilla tapahtuu kulloinkin. Nyt siihen on tullut sellainen ähky, että en koko aikaa mieti niitä asioita. Ehkäpä on muutakin mietittävää. Ja onhan niin, että ovat antaneet ymmärtää, että tilanne on joltain osin vakiintumassa. Tosin tänään taas tuli tieto, että savua nousee. En kyllä muista, monennestako reaktorista, mutta kumminkin.

Pulputuksen tilapäinen patoutuminen voi johtua myös itsekritiikistä. Sellainen voi kohdata ketä hyvänsä kirjoittajaa. On äärimmäisen harvinaista, että työkseen kirjoittava, jollainen en valitettavasti ole, säästyy elämänsä aikana tyhjän ruudun tai arkin ahdistukselta. Onko siihen sitten syy pelkkä oma kritiikki vai sitten toisten kirjoittajien erinomaisuus, en tiedä. Minä koin tuossa puoli tuntia sitten pitkästä aikaa vähän sellaisen masennuksenkaltaisen tilan, kun luin niin kirkkaasti ajateltua artikkelia, että jouduin toteamaan, että minusta ei koskaan ole näin kirkkaaksi ajattelijaksi. Että niin kauan kuin keskustellaan näin asiallisesti, niin minun on hyvä tyytyä sivustaseuraajan osaan. Heikki Hiilamo (joka ilmeisesti on vihreiden kansanedustajaehdokas uudeltamaalta? Sama mies?) kirjoitti Tieteessä Tapahtuu -lehdessä Tupakkateollisuuden puolustusstrategioista. Juttu löytyy täältä, ja se kannattaa kyllä jokaisen lukea. Vetoan nyt erityisesti teihin, joilla on ollut elämässä aikaa käytettäväksi tämän kirjoitukseni lukemiseen tänne asti. Jos ette halua lukea artikkelia kiireeseenne vedoten, keskeyttäkää tämän rullaviisun luku saman tien ja siirtykää tuota lehteä lukemaan. Jotta Tieteellisten seurain valtuuskunnan julkaisemaa Tieteessä tapahtuu -lehteä jatkossakin voi tilata maksutta postilaatikkoon kannettuna, jätän levittämättä tätä tietoa yltympäriinsä. Jos kaikki suomalaiset sen tilaisivat, niiltä loppuisivat kuitenkin rahat lehden jakamiseen.

Ehkä sitä sitten vain on tyydyttävä siihen, että aina toisinaan saa pään sisällä ihan kohtalaisia ajatuksia kokoon. Suunniltensa Nalle Puhin luokkaa olevia ajatuksia. Nalle Puh muuten tulee Yle radio ykkösen luentasarjana ihan pian, kesään asti. Siinä on kyse 1990-luvun alussa taltioidusta Matti Pellonpään ja Kari Väänäsen lukemasta versiosta, joka viehätti minua kovin jo vuonna 1997 Jämsässä. Sittemmin kuuntelimme sitä mm. matkalla Helsingistä Taalainmaalle keväällä 2000. Ja yhä vieläkin se jaksaa naurattaa. Vaikka ei ne Puhin ajatukset mitään ihmeellisiä ole. Ja vaikka omani ovat pään sisässä ihan tolkullisiakin toisinaan, niin ihan hauraiksi ja marenkisiksi ne osoittautuvat viimeistään siinä vaiheessa, kun työnnän ne sieltä ulos, haukkaamaan raitista ilmaa.

S.

Meillä on ollut arvovieraita entisiltä kotiseuduilta. On ollut niin kivaa ja elämäntäyteistä, etten ole ehtinyt ottaa yhtään valokuvaa. On leikitty ja saunottu ja juteltu ja oltu. Lähtivät juuri. Toivon, että tulevat katsomaan omenankukkia sitten. 

Lapset söivät ikäväänsä melkein paketillisen jäätelöä. Minä söin pullan ja join kupillisen kahvia.

K.

Eläköön Maja! Inspiroiduimme taas.


K.

Viimeinenkin kaatui taudin murtamana petiin. Häntä hellikäämme. Hän tarvitsee muutenkin hellyyttä erityisannoksen. 

Täällä tuntuu olevan kuumetauti joka talossa. Jotkut sairastavat yli viikon. Sairastaessa on ollut mukavaa käpertyä sohvalle rauhallinen lapsi kainalossa ja nukahtaa siihen vuorotellen. Aurinko on kuitenkin kurkkinut ikkunoista ja huudellut kaikkea mukavaa. Ja hennot vihreät taimet tuossa pöydällä myös vahvistavat sairaita. Tosin fiiliksiä on muitakin. Välillä voittaa alakulo, ja välillä voitamme alakulon. 

Tänään kävi vieras, jonka oli hyvä käydä. 

Virkkaan mustaa mattoa, olkoon se huolimatto. Täytyy istuttaa ja rakentaa, vaikka toisella puolen maapalloa on murhetta. Meitä ympäröidään tyttövauvauutisilla,  kahden viikon sisään niitä on kuulunut sieltä täältä. Jotain pilkettä pitää olla, kun uusia taimia tämän maailman kansalaisiksi kasvatetaan. Kimppu keväisiä narsisseja kaikille pienille tytöille! Erityisesti siksi, että he ovat tyttöjä. 

Kierrämme näitä samoja ympyröitämme tässä.

Katsokaa tuota sipulia, kuinka monta kerrosta se on kasvattanut kirkkaan sisimpänsä ympärille.  Siellä se on silti tallessa.

K.

Nyt on multaa kynsien alla ja tarve sanoa. 

Pelakuut saivat uudet mullat, ja kaikki muutkin kukat. Viime keväisessä työpaikassani oli eräs pelargoniaintoilija, jolta sain paljon pistokkaita. Ne kaikki lähtivät vuosi sitten kasvamaan ja kukkivat komeasti ja palkitsivat minun pienen vaivannäköni ruhtinaallisesti. Ympäri maailmaa on paljon pelakuuharrastajia, jotka ovat korviaan myöten hurahtaneet tähän kasviin ja lähettelevät toisilleen pistokkaita kirjekuorissa. Minä olen aivan aloittelija, mutta myöntää täytyy, että kesällä kukkiva itse istutettu pelakuu saa sydämen vähän sykkimään. Syksyllä ja talvella se on sitten helppo unohtaa kun se lakastuu ja muuttuu talvella rumaksi käppänäksi. Niin kävi minulle, mutta osaksi syytän kyllä kiirettä remonttihommien kanssa. En siinä ehtinyt ja jaksanut miettiä, kenen kuistille kärräisin talvehtimaan kukkani. Niin ne elelivät muovipussiin rakennetussa vuokra-asunnossamme kunnes joulun alla muutimme, ja saivat vähän oikeammanlaiset talviolosuhteet. Mutta aika monellakin tapaa niitä tunnutaan talvetettavan, joku taitaa laittaa pimeään kellariinkin, joku kuistille ja joku valoisalle viileälle ikkunalle. En tiedä, miltä kasvin pitäisi alkutalvella näyttää. Minun kukkani ovat ihan raatoja, suurimmassa osassa on silti eloa selvästi. Nyt jännään, mitä niille käy. Yleensä ne lähtevät tässä vaiheessa hurjaan kasvuun, mutta että kukkivatko. 

Nyt kannattaa vaihtaa kukkiin mullat, jos ei vielä ole vaihdettu. Perinnetietouden mukaan nyt kasvavan kuun aika on oikea, katsokaa vaikka täältä. Hyvin muuten viheriöivät nuo pelakuut tuon blogin kirjoittajalla jo tässä vaiheessa.

Niin ja sitten tuo kolmevuotias kuuli varmaan elämänsä ensimmäistä kertaa Weljien lastenlaululevyä. Se oli pojan mielestä hyvä, koska siinä oli tarpeeksi poikien lauluja, ja paljon intiaanilauluja eli kaikki, joissa on vauhtia. Täällä nähtiin toipilaan ratsastavan ympäri salia keppihevosella liinatukka liehuen. Sen minä haluan sanoa, että Weljet on sellainen varmaan rakastettukin mutta yleensä turhaan parjattu porukka, jolle naureskellaan paremmissa ja osaavimmissa piireissä. Mutta vaikkapa täältä Turun suunnan piireistä puuttuu ihan kokonaan tuollainen spontaani, innostuva ja innostava musiikintekemisen kulttuuri. Kaiken pitäisi olla valmista ja hiottua, ja äänet viimeisen päälle koulutettu ennen kuin saa suunsa avata ja musisoida. Se aika paljon minua usein ärsyttää, kun olen Oulusta tullut. Olen tottunut, että paras anti on sillä musisoinnilla, joka kasvaa tekijöiden yhteistyönä sisältäpäin ja on jollain tapaa rajatonta, vaikkei nyt sentään ihan, mutta vähän vallatonta ainakin. No sekin riippuu mihin vertaa.

Niin että tiedän, että tuollaisten Weljien esimerkki oli vähän ravisteleva silloin aikanaan, ei tuommoista saa tehdä että aletaan laulaa kuorossa vaikkei olla koskaan ennen laulettu mitään, ja sitten vielä tehdään levy. Ne hommat pitäisi jättää niille jäykkiksille, jotka ovat vuosia ensin harjoitelleet kuivissa kopperoissaan näitä juttuja. Mutta Oulun tekemisen kulttuuriin sillä on ollut vaikutuksensa, aika harva juttu on mahdotonta siellä.  Ja onhan tuolla selvästi ollut tilausta, katsokaa nyt tuota minun poikaani tuossa ratsastamassa. Niillä miehilläkin oli totisesti hauskaa silloin kun ne noita lauloivat ja raatoivat vapaailtansa yhteisen projektin eteen (jotkut enemmän kuin jotkut). Siellä  lastenlaululevyllä on muutama ihan helmi joukossa. Yksi yli muiden on ehdottomasti viimeinen raita: Pii pii pikkuinen lintu. Linkkaisin sen tähän jos jotenkin voisin. Kun en voi, laitan tuon hauskan polkupyöränlainaamislaulun, jossa matka käy kuin Leikki.

Täällä sitä vain on talot pystyssä kaikilla. Ei ole oikeastaan mitään väliä, jos joku paikka on vähän rempallaan.

K.

Kilpakosija

Harmi ettei minulla ole sitä kuvaa tässä. Otin Riian, joka taipuu siis kuten siian, vanhan keskustan reunamilla kulkevan viiden hehtaarin puiston eräästä sillasta kuvan. Kiireessä kelpaa toistenkin otokset.

Omassa kuvassani on tämän sillän lisäksi tyttö, tai nainen. Hän pasteerasi siinä pienin askelin, seisoskeli enimmäkseen, mutta vähäinen liikehdintä osoitti, että odottelu oli etupäässä malttamatonta. Sillan kaiteet olivat ihan täynnä munalukkoja. Niissä oli pariskuntien nimet ja päivämäärä. Mikä lie päivämäärä, ensitapaamisen, viimetapaamisen, kosinnan eli kihlajaisten, häiden? En tiedä enkä kato googlesta. Mutta sillalla kun lukkoja ihmettelin, ajattelin, että kysyn tytöltä. Siis naiselta.

Lähestyin häntä niin varovasti kuin osasin, ettei hän olisi juossut karkuun. Lähestyn ihmisiä aina ulkomailla hyvin varovasti, sillä pelkään itse vähän sitä, jos minun luokseni tullaan oikein hyökkäävästi. Yksi huonohampainen vähäosainen keski-iän ohittanut mies tuli aikalailla kohti minua ihan reissuni viime hetkillä, kun pussipysäkillä odotin lentoasemalle lähtöä. Mies ei meinannut uskoa, etten osaa venäjää; hänen mielestään venäjä oli valtavan suuri kieli. En muista mikä se sana oli, olisko ollut jotain "abshjornyi" taikka jotakin. Se tarkoitti kuulemma että valtavan suuri. Sen se mies kertoi minulle. Olin hiljattain käynyt occupation museumissa tutustumassa Latvian valloituksen ja vapautustaistelun aikaan. Miehen mustaa ienrajaa tuijottaessani en voinut olla kysymättä häneltä, millaista oli elää neuvostovallan alla. Olin vilpittömän kiinnostunut hänen elämänkohtalostaan, vaikka samalla toivoin, että olisimme voineet puhua muustakin kuin siitä, onko minulla sen vertaa rahaa taskussa, että siitä riittäisi hänellekin. Ehdin kysyä, onko hän syntyperäinen latvialainen. Oli kuulemma. Sitten tuli pussi ja armahti minut, vaikka jälkeenpäin harmitti, etten ehtinyt jutella hänen kanssaan enempää, tai enempää järkeviä. Inttämiseksi se meni.

Niin, lähestyin naista varovasti, mutta ei auttanut. Taisin kysyä, että puhuuko hän englantia tai venäjää tai mitä kysyinkään. Hän pudisti päätään joka tapauksessa ja kavahti selvästi. Samassa hän otti muutaman askeleen ohitseni, ja kiihdyttäen vauhtiaan - hyppäsi takaani tulevan miehen syleilyyn. No, poika tämä ehkä oli, pyhäkoulupojan näköinen, tulppani kädessä, rillit nenällä. Huoliteltu. Tulppaani päätyi tytölle, ja he viipyivät siinä hetken, ja minä en oikein tiennyt, että olinko jonkin sortin kilpakosija jollekin. Ehkä sellaiseksi itseni koin. Yritin kääntää tämän oloni joksikin muuksi tuijottamalla tätä nuorenparin halauskohtausta mahdollisimman ymmärtävä hymy huulillani, ja katsoin tätä miestä ihan rehellisesti silmiin. Harmitti siinä, etten saanut sitä koko hommaa videolle. Lopulta en keksinyt enää mitään syytä seistä siinä toljottamassa kahden ystävän lämmintä kohtaamista, ja jatkoin matkaa. En ole vieläkään varma, mitä minusta ajateltiin, enkä tiedä, oliko tämän naisen mielestä romanttista se, että hänen poikaystävänsä sattui saapumaan paikalle pelastamaan häntä juuri silloin, kun joku tuntematon mies yritti lähestyä häntä. Saattoihan siinä olla sellaista ähäkuttia vähäsen.

S.

Sain illalla kotiin armaani. Vanhempi poika oli asettunut nukkumaan salin lattialle, jotta isä varmasti menisi hänen ohitsensa tullessaan ja herättäisi. Isän tullessa poika oli niin umpiunessa, ettei herännyt poskelle läpsyttelyynkään. 

Riiassa kuulemma on ihmisillä romantiikkaa. Kuulemma niin, että miehetkin ovat juonessa mukana. Mitähän tarkoittanee, ehkä vaikutteita on otettu ja saan pian tuta ne arjessani. Vai ulottuvatkohan ne latvialaistenkaan arkeen. Sain ainakin kauniita tuliaisia, joista kaikista pidän paljon. Parasta oli kyllä saada mies takaisin.

Pienempi poika oksensi yöllä ja heräsi, ja näissä merkeissä hän tapasi isänsä. Olemmekin saaneet olla hyvin terveinä, kyllä tässä yksi oksennus siedetään. Harmittaa vain se, kun ilman tätä olisimme päässeet katsomaan erästä viikon vanhaa suloista tyttölasta. Toisaalta tässä on ihan mukava nyt olla rauhassa ja  kiirehtimättä mihinkään. Taidan vaihtaa kukkiin mullat. Se on aika sopivaa sunnuntaitekemistä.

K.

Mikähän tässä päivässä olisi oleellista? Lapsille varmaan aamuinen hoploppi ja karkkipäivä. Matteus-passiosta en vieläkään ole päässyt eroon. Kummallinen polte jäi kuunnella sitä koko ajan ja tuntuu, että on pakko päästä sitä vielä livenäkin kuulemaan. Sen sijaan en osaa enepää analysoida tuhkakeskiviikon esitystä ja toivottavasti ei tarvitsekaan. Pääsiäistä kohti tässä laskeudutaan.

Musiikki voi olla joskus hyvin voimakas  kokemus. Kun siitä alkaa puhua, kaikki latistuu. Musiikin kieli on paljon sanoja voimakkaampi. Onneksi se on olemassa. Musiikin tekeminen yhdessä on yhdistävää. Ei sitä turhaan ole sanottu, että kuorolaulu ehkäisee masennusta, varmasti juuri yhdessä tekemisensä vuoksi. Samalla tavalla kuoro on soitin, joka soi paremmin jos laulajat kokevat soittavansa samaa soitinta yhdessä, eivätkä kukin erikseen. Mutta sitä tunnetta en taaskaan osaa sanallistaa, mikä tulee, kun kokee yhdessä jonkun toisen ihmisen kanssa jonkun voimakkaan musiikkikokemuksen.

Uutisia tulee kaukaa ja lähempää. Sitten on vielä tämä oma elämä elettävänä nyt tässä. Odotamme perheen isää yöllä kotiin. 

K.

Tulkaa, te tyttäret!

Kuten jo sanoin ja monta kertaa ajattelin, 160 keinahtelevan pään joukosta tunnistin ensi silmäyksellä omani. Sillä ei ole mitään pahaa siinä, että kuorossa unohtaa seisoa suorana. Vähän nolompaa on, kun unohtaa, ettei siellä sovi seistä kädet puuskassa. Kerran seisoin, ja sain palautetta, ystävällistä tosin, mutta kumminkin. Yritin ottaa vaarin.

Yleensä rouvelin pää keinuu vähän enemmän kuin muilla. Hän myös seuraa nuottejaan poikkeuksetta vähemmän kuin muut. Sen luonnollisena seurauksena hän seuraa johtajaa enemmän kuin muut. Kun passion alkutahdit soivat eilen Turussa, kaikkien kuorolaisten päät keinuivat. Jokaisella kuitenkin vähän omalla tavallaan. Musiikin ja tarinan edetessä sitten heilunta lakkasi noin yleisesti, ja erityisesti siellä takarivissä. Herkin ja kaunein kohta koko illan aikana oli koraali Jeesuksen kuoleman jälkeen. Siinä ei heiluttu. Orkesteri oli hiirenhiljaa ja liikkumatta niin ikään. Onko sekin Bachin omassa matteuspassiossa kaksisäkeistöinen? Eilen siitä laulettiin vain ensimmäinen säkeistö.

Musiikki oli Mendelsohnin sovittamaa. Aarioita oli lyhennetty, ja paikoin ne toimivat ihan hyvin. Viimeisen bassoaarian puolittamista ei Mendelsson saa anteeksi, vaikka sinänsä kaunista oli jättää teokseen sopraanoaaria aus liebe will mein heiland sterben. Kärsimysnäytelmähän huipentuu tuohon Pilatuksen taisteluun, jonka hän sitten häviää. Ensimmäisen ristiinnaulitse -kansankuohahduksen jälkeen maaherra kysyy, mitä pahaa tämä Nasaretilainen on tehnyt. Olen tätä siteerannut lukuisia kertoja, mutta toivon, että tekään ette tähän ainakaan minun takiani kyllästy. "Hän on tehnyt meille kaikkea hyvää. Sokeiden hän on antanut nähdä, rampojen hän antoi käydä, hän ajoi paholaisen pois, murheellisia on hän lohduttanut (tässä musiikki on pakahduttavimmillaan, kuunnelkaa vaikka), Muuta ei ole Jeesukseni tehnyt". Kaksi lausetta jäi pois, kun en tarkkaan muista, miten ne menevät enkä jaksa etsiä kooklesta.

Tenori oli lopulta hyvä laulaja. Minä sympatiseerasin häntä, sillä hän näytti kaivavan nenää esityksen aikana. Minäkin olen joskus kaivanut epähuomiossa nenää väärässä paikassa. Kun lankeaa sellaiseen, on hyvä, että saa sympatiaa. Tenori ei oikeasti kaivanut, mutta piteli peukalo-etusormi -pihtiotteella nenäänsä joka tapauksessa. Hän näytti olevan vähän kuin omissa mietteissään siinä sen aarian aikana. Oikeasti se Ich will bei meinem on niin vaikea laulettava, että siinä ei voi kukaan laulaja unohtua omiin ajatuksiinsa. Paitsi Pekka Routalempi tietysti.

Sopraano Pia Freund lauloi niin hyvin kuin nämä suomalaiset ammattilaulajat nyt ruukaavat laulaa. Mendelssonilla oli varmaan jokin suosikkisopraano, sillä omaan sovitukseensa hän kirjoitti sopraanolle ylivoimaisesti eniten laulettavaa. Kaksi alttoaariaa on transponoitu sopraanolle. Minä olen musiikillisessa mielessä pienten muotojen ihminen. En pidä siitä, että on ahdasta yleisössä, vaikka kuoron puolella ahtaus tarkoittaa toisaalta sitä, että on paljon väkeä tai pieni tila, ja ne molemmat ovat ihan myönteisiä asioita kuulijan kannalta. Mutta jos on paljon laulajia, on yleensä paljon kuuntelijoitakin. Ja jos kuorolla on ahdasta, on helposti yleisölläkin ahdasta. Koska pidän pienestä musiikista, pidin Freundin laulusta. Siinä oli sellaista vähään tyytymistä, eikä tämä nyt ole tölvimistä. Hän lauloi erittäin kauniisti. Tyytyi siihen pieneen mutta kantavaan ääneensä, joka hänellä oli, eikä yrittänyt työntää sitä ulos sen enempää mitä oli tullakseen.

Kuoro lauloi hyvin. Toinen kuoroista oli parempi kuin toinen, mutta ei haitannut. Se vähän haittasi, kun yleisö itse itseään painostaen nousi ylös taputusten aikaan. Naapurini nosti samaan aikaan takin pykälään ja totesi, että eiköhän tämä ole nähty. Minä ajattelin samoin ja liukenin hänen vanavedessään. Kotimatkalla olin mieluummin hiljaa, en halunnut kuunnella äänikirjaa, joka on tällä hetkellä Irja Virtasen Kenttäharmaita naisia. Se kertoo Lottien elämästä, ja on vanhanaikainen eikä ole moderni. Sikäli kyllä hyvä, että kun ei kirja ole moderni, ei se myös varmaankaan ole postmodernia tekotaidetta. Voi helpommin saada valtionapua,  ainakin vaalien jälkeen.

S.

Eilisiä huiveja ja lumiukon jämät.

K.

Logomon Matteus-passio oli eilen. Nyt olisi suuri tarve esittää se toistamiseen, ja ainakin puhua siitä mukanaolleiden kanssa.  Mutta vaikka illalla nukkumaan mennessäni minulla oli vieressä mieheni, jonka kanssa asiasta muutamia ajatuksia vaihdoin, oli aamulla herätessäni vain viesti puhelimessa. Sen mukaan lentokone oli turvallisesti laskeutunut Riikaan, ja mies suuntasi kohti aamiaista siellä eikä minun keittiössäni. Muutaman päivän yksinhuoltajuus kyllä vähän rasittaa nyt. Tässä on niin tyhjä olo passion kiihkeän harjoittelun jälkeen. Mitä tänään? Ei tietoa. Kotia ei kukaan koko kiireisellä viikolla ole ehtinyt hoitaa, jääkaapissa on lähinnä valo. Nyt pitäisi ponnistaa, että viihtyisi itse. Kaikki keskeneräisyys itsessä ja ulkopuolella ärsyttää tavallista enemmän. Miksi tuo lapsi teki tuon naarmun lattiaan ja puhkoi tapetin nurkasta miekallaan? Milloin saisi tuon keittiön lattian hiottua ja maalattua? Mielellään heti. Inhottaa, kun tuo vanha tapetti on niin reikäinen, olkoonkin vanhaa Kiurujen yötä. Enkä jaksa tuota kiukutteluakaan nyt yhtään.

Oli tarkoitus aiemmin raportoida suomi-venäjä -luokkien naistenpäiväjuhlallisuuksista. Venäjällä naistenpäivä on suuri juhlapäivä ja vapaapäivä. Minäkin sain perheemme miehiltä huomiota: kukkia, kortin, lounaan. On se hyvä, että tämä perheen sisäinen sukupuolinen epätasapaino huomioidaan  naistenpäivänä. Illalla kaikki tuo unohtui selkäsärkyisenä Logomon lavalla seistessäni. Unohtui myös isäni syntymäpäiväonnittelu, vaikkei syntymäpäivä unohotunutkaan. Onnea vielä! 

Passio oli elämys, ei niitä huikeimpia eikä sellainen, jota ajattelin, mutta hyvin ainutlaatuinen. Tuskin koskaan enää tuollaisessa projektissa olen mukana. Mieheni raportoi, etten huojunut, keskittynyt ja eläytynyt normaaliin tapaani. Yleensä se kuulemma näkyy katsomoonkin huomiotaherättävästi. Pitäisi järjestää joku Maarian kamarikuorolaisten vapaaehtoinen omakustanteinen syömätilaisuus palkinnoksi ja puimiseksi ja eteenpäin katsomiseksi.  Ensi torstaina kello 18?

K.

Risu inepto res ineptior nulla est

Olen hetken verran kulkenut typerä hymy huulillani. Päässäni soi laulu, josta en pääse eroon. Laulussa nauretaan mahanpohjasta sakka suomalaisen viihdemusiikin kliseille. Sen esittäjä, mielikuvitushahmo, on n. 60-vuotias kansan suosima ja elämän kolhima mies. Hän tilittää kovaa elämäänsä, syyttää kohtaloaan ja toteaa kaikkien harha-askeltensa jälkeen, että "uhri olen minäkin, talven routa tappaa pihatontutkin".

Mies oli oivaltanut ihan hyvin olevansa uhri itsekin. Siitä pitäisi vain sitten vielä ottaa se seuraava askel, ja rimpuilla eroon tuosta uhrin leimasta. Helpommin sanottu kuin tehty, tiedetään. Eikä kynnysmattona oleminen oikeastaan ole hassumpaa, joten miksi saavutettuja asemia turhaan lähtisikään purkamaan.

Mutta jos jollain on jotain sanottavaa Riiasta, niin pyydän sanomaan pian.

S.

K.