Ensin oli vanhimman kuorokonsertti. Raahasin koko revohkan harjoituksiin ja kun esiintyminen vihdoin alkoi, keskimmäinen jo kiehnäsi kirkonpenkissä etsien sopivaa asentoa nukahtaakseen ja nuorimmainen ähisi nälkäänsä. Vähän niska- ja päänsäryssä siinä  jäi ehkä kokematta se ihanuus, mitä vanhimman kolmisäkeistöisessä sooloesityksessä oikeasti oli. Lauloi Jeesus-lapsen pienistä sormista ja varvasrivistä, luulen että kädet taskussa ja katse harhaillen, vaikken nähnyt. Katson sen sitten videolta myöhemmin. 

Sitten keskimmäisen synttärit. Niitä on odotettu puoli vuotta, ainakin. Vaikea selittää tuommoiselle ajankulua. Keväällä sanoin että ensin tulee kesä, sen jälkeen syksy ja syksyllä syntyy vauva ja sitten on isomman synttärit ja sitten vieläkin odotetaan ja sitten on sinun synttärit. Tänään aamulla ne jotka kynnelle kykenivät lauloivat hälle runsaan lahjapinon kanssa. Aivan yliannostus tuli kaikkea kivaa, lahjojakin niin että raukka meni ihan sekaisin ja odotti vielä lisää saavansa. Koko pitkä päivä piti odottaa synttärivieraita. Illaksi tänne saatiin kolme söpöä tyttöä ja kaksi pientä poikaa ja yksi isompi, plus omat tenavat, sekä yksi koira ja viimein muutama aikuinenkin ja jokunen vauva. 

On kuulkaa kovaa hommaa nämä synttärien juhlinnat. Järjestäpä siinä vauva kainalossa unettoman yön jälkeen sellaiset.  Siihen en pystynyt, mutta meilläpä olikin "superlastenhoitaja" oikein yötä. Sankari hiipi hänen viereensä nukkumaan aamuyöstä, oli kuulemma vähän pyörinyt siinä. Tämä onneton uneton äiti nukkui puolillepäivin, jonka jälkeen ryhtyi stressaamaan ehtiikö siivota ennen kuin vieraat tulevat. Ei ehtinyt, lastenhoitaja ehti. En minä lasten takia, vaan niitten vanhempien. On se kumma ilmiö tuokin stressi. Eihän pikkulasten synttäreitä varten ole mitään järkeä siivota.  Stressi on joku järjen ulkopuolinen asia. 

Sankarille juhlinta vasta kovaa onkin. Juhlien lopulla "ei ollut mitään tekemittä" kun kovaluontoinen äiti ei enää riehunnan päätteeksi antanut laskea patjoilla portaita pitkin alas. Itku ja parku ja kaikki väsymys oli kovaa. Huomenna ihmetellään uusin voimin tätä koettua. Kyllä olen helpottunut kun seuraaviin synttäreihin on taas noin vuosi aikaa. Saattaa olla helpottunut tuo sankarikin.

K.

K.

"Aika ja tila tiivistyy"

Juhani "pieni kaukalo -aika ja tila tiivistyy" Tamminen sai eräässä kolumnissa moisen epiteetin, jos kohta voi olla, ettei epiteetiksi voi kutsua tuollaista sisäilmausta. Ei se infiksikään ole, mutta sinne päin. Kyseinen ilmaus tuli mieleen, kun tapasin miehen, jonka aika ja tila oli tiivistynyt. Tai ainakin tila.

Me kaikki olemme erilaisia. Omanlainen oli myös se mies, joka tässä eräänä päivänä kävi minua toimistollani katsomassa. Hän oli asunut Turun Itäisellä pitkäkadulla 30 vuotta. Nyt koitti aika, jolloin miehen piti muuttaa vähäksi aikaa pois asunnostaan. Hän tuli toimistooni kuin papin puheille, vanha mies. Reipas askel kynnyksen yli, hattu pois päästä, hetken hiljaisuus, ja sitten: "Linjasaneeraus".

Rupesimme yhdessä etsimään sopivaa. Sain hänen hiljaisesta puheestaan selville sanan 'painajainen', ja ymmärsin, että muutto asunnosta toiseen, kotoa tilapäiseen, on miehelle aika iso juttu. Minulla sattui olemaan hänelle juuri sopiva kaksio, matkaa hänen asunnoltaan oli enintään 200 metriä. Toinenkin löytyi siitä ihan lähistöltä, yksiö. Mies oli asiasta niin pöllämystynyt, että kunnioitti kaikkia ehdotuksiani pienellä hiljaisuudella. Yksiöstäkin hän periaatteessa oli kiinnostunut, mutta.

"jotenkin kaksio on kivempi, kun sitä on tottunut kävelemään huoneesta toiseen", hän vihdoin sanoi.

Päätin siinä hänen hiljaa ihmetellessään maailmaa tarjota hänelle asuntoa joen toiselta puolelta. Kun hän kuuli sanan 'Heikkilänkatu' hän kavahti. "Se on Portsas, ekse oo?" Ennen kuin ehdin sanoa joo, hän oli jo pyörittelemässä päätään. "Kyllä mä olen niin tähän Kerttulin alueeseen leimautunut". Matkaa Heikkilänkadulle hänen kotoaan oli noin kolme kilometriä.

Puheeksi tuli myös asunto, johon hänen naapurinsa oli päätynyt, minun toimistoni kautta niin ikään. Yksiö on rakuunatiellä. "Sen täytyy olla Rakuunatien ihan toisessa päässä", vanha mies arveli kuultuaan asunnon numeron. Sinne oli matkaa hänen kotoaan reilu kilometri. En voinut olla kysymättä, tunteeko hän aluetta. Mies otti taas nytkähtäen pienen takanojan, katsoi minua silmiin ja sanoi: "mä olen sielläkin joskus nuorena ehkä käynyt".

Kävi ilmi, että herra oli ollut opettajana yliopistolla, ja elämä oli vuosikymmenet pyörinyt yliopiston ja Kerttulin välisellä alueella. Hänelle se tuntui olevan ihan ok. Voi, siitä miehestä saisi mainion jutun, kun joku vain kaivaisi haastattelun häneltä. Minä kirjoitin siinä hänen puhuessaan häpeilemättä muutaman repliikin muistiin koneelleni, jotta ne eivät katoaisi. Tarjosin hänelle kaupantekoa, ja mies ei keksinyt syitä kieltäytyä. Niin hän kaivoi kortin taskustaan ja maksoi varausmaksun kalustettuun asuntoon. Hän oli hyvin helpottuneen oloinen. Hän kiitti, ja poistui. Myös hänen viimeinen lausahduksensa tallentui Rullaviisuun: "Huh! Mää luulen että mää en tänään muuta teekään, tämä oli niin kova homma!"

S.

Kiken yöpöytäprojekti

"Kyllä kaikesta selviää, kun haluaa”, hän naurahtaa.

Ylkkärissä on hyviäkin juttuja. Tämä yllä oleva esim. on oiva esim. Tyylilaji on hyvä, ja idea on kestävä ja toimittaja ei ole ilkeä. Se on aika paljon se.

S.

En nukkunut yöllä. Ensinnäkin meni myöhään ja toiseksi olen ruvennut valvoskelemaan. Yöllä valvoessa tulee monesti mieleen rullaviisujuttuja, mutta päivällä ne ei vät enää ole siellä. Kun aamu yön jälkeen alkoi sarastelemaan, nousin ylös sängystä yrittämästä ja katsoin, miten kaunista kaikkialla oli. Oli ihan siistiä. Aivan pyhä. Ulkona oli kuura. Himmeä valo alkoi tulla ikkunoista sisään ja sitten se voimistui. Kuljin vähän  ympäri taloa kameran kanssa ja ihastelin. Mietiskelin eilistä iltaa. Mieheni se eilen esitteli vieraillemme äänilevyjään. Sitten myöhemmin päivällä mieleeni tuli muuan Pirkko. Pirkko näyttää ulospäin ehkä vähän totiselta. En oikein hyvin tunne Pirkkoa, mutta olen ymmärtänyt, että Pirkolla on sangen jalostunut huumorintaju. Kerran Pirkko oli pyytänyt vieraita kylään katsomaan diakuvia. Pirkko oli teipannut seinälle diakuvia kehyksissään ja kulki sitten kuvan luota toiselle näyttäen taskulampulla valoa kuvan kohdalla ja kertoillen huoneessa istuville vieraille kuvista.

Ennen kuin haimme poikamme kotiin yökylästä ja ennen kuin olin ajatellut Pirkkoa, mietiskelin, että seuraavaksi on minun vuoroni kertoa äänilevyistäni joista en luovu. Tervetuloa sitten taas. 

K.

Ensin heilahdamme taaksepäin

Liikennevalot tuovat aina mieleen Husun. Salskean miehen, joka veti joka tiistai meille jumppaa. Olen minä siitä tainnut joskus puhuakin. Heikki-rehtorikin oli siellä aina toisinaan, ja liikkui keskellämme kuin yksi meistä. Husun vakiolause oli seuraava: "Vasen käsi on se, jossa on peukalo oikealla puolella." Myönnän, minäkin sanon sen aika usein. Silloin ajattelen aina Husua, jolle lausahdus oli varmasti tosi tärkeä.

Husu oli ollut Suomen hiihtomaajoukkueen hierojana. Kerran olin niin kipeä, etten saattanut kävellä juuri portaita. Selkäni oli jostain syystä ihan jumissa, vaikka olin tuolloin oikeasti nuori mies. Menin Husun luo jumpan jälkeen ja pyysin häntä katsomaan selkääni. Hän pani minut mahinmakuulle, laski polvensa ristiselkäni päälle kevyesti, nosti oikeaa olkapäätä ja vasenta lonkkaa. Tuntui, että menin kappaleiksi. En mennyt. Hän väänsi uudestaan, ropellia toiseen suuntaan: vasenta olkapäätä ja oikeaa lonkkaa. Vieläkään en särkynyt, vaikka taas luulin.

Sitten nousin, otin vuoteeni ja kävin. Oli se ihme mies, Husu.

Muuten, siihen aikaan STT uutisoi hiihtäjä Jari Räsäsen doping-sotkuista ensimmäisen kerran. Husu kysyi meiltä, mitä mieltä olemme siitä, mikä on totuus. "Hiihto on puhdas laji Suomessa", hän julisti kuultuaan äänestyksen tuloksen. En muista, mitä me mutisimme siihen galluppiin. Ei kauhean kiinnostava aihe varmaan ollut siinä vaiheessa elämää.

Liikennevalot tuovat aina mieleen Husun, sillä hän sanoi, että liikennevaloista lähdetään heilahtamalla taaksepäin. Lonkka siis työntyy eteenpäin, ja siitä sitä sitten mennään. Näin tosiaan tapahtuu. Minä sen sijaan uin vastavirtaan, kuin Lohen suku konsanaan, nyttemmin kun olen tullut tietoiseksi tästä ihmislajin taipumuksesta. Annan pääkoppani painaa vartaloni etukenoon sillä painolla ja painoarvolla, jonka pää hyväksi näkee. Pienimmästä päästähän se ei ole, joten toisinaan kallistun ihan riittävällä vauhdilla eteenpäin. Kun olen startissa odottamassa valojen vaihtumista, ja valo vaihtuu, huomaan, että lähtöön keskittymällä ehdin liikkeelle ennen niitä lantionkeikauttajia. Ja niitä on paljon.

Tänään oli hassu hetki liikennevaloissa. Paleli, vedin hupun päähän ja pidin käsiä taskussa. Seisoin suojakäytävän reunalinjan kohdalla liikenteenjakajan päällä ja tuijotin hiljaisia ja puolikuolleen näköisiä suomalaisia naisia kadun toisella puolella. Heitä oli viisi, ja he olivat sen näköisiä, ettei ympäröivä maailma heitä kiinnosta ollenkaan. Sillä sellaisia pitää kaikkien suomalaisten olla, sillä niin on jätetty kirjoittamatta, sillä kirjoittamattomia sääntöjä ei kirjoiteta ollenkaan. Ja punaista kesti pitkään ja minun oli siinä hyvä olla vaikka paleli ja olin ajatuksissani ja mittailin ihmisiä vastapuolella katua. Ja kun valo vaihtui, lähdin nopeasti liikkeelle. Olin pitänyt katseeni koko seisomisen ajan ylhäällä, enkä huomannut oranssia aurauskeppiä, joka oli suoraan edessäni. Onneksi jalkani olivat pitkät, eikä keppi raapinut minua pahasti. Mutta siinä kepin raapiessa ehdin ajatella, että mitäköhän nuo minusta ajattelevat.

S.

PIENI KERTOMUS

PIENI KERTOMUS JONKA TARKOITUKSENA ON KUVATA SEN PYSYVYYDEN SATTUMANVARAISUUTTA, JONKA SISÄLLÄ LUULEMME ELÄVÄMME, TOISIN SANOEN LAIT VOISIVAT HYVINKIN TEHDÄ TILAA POIKKEUKSILLE, SATTUMILLE TAI EPÄTODENNÄKÖISYYKSILLE, JA SAAPA NÄHDÄ MITEN SELVIÄT

Salainen raportti CVN/475 a/W

OCLUSIOMin sihteeriltä

VERPERTUITin sihteerille

...hirvittävä sekaannus. Kaikki sujui mainiosti eikä ohjesääntö koskaan tuottanut hankaluuksia. Mutta nyt päätetään yhtäkkiä kutsua koolle Toimeenpanevan Komitean ylimääräinen kokous ja siitä vaikeudet alkavat, kohta näette millaisia odottamattomia sotkuja siitä syntyy. Rivit täysin sekaisin. Epävarmuus tulevaisuuden suhteen. Komitea siis kokoontuu ja ryhtyy valitsemaan uusia toimihenkilöitä niiden kuuden tilalle, jotka menehtyivät traagisissa olosuhteissa, kun helikopteri, jonka kyydissä he ylittivät maisemaa, syöksyi veteen ja he kaikki menehtyivät aluesairaalassa koska sairaanhoitaja ruiskutti heihin erehdyksessä sulfamidia sellaisina annoksina, ettei ihmisen elimistö pysty sitä hajottamaan. Kun komitea, joka koostuu ainoasta henkiinjääneestä jäsenestä (hän oli onnettomuuspäivänä jäänyt kotiin vilustumisensa takia) ja kuudesta varajäsenestä, nyt on koolla, ryhdytään äänestämään OCLUSIOMin jäsenvaltioiden asettamista ehdokkaista. Herra Felix Voll valitaan yksimielisesti. (Taputuksia.) Herra Felix Romero valitaan yksimielisesti. (Taputuksia.) Suoritetaan uusi äänestys, ja herra Felix Lupescu tulee yksimielisesti valituksi. (Hämmennystä.) Virkaatekevä puheenjohtaja pitää puheenvuoron ja esittää lystikkään sutkauksen etunimiä koskevasta yhteensattumasta. Kreikan edustaja pyytää puheenvuoron ja ilmoittaa, että niin omalaatuiselta kuin se kuulostaakin, hän on saanut hallitukseltaan tehtäväksi ehdottaa virkaan herra Felix Paparemologosta. Järjestetään äänestys, ja hänet valitaan äänten enemmistöllä. Siirrytään seuraavaan äänestykseen, jonka voittaa Pakistanin ehdokas, herra Felix Abib. Tässä vaiheessa komitea joutuu sekasorron valtaan ja kiiruhtaa suorittamaan viimeisen äänestyksen, jossa tulee valituksi Argentiinan ehdokas, herra Felix Camusso. Läsnäolijoiden taputtaessa silmiinpistävän kiusaantuneesti komitean vanhin jäsen toivottaa tervetulleiksi uudet jäsenet, joita hän luonnehtii sydämellisesti kaimoiksi. (Tyrmistyneitä ilmeitä.) Komitean kokoonpano luetaan ääneen, ja siihen ovat tulleet valituiksi seuraavat henkilöt: puheenjohtaja ja komitean vanhin onnettomuudesta hengissä selvinnyt jäsen Herra Felix Smith; jäsenet: herrat Felix Voll, Felix Romero, Felix Lupescu, Felix Paparemologos, Felix Abib ja Felix Camusso.

Vaalin tulos saattaa OCLUSIOMin päivä päivältä arveluttavampaan valoon. Iltapäivälehdet julkistavat Toimeenpanevan Komitean kokoonpanon ja höystävät uutista vitsikkäillä, asiattomilla kommenteilla. Sisäasiainministeri kävi tänä aamuna puhelinkeskustelun pääjohtajan kanssa. Paremman puutteessa pääjohtaja on käskenyt julkistaa tiedonannon, joka sisältää komitean uusien jäsenten curriculum vitaet - he kaikki ovat johtavia taloustieteen asiantuntijoita.

Komitean on määrä pitää ensimmäinen kokous ensi torstaina, mutta huhutaan että herrat Felix Camusso, Felix Voll ja Felix Lupescu aikovat esittää eropyyntönsä myöhään tänä iltapäivänä. Herra Camusso on pyytänyt ohjeita eronpyynnön muotoilemiseksi; tosiasiassa hänellä ei ole mitään pitävää perustetta vetäytyä komiteasta, vaan hänen ainoana vaikuttimenaan - herra Vollin ja Lupescun tavoin - on toive siitä, että komitea koostuisi henkilöistä, joiden etunimi olisi jokin muu kuin Felix. Todennäköisesti eropyynnöissä vedotaan terveydellisiin syihin ja pääjohtaja hyväksyy ne.

Julio Cortázar, Tarinoita kronoopeista ja faameista.

Oli minulla tähän joku tarinakin, mutta nyt ei muistu mieleen.

K.

Hauskin juttu pitkään aikaan

En ole maailman aikoihin lukenut Loviisan Sanomista näin hauskaa juttua.

S.

Kriittinen ote

Kun entisessä elämässäni viihdytin itseäni ja yleisöäni kirjoittamalla, minulla olisi ollut oiva mahdollisuus kritikoida musiikkiesityksiä, sen puolesta. Jotenkin vain en kuitenkaan juuri koskaan sitä tehnyt. Minulla oli syyni. Luulen, että olisin siitäkin työstä selvinnyt kohtalaisen vähin ruhjein. Kerran olin Barbara Hendricksin kanssa tilaisuudessa, ja me sopulit kysyimme häneltä asioita. Hän haukkui Jessye Normanin ylä-äänilaulantaa rumaksi, sillä tältä mainitulta laulajalta puuttui korkea pianissimo, josta Hendricks jää aikakirjoihin, tai on jo jäänyt. Esiintyvänä taiteilijana hänen ohitseen on tultu vasemmalta ja oikealta jo pitkän aikaa, mutta äänilevyjä kuunnelleet musiikintuntijat ovat ilmeisen yksimielisiä siitä, että Hendricks kuuluu mm. Mattilan Karitan ohella kaikkien aikojen kahdenkymmenen suuren sopraanon joukkoon. Paraisilla muuten, niin paras paikka kuin tämä onkin asua, sössittiin nämä käytännön kulttuuripoliittiset asiat pahanlaatuisesti. Kyseinen sopraano halusi tänne asumaan, mutta siinä oli jotain hässäkkää, ettei näin käynyt. En muista ihan tarkkaan, pitikö minun olla tästä asiasta hiljaa, joten en kerro enempää. Toinen syy on, etten muista, miten se homma meni.

Kirjoitan kuitenkin nyt kuvitteellisen arvion kuvitteellisen sävellyksen kuvitteellisesta esityksestä.

Joensuun Kukkolan kylän tsasounassa kuultiin keskiviikkoaamuna Hieronymus Gurchiuksen loppiaismotetti Terex auditorium. Kantaesityksen johti Harmo Holmer, joka johti kutostien muusikot -nimistä orkesteria. Teoksen vokaaliosuuksista vastasi kuoro sekä solistit, joista melkein kaikki olivat harjoitelleet osuutensa riittävän hyvin. Se, mitä riittävän hyvä tarkoittaa, on tietysti kuulijan korvissa, enkä itsekään ollut paikalla kun teosta esitettiin, mutta kenraaliharjoituksia pääsin kyllä kuuntelemaan. On tietysti mahdollista, että oppimista on tapahtunut vielä sen ja esityksen välissä, sillä oppia on ikä kaikki, mutta yleensä näitä Gurchiuksen motetteja harjoitellaan kotona ennen varsinaisia orkesteriharjoituksia.

Kriitikkona kiinnitin huomioni myös baliikkiin, joka alkoi heti, kun harjoiteltavan osan musiikki oli päättynyt. Harmo Holmerilla ei ollut kovin kiinteää otetta musiikkiin sen paremmin kuin muusikoihinkaan. Olen kuullut saman teoksen kantaesityksen monesti aiemminkin, ja tiedän, miltä näyttää kun johtajalla on homma hanskassa. Silloin ei kenenkään tarvitse pulputtaa eikä pölpöttää, kaikki vain odottavat niitä kultajyviä, joita johtajan suusta putoaa muusikoiden nokittavaksi. Keskiviikkoaamuna Joensuussa taisi käydä niin, ettei ollut mitä odottaa, ja muusikot puhkesivat puhumaan oloaan helpottaakseen.

Kuoro oli raikas ja teoksen kantaesitys olisi sen puolesta voinut sujua mainiosti. Solistit olivat suolaliemessä keitettyjä tekijöitä siltä osin kuin olivat, keittoliemen suolaisuuden aste vain vaihteli yksilöittäin. Hyvin tehtävissään menestyneitä laulajia yleensä pyydetään uudestaan laulamaan. Ne, jotka eivät menesty, harjoittelevat lisää. Jos ei harjoittelu maistu, silloin pitää keksiä jotain muuta. On toki laulajia, jotka oppivat vähällä harjoittelulla, mutta oppiminen tarkoittaa sitä, että kun pitää osata, osataan. Kuoro oli vahvistunut vyötäröltä ja alavatsasta sitten viime näkemän. Silti kaikkien laulajien ääntä en kuullut vaikka yritin kyllä kuunnella ja tiesin että ääni on.

Gurchiuksen motetti oli kaiken kaikkiaan sangen lystikästä kuunneltavaa. Teoksen ainoa a cappella -kohta neljännen osan lopussa oli kaiken kaikkiaan ehkä keskiviikkoaamun parasta antia. Sille tietysti loi varjonsa Kukkolan kylän upea tsasouna, jonka jälkikaiku on niin pitkä, että vaikka nuotteihin ei Gurchius ole yhtään soitinta siihen kyseiseen a cappella -kohtaan kirjoittanutkaan, niiden ääni vain soi ja soi. Ja soi.

Kun teos seuraavan kerran tällä kokoonpanolla kantaesitetään, luulen että menen taas kuuntelemaan kertausharjoituksia. Varsinaiseen esitykseen en tule, sillä olen lastenhoitajana luultavasti silloinkin. Omien ja naapurin. (Eilen minulta kysyttiin, miten perheemme klaaraa esityksen. Huomasin vasta kotona, että jätin vastaamatta kysymykseen. Olin varmaan aika väsynyt silloin. Ensi kerralla kuuntelen tarkemmin ja vastaan asiallisesti.)

S.

Kevättä ja syksyä

_ _

Niilo katsoi opettajaa ja nosti lakkia.

-Tulkaa nyt kaikki lapset tänne, asettukaa tähän suoriin riveihin, sitten pääsemme sisälle, tulkaa nyt kaikki, tule sinäkin. Pojat, ottakaa kädet pois taskusta ja seisokaa hiljaa.

-Tulkaa nyt rivi kerrallaan tästä sisälle, tulkaa tulkaa.

Niilo tuli sisälle korkeaan eteiseen. Toisten seassa hän meni ovesta luokkaan.

-Lakit ja takit jätämme tähän naulakkoon, sanoi opettaja ja hymyili.

-Kuulkaa te, jotka olette nyt toisella luokalla, menkää istumaan samaan järjestykseen kuin olitte viime lukuvuonna, niin kuin keväällä.

-Te uudet lapset, asettukaa tähän seisomaan riviin, sinä tähän, sinä tähän, sinä olet pitempi, sinä tähän.

-Te kaksi poikaa, menkää istumaan tuonne ensimmäiseen pulpettiin. Istukaa siihen, se on teidän pulpettinne. Sitten te kaksi, menkää seuraavaan, puhui opettaja ja asetti lapset pulpetteihin.

Kun opettaja vei Niilon pulpettiin, Niilo tunsi hyvää hajua. Opettaja kyseli nimiä ja katsoi paperista. Hän käski nousta seisomaan pulpetin viereen silloin, kun vastasi opettajalle. Kun kaikki olivat paikoillaan, opettaja meni luokan eteeen.

-Nouskaa kaikki ylös pulpetin viereen seisomaan, kädet pois taskuista, katsokaa tänne.

-Istukaa. Pankaa kädet pulpetille ristiin.

-Nouskaa ylös, nyt.

-Istukaa.

-Ylös nyt.

-Istukaa.

Niilo katsoi opettajaa, opettajan pöydän vasemmalla puolella oli taulu, jossa oli punaisia ruutuja, opettajan takana ikkunan edessä oli taulu, taulun yläpuolelta näkyi ulos. Niilo nosti pulpetin kantta ja pani kiinni. Vasemmalla puolella oli korkeita ikkunoita, joista näkyi punainen ulkohuonerakennus ja petäjiä. Oikealla puolella oli kaksi korkeaa uunia ja niiden välissä hella. Toisluokkalaiset istuivat uunien puolella.

-Nyt laulamme, lausumme ensin sanat.

Mä silmät luon ylös taivaaseen

ja yhteen käteni liitän.

Sua, Herra, ystävä lapsien,

nyt hartain mielin mä kiitän.

Opettaja ja oppilaat lausuivat yhdessä, sitten opettaja ja oppilaat lauloivat.

Niilo aukaisi pulpetin kantta, siellä oli musteläikkiä pohjalla ja kynän lastuja. Pulpetissa oli kynän haju; luokassa oli maalattujen ovien ja pulpettien haju. Opettaja puhui ja nimitti heitä lapsiksi.

-Nyt me lopetamme ja huomenna koulu alkaa yhdeksältä. Nouskaa ylös, pankaa kädet ristiin ja seisokaa aivan hiljaa, rukoilemme.

Herra siunatkoon meitä ja varjelkoon meitä.

Herra valistakoon kasvonsa meidän päällemme

ja olkoon meille armollinen.

Herra kääntäköön kasvonsa meidän puoleemme

ja antakoon meille iankaikkisen rauhan.

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Amen.

Niilo lähti pulpettien välistä. Hän otti lakin hyllyltä, seisoi eteisessä ja meni ulos sementtiportaille ja alas porrasritilälle ja maahan.

_ _



Antti Hyry

Kirjamessuista tosin on jo aikaa

Sanonpa silti, mikä tuolloin sanomatta jäi. En siis kaikkea, mutta Hesarin esikoisraadin osalta. Lehtihän on perinteisesti valinnut vuoden esikoisen, ja antanut tälle sitten rahaa siitä hyvästä. Ehdokkaita rahan saajaksi on kymmenen, tänä vuonna miehiä taisi olla neljä, jos oikein en muista.

Ne käveli messuilla sinne lavalle kaiken kansan katseltavaksi. Raakileita olivat, kuten meillä ihmisillä on tapana olla, kuka milläkin osastolla. Ensimmäisen raakuus oli kouriintuntuvaa nimenomaan esiintymisosastolla. Miki Liukkonen oli hyvin nuori, muistaakseni 19-vuotias runoilija. Hän sulki kasvonsa käsien kätköön, ja oli koko ajan taipuvainen kääntämään kylkensä ja mieluiten takaraivonsa yleisölle. Hän oli niitä harvoja, jotka paljastivat rehellisesti pöllämystyneisyytensä toimittajien typerään kysymykseen, joka siis esitettiin kaikille samanlaisena: Miksi juuri nyt, miksi juuri tämä kirja. "Jos mä en olis kirjottanu tätä, mä olisin kirjottanu jonku toisen" kuului vastaus osapuilleen.

"Älykkö, kulttuurivaikuttaja, glamourblondi" kuvailee itseään Laura Gustafsson, joka oli rivissä toisena. Tosin hän ei siinä näitä määreitä latonut, vaan Ylioppilaslehden haastattelussa. No, en arvostele sen enempää tässä. En kuitenkaan pitänyt siitä, mihin tapaan hän kiroili lavalla. Minusta se oli mautonta enkä löytänyt sille perusteita vaikka ihan totta yritin. Gustafssonin kirja on Huorasatu.

Silene Lehto kirjoitti runokirjan, jossa valaat liikkuvat. Lehto esiintyi hyvin taviksenomaisesti, sanan myönteisessä merkityksessä. Ei varmasti yrittänyt mitään muuta mitä on. Ymmärsin, että kirjakin on säyseä. Hän lähti valaiden matkaan on Otavan kustantama.

Mooses Mentula oli pitkä mies, eilen tarrasin kirjastossa hänen novellikokoelmaansa Musta timantti (WSOY). Mooses on oikeasti Seppo, mutta hänestä meinasi tulla Mooses, ja nyt hän kokeilee Mooseksena oloa. Mooses oli mukavan oloinen tyyppi. On kuulemma lukenut Juha Seppälän teokset, kaikki.

Pekka Hiltunen kirjoitti dekkarin. Pekkakin oli mukava ja hymyilevä tyyppi. Varmaan olisi hyvä kaveri, vinkiksi vain teille jotka etsitte kaveria itsellenne. Kustantajalta voi kysyä puhelinnumeroa. Minusta oli kiva kun hän sanoi, että on tavannut elämässään hienoja naisia, ja halusi kirjoittaa heidät sitten sinne kirjaansa. 

Haastattelijana toiminut toimittaja Sanna Kangasniemi antoi seuraavaksi puheenvuoron Iida Raumalle (Katoamisten kirja, Gummerus) ja sanoi, että siinä meillä on upea suomalainen nainen. Rauma katseli vähän huvittuneen oloisesti ympärilleen. Rauman kohdalla haastattelijat tivasivat kirjan omaelämäkerrallisuutta. He sanoivat, ettei ole kovin viisasta sitä kysellä ja kyselivät kuitenkin yhdeltä ja toiselta. Raumaltakin. Kangasniemi määritteli Rauman kirjan, kuten yritti määritellä kaikkien muidenkin teoksia. "Tässä sun kirjassa kritisoidaan miehiä", Kangasniemi sanoi ja oli siitä asiasta ja löydöstään silminnähden innoissaan. Puupää, sanon. Rauma onneksi kiisti, että hänen kirjassaan kritisoitaisiin miehiä. Ihan sama kuin joku kritisoisi sikoja tai heinäsirkkoja tai kiviä tai pilviä. En käsitä, miten tuollaisia tyyppejä päästetään puhumaan julkiselle paikalle valtakunnan päälehden nimissä.

Jenni Linturin Isänmaan tähden (Teos) oli Seppo Puttosen ja Jarmo Papinnimen mielestä vuoden paras esikoinen. Minä sain senkin eilen haltuuni. Linturi oli jotenkin hirveän viehättävän oloinen, ja hänen esiintymisensä oli levollista eikä siinä ollut sellaista raakileisuutta. Mutta toimittajille hän oli tyly. "En mä pysty vastaamaan tuohon kysymykseen" hän sanoi ensimmäisen kysymyksen kohdalla ja antoi mikrofonin eteenpäin. Myöhempiin kysymyksiin Kangasniemi sai yhtä napakoita ja tyhjentäviä vastauksia. Linturi ei selvästikään halunnut lähteä toimittajien piiritanssiin mukaan. Kysyin häneltä tilaisuuden jälkeen, miksei hän vastannut kysymyksiin. "Ehkä mua jännitti." Matti kuunteli paneelia kanssani ja sanoi minulle, että ei muilla kuin Hyryn Antilla ole oikeus käyttäytyä noin... Mutta pidin silti.

Suvi Valli oli toinen, joka kiroili. En minä siitäkään pitänyt, kiroilusta, mutta hänen ajatuksensa olivat muuten ihan hyviä. Hän oli asunut Saksassa ja juoksennellut kirjan syntyaikoihin minkä lie virran varrella, ja kuulemma juoksu kuului runoissa. Vai olikohan se liike, ihan kai sama.

Satu Taskisen täydellinen paisti oli kans yks kirja, josta Puttonen ja Papinniemi aiemmin viittaamassani ohjelmassa pitivät, jos heitä oikein tulkitsin. Kirjassa valmistetaan paistia anopille, ja homma menee raskaamman jälkeen pieleen. Taskinen oli jo aikuinen, saavat esikoisetkin olla aikuisia. Meidän äitikin on aikuinen ja esikoinen.

Antti Leikas oli porukan hauskin, ylivoimaisesti. Se oli niin valmis siihen esiintymiseen, ja veti koko ajan sitä Kangasniemeä hoplästä, ei sillain mauttomasti, vaan maullisesti. Leikaksen kirja Melominen kertoo viiden lapsen isästä, joka valvoo yöt lasten kanssa ja on päivät ihan tillin tallin toimistossa. Hulluus kai siinä on jollain tavalla jo läsnä. Leikakselta kysyttiin lopussa, onko hän itse väsynyt. Hän vastasi: Tuota, voitko toistaa kysymyksen. Kangasniemi aloitti toistamisen, yleisö nauramisen. Minä nauroin äänekkäimmin.

S.

Aina ehtii aloittaa

Päivä oli hyvä. Aamulla ei tietokone toiminut, sillä kani oli unohtunut yöksi pureksimaan johtoja. Sainpahan vaihdettua modeemin, löytyi vihdoin käyttöä vintillä lojuneille varakappaleille. Toinen varakappale päätyi Lutun kyytiin, kun hänelläkin oli modeemin tarvetta. Kolmas jäi vielä vintille.

Ajauduin lounaalle lounaspaikkaan. Sain lounaspassin täyteen leimoja, ja joudun lähiaikoina uudelleen lounaspaikkaan. Ruoan kanssa on aina vähän niin ja näin, että osuuko vai uppoaako, tänään jouduin tyytymään porsaaseen. Söin sitä yllin kyllin, kunnes ohutsuolta kivisti. Sitten söin kahvit ja hillokeksit, sillä ei niitä voinut jättää syömättäkään, hintaanhan se ei olisi vaikuttanut. Jätin kuitenkin kahvin jämät kuppiin, sillä tuntui, että nesteen pinta sisälläni lähestyy kurkkua. Menin ja hurskastelin maksaen edellisellä kerralla maksamatta jättämäni karpalomehun samaan syssyyn. Syssy lienee syli, onko? Hassua, että kun ensin vie jotain maksamatta ja sitten maksaa, niin saa sädekehää enemmän päänsä päälle kuin se, joka vie ja maksaa samalla kertaa. Jopa enemmän kuin se, joka maksaa hyvissä ajoin ennen kuin tulee hakemaan haettavansa.

Vaapuin toimistolle. Sain tyttäreni luokseni noin neljältä, ja lähdin hänen kanssaan hommiin. Ähisi onneton koko ajan kantokopassaan. Ajoin satamaan, hain kaksi sänkyä kyytiin. Vastasin puheluun, jossa minua englanniksi muistutettiin rikkinäisestä loisteputkesta asukkaan vessassa. Lupasin hoitaa tänään (olin luvannut niin jo aiemmin, mutta unohdin lupaukseni heti sen annettuani). Vauva ähisi, yritin olla nopea. Ajoin Runosmäkeen (ulkoturkulaisille sanottakoon, että paikka ei ole ollenkaan niin proosallinen mitä nimi antaa ymmärtää, vaikka eräs huonoa suomea puhuva ihminen minulle runousmäestä kerran puhuikin) ja nostin lapsen autosta. Korjasin hänen tuttinsa asentoa lukuisia kertoja hänen siinä maatessaan. Korjaustöiden välillä kannoin sänkyjä tykötarpeineen autosta taloon, alaovesta sisään. Sitten kannoin tavaraa yläkertaan. Välissä vispasin kantokoppaa. Se olisi voinut minuakin naurattaa ellei olisi ollut jotenkin haastavan tuntuista. Mutta selvisin, sillä hissi oli suuri. Varsinaiset sängyt mahtuivat molemmat sinne. Minä ja tytär menimme portaita pitkin.

Kannoin sängyt sisään. Välillä heijasin kantokoppaa. Ruuvasin sänkyyn jalat, auoin petauspatjapaketit, heijasin kantokoppaa, roudasin rikkinäisen sängyn ulos, heijasin kantokoppaa, juttelin kullanmurulleni, siirtelin sänkyjä, keräsin tavarani, heijasin koppaa, lähdin pois ja ulos ja autoon. Rouva odotteli minua keskustan kahvilassa. Tapasimme siellä ihan mukavissa merkeissä. Kohta lähdin kuitenkin asentamaan lamppua. Se oli niitä asioita, jotka sujuivat. Asennuksessa meni niin vähän aikaa, että kaikkien toivo siitä, että ehtisin vielä kuudeksi yliopistolle, syttyi taas. Toisen epäonni on toisen onni. Pitkään jaaritteleva, leukoihinsa puhuva luennon johdantospiikkeri jauhoi vielä purkkaa kun saavuin saliin, jossa luennon oli jo pitänyt alkaa kauan aikaa sitten. Ehdin kuulla Marja-Leena Mikkolan puheenvuoron ensi sanoista alkaen. Ne olivat aika sympaattisia, ei ole helppoa puhua sen jälkeen kun joku on pitkään luetellut saavutuksia. En sano tätä siksi, että itselleni olisi jokapäiväistä leipää odottaa ensin kymmenen minuuttia, kun joku kertoo urotöistäni joita olen elämässäni saavuttanut, ja sen jälkeen astua stagelle puhumaan siitä, miten minusta tuli minä. Sen vain aistii, että jahas, mitäs se nyt keksii sanoa, kun sitä noin imarreltiin, jotainhan sen pitää sanoa ikään kuin kuitatakseen, en minä ainakaan keksisi mitään nohevaa.

Mikkola oli sitä mieltä, että kun vanhaksi elää niin kaikenlaista sitä ehtii, ja nuo voi jättää omaan arvoonsa tuollaiset. Ihan jees kommentti. Hän puhui lapsuutensa maisemasta, jota hän kuljettaa teksteissään mukana. Siinä oli virta, ja hän on virran vietävänä. Toisaalta siinä on tuttu veden ranta, toisaalta virta vie tuntemattomaan mustaan veteen. Marja-Leena Mikkola mainitsi isänsä itsemurhan hänen ollessa kuusivuotias, ja puhui myös jostain tekstistään, jossa aihetta käsiteltiin. Sodasta hän myös puhui, muttei puuduttavasti, eikä siis sodasta vaan siitä, miten se on ihmisissä. Ja hän puhui kirjastaan, joka otettiin aikanaan ihan hyvin vastaan, mutta josta ei sitten jotenkin vain tullut keskustelua. Hän taisi käyttää ilmausta "ei annettu syntyä keskustelua". Novellistinahan Mikkola tunnetaan, on aina tunnettu, ja se puoli hänen tuotannostaan on jo vuosikymmeniä kuulunut ihan siihen terävimpään kärkeen. Onneksi kirjallisuuden terävyyttä ei vieläkään mitata rahassa tai myyntiluvuissa. Novellitaide on ilmeisesti vähän jalkapuolen asemassa romaanitaiteen rinnalla, populaarissa katsannossa? Hän ei oikein tykännyt omista romaaneistaan, eikä niitä montaa ole syntynytkään. Kaikki Mikkolan tekstit tuntuvat hakeutuvan novelleiksi, niin hän jotenkin sanoi. Kysyin Mikkolan runosta Laulu naisen tehtävästä, ja kirjoitin siitä (vastauksesta) tuonne blogimme kommenttikenttään, missä ilokseni siitä aiemmin jotkut kirjoittelivatkin.

Sitten Ilpo Tiihonen kertoi, miten hänen kirjansa ovat syntyneet. Ilpo oli kaikin puolin hauska mies. Hän totesi aiheen vaativaksi kävellessään salin etuosaan ja pysähtyi pöydän taakse. Hän nosti kätensä ylös ja sanoi melko vakavana: "Hyvät ystävät, mitään salaamatta." Siitä ei tullut yhtään tärkeä olo, vaan merkillisen tilannetajuinen kommentti upposi kyllä ainakin minuun, ja ymmärsin että ei sitä muutkaan hyljeksineet.

Tiihosen teksti, jonka hän esitti yleisölle puhuen, oli kuin runoproosaa. Se oli hyvin kaunista ja huvittavaa samalla. Hän puhui, miten lapsena hän kadehti siskoaan, joka sai käydä koulua. "Hänellä oli läksyt, hänellä oli opettaja, hänellä oli kouluruoka. Hän leikki välitunnilla. Hänelle kellot soivat", Tiihonen luki hartaasti. Hän kertoi myös, miten itse perusti koulun komeroon. Istui tuolilla opettajan roolissa ja kysyi, kuinka pitkä on Niilin virta. Nousi ylös toiselle tuolille, vastasi, siirtyi taas opettajan tuolille ja sanoi: Oikea vastaus! Kun oikea koulu alkoi, hän tuli ulos komerosta. Meni hetki, ennen kuin hän tajusi, ettei koulussa niin vain sooloilla. Koulussa opettaja istui ylempänä ja muut alempana. "Aika pantiin palasiksi", Tiihonen sanoi. Helppo kuvitella, miten aikaa siellä Tiihosen komerossa ei tosiaankaan ollut kukaan pilkkomassa. Runoilija mainitsi vielä, miten hän yritti olla luova. Pesäpalloa pelattaessa hän päätti harhauttaa lukkarina ollessaan, eikä syöttänytkään palloa vaikka siltä näytti. Siitä seurasi pesäpallomailan lyönti lukkarin päähän. "Joku voi tietysti luulla, että runoilijan taival alkoi siitä, mutta tarvittiin vielä paljon kolhuja ennen sitä."

Tiihosen lapsuus- ja kouluaikakuvauksessa oli jotain merkillistä ja pysäyttävää. Ihastelen yhä sitä, miten hän maalasi oman sanallisen maailmansa, jossa he 10-12 vuotiaat pojat asuivat. Siis heillä oli poikaporukka, jotka yhdessä olivat sitä mieltä, että kieli on hieno juttu. "Tutkittiin, mitä voi sanoa, ja mitä sanotaan. Oli yllättäviä rinnastuksia ja muita runouden elementtejä. Pohdimme, miksi 'koski' on olemassa mutta 'koska' ei." Hän puhui vapaan kielen vihreistä niityistä. Mitenkä onkaan kaunista ajatella, että nuori mies on saanut tallata vapaan kielen vihreillä niityillä! Itse ajattelen niin, että sen on täytynyt olla tiedostamatonta, ainakin osittain, sillä vain silloin niitty säilyy vapaana ja vihreänä. Kyllä lapsuus on suurenmoista, kyllä meidän pitäisi olla lapsien tukena että vielä tänä internetin aikakautenakin lapset saisivat olla lapsia, oppia, sanailla, piirtää, salailla, veisata virsiä ja muistuttaa kirsiä.

Illan tullen kala nappaa

palaa pesään kuikka

rakkauden voi hyvin tappaa

jaloviinahuikka.

Tässä oli jotain hyvin seisauttavaa, mutta en kuullut, mitä Tiihonen sanoi ennen kuin luki tämän runonsa. Ainakin siinä on luonnonkuvausta ja sitten yllättäviä käänteitä. Hän kertoi myös, mitä Pekka Tarkka oli kirjoittanut hänen esikoiskokoelmansa kritiikkiin: Ilpo Tiihonen tavoittelee otetta sanoihin ja ajatuksiin. "Se oli totta." Jostain hänen puheestaan jäi myös mieleen jokin aforismin kaltainen, liekö runokirjan nimi tai jotain: Aina ehtii aloittaa. Siinä on jotain minua :)

Ajelin Skräbböleen. Siellä joimme teetä taas, ja tapasin vaimoni ja tyttäreni uudestaan. Suunnittelimme, palaveerasimme ja soitimme ja varmistimme, ja oli kiva että näin sai olla. Otin tyttäreni ja ajoin kotiin, rouva tuli perässä. Kotona ikioma lastenhoitajamme oli pannut lapset nukkumaan. Lounaan jälkeinen ähkyni alkoi helpottaa. En silti syönyt vieläkään mitään, koska kello oli vasta kymmenen. Ilahduin kuullessani, mitä neljävuotias keskimmäisemme oli alkanut retostelemaan hänelle kesken iltapuuhien: Tietikkö tää että meiän itä on toti hyvä tyyppi? Te on, on te. Soitin johannespassion alttoaariaa, jonka saatan oppia jos oikein harjoittelen, ja vispasin taas kantokoppaa vasemmalla jalallani. Rouveli tuli kotiin ja söin leivän hänen kanssaan ja tulin sitten kirjoittamaan päivän tarinaa, kun niin monesti jää päivän tarina kertomatta. En sitäkään ole saanut kerrottua, miten en oikein tykännyt Hannu Raittilan viikon takaisesta puheenvuorosta. Aitous ja vilpittömyys ovat hyveitä, oman tekstin tai ainakaan oman kirjoittamisen äärellä ei saa olla liian tärkeänä. Siitä häviää hupi ja tulee tilalle myötähäpeä, jota kukaan ei halua kokea. Ehkä minä koin Raittilan sanan alla jotain sellaista. Sinikka Nopola sen sijaan sai minut nauramaan. Hän oli hyvin koominen, ja nimenomaan omalla kustannuksellaan.

Ja sitten, aina vain parani. Sorvari soitti ja kertoi kaivanensa tämän. Tiedättekö, mitä tarkoittaa kun Sorvari ryhtyy kaiveluhommiin? Silloin syntyy selvää jälkeä. Kaimani jahtasi nuotin Ukrainan kansallisesta kirjastosta kerjäämällä sähköpostitse tunnukset jonkinlaiseen sähköiseen arkistoon. Sieltä nuotti löytyi, kuusiääninen kaunis joululaulu, jonka tosiaan King's singers on ikuistanut äänilevylle. Hän kirjoitti laulun puhtaaksi ja tilasi virsirunoilija-Niilolta sanat. Ehtipä mies jo jakaa nuottia kuorossaan ja kokeilivatkin kutaleet jo sitä siellä hitusen. Luulen, ettei laulu ole aiemmin Suomessa soinut, ainakaan suomalaisten laulamana. Saas nähdä, tuleeko sieltä kokonaan uusi teksti vai onko tämä sananikkari vääntänyt koko tekstin "uuteen uskoon" vanhaa sanontaa käyttääksemme. Ihan luterilaista perinnettä se alkuperäinen teksti noudattaa, mutta balladinomainen se on. Meillähän ei suomessa oikein ole sellaista balladiperinnettä mitä näihin joulutarinoihin tulee, vai onko? Tuima talven on pakkanen ;)

Minulla on syyni olla tästä nuottiasiasta  innostunut näin joulun alla, ja muutenkin. Parasta kuitenkin oli, kun meitä pyydettiin kummiksi! Puskista! Ei hassumpi päivä.

S.

Pyhäinpäivänä. 

K.

Sairastan. En ymmärrä miksi, mutta ajattelin että Prokofjevin Klassinen sinfonia voisi auttaa. Tässä teillekin jos kipu tai lama iskee.

K.

Ylittämätön sanataiteen mestariteos

Hauen laulu

Kosteasta kodostaan
nous hauki puuhun laulamaan

kun puhki pilvien harmajain
jo himersi päivän kajo
ja järvelle heräsi nauravain
lainehitten ajo
nous hauki kuusen latvukseen
punaista käpyä purrakseen

lie nähnyt kuullut haistanut
tai kävyn päästä maistanut
sen aamun kasteenkostean
loiston sanomattoman

kun aukoellen
luista suutaan
longotellen
leukaluutaan

niin villin-raskaan
se virren veti
että vaikeni
linnut heti
kuin vetten paino
ois tullut yli
ja yksinäisyyden
kylmä syli.

(A. Hellaakoski, Jääpeili 1928)