maanantai 31. lokakuuta 2011

Halpahintaista

Vanhan miehen haju sieraimissa on pieni hinta siitä että saa käydä mielenkiintoisen keskustelun. Onneksi ajauduin Luonnonperintösäätiön kojulle kirjamessuilla, sillä siellä tapasin Pentti Linkolan. Ihan kaikkea, mitä ajattelin, en sanonut hänen kanssaan keskustellessani, mutta en silti tuntenut oloani epärehelliseksi. Ensimmäisen kerran törmäsin hänen ajatuksiinsa nimittäin lukiossa. Biologianopettajamme, jonka nimeä en nyt saa päähän mutta jota yleisesti sanottiin mukurapistiäiseksi, koska hän "ensimmäisenä ihmisenä maailmassa näki miten mukurapistiäinen laskee munansa jollekin lehdelle" vai miten se nyt taas menikään, kertoi meille Linkolan ajatuksista. Pentti oli sanonut jossain, että jos kolme nisäkästä, ihminen, norsu ja kirahvi, kävelisivät vastaan ja pitäisi valita minkä niistä ampuu, epäröimättä ampuisi ihmisen. Oikeastaan nyt tätä kirjoittaessa minua harmittaa, etten kysynyt häneltä tästä asiasta tarkemmin. Voihan olla, että Pentin mieli on muuttunut. Sitä paitsi on tuossa hänen ajattelussaan hiljaiselle pohdinnalle sijaa, vaikken itse samaan pystykään. Minä kun niin rakastan ihmisiä kaikesta huolimatta.

Sittemmin törmäsin hänen ajatuksiinsa uudemmin, taas lukiossa. Kirjoitin äidinkielen silloisen aineistokokeen preliminäärissä esseen Linkolan kirjoituksen pohjalta. Vailla mitään tietopohjaa pidin Linkolan ajatuksia höyrypäisinä. Ajatukseni pohjautuivat kritiikkiin, jonka olin poiminut mukurapistiäisen puheen rivien välistä. Hän muun muassa kertoi, että luonnonsuojelijat ovat hirveän vihaisia Linkolalle kun hänen radikaalit ajatukset pilaavat heidän maineensa.

Nyt kun olen vanha ja viisas, minun on monin kohdin helppo samastua Linkolan ajatuksiin. Hän on ateisti, mutta kokee pyhän metsässä, tietysti. Niin minäkin koen, eikä siinä ole mitään epäkristillistä. Pentti Linkola rakastaa puita, ja pitää Suomen dendrologista seuraa erinomaisena seurana. Hänellä on maatilkku, jonka ymmärtääkseni on testamentannut Luonnonperintösäätiölle. Sieltä hän ei kaada puita. Niitä on hänen mukaansa yhdeksän. Loput ovat taimia. Raja on helppo vetää; kun Pentti levittää kätensä syleilläkseen tuota puuvartista kasvia, halauksen kohde on taimi jos sormet tapaavat toisensa puun toisella puolella. Pentti kertoi minulle olevansa katkera eräälle vieraalleen, jolla oli "gorillan kädet" ja joka ei löytänyt metsästä kuin kaksi puuta.

Pentin perustama säätiöhän on mitä mainioin. Säätiön tehtävänä on ottaa vastaan lahjoituksia ja ohjata ne lyhentämättömänä metsän hankintaan. Säätiön hankkima metsä rauhoitetaan ikuisiksi ajoiksi. Upeaa.

Itse ostin heiltä paidan, ja Pentti sanoi minulle että en kiitä sinua vaan onnittelen. Valitsin pliisun ja sellaisen vähän sanomallisemman printtikuvion väliltä sen rumemman, sanomallisemman. Pliisua olisi voinut pitää päällä niin, että harva olisi tiennyt siinä olevan luonnonperintösäätiön logoa, vielä harvempi olisi tiennyt mitä se sellainen voisi tarkoittaa.

S.

Ps. Kun lähdin Pentin luota olin törmätä Vanhasen Mattiin. Säpsähdin kun tajusin kuka siinä on, ja sitten minua alkoi hävettää ja harmittaa. En jotenkin halunnut kuulua siihen joukkoon ihmisiä, jotka säpsähtävät nähdessään läheltä Vanhasen Matin. Sellainen kohtaaminen pitää ottaa vastaan ihan viileästi.

Pps. En enää muista, mitä ajattelin, kun kirjoitin tuon otsikon. Joku oli kuitenkin halpaa, sitähän se tarkoittaa.








K.

perjantai 28. lokakuuta 2011







Jotain laittaakseni. En pysty valokuvaamaan, koska minulla on vain kaksi kättä.


K.

torstai 27. lokakuuta 2011

Voi!

Voin kulutus on räjähtänyt ja kaupan hyllyt ovat tyhjänä. Sitä en kuitenkaan alkanut voivotella, tätä sen sijaan.

S.

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Happi loppui

Kulttuuripääkaupunkivuodesta ei välttämättä jää minulle mitään käteen. En pidä sitä kovin kummoisena juttuna, enkä odottanut sen antavan minulle mitään ihmeempää. Kaikki, mitä olen saanut, on ollut niin sanottua plussaa. Se, minkä olen saanut, ei siis ole jäänyt käteen, vaan on ollut sen hetken sitä mitä on, ja vaipunut sitten sinne, minne eletyn elämän kuuluukin vaipua.

Eilinen oli silti jotain. Olen pariin otteeseen yrittänyt päästä mukaan studia generalia, taisi muuten olla studia litteraria, no, sellaiseen luentosarjaan. Harmitti kuin rampaa leijonaa kun ensimmäinen osa meni sivuitse. Olisin niin kovin mieluusti kuunnellut Helena Anhavan ajatuksia siitä, "miten kirjani ovat syntyneet". Toisella kerralla puhuivat toista kotimaista ja minulla oli muutenkin paljon parempaa tekemistä. Eilinen onnistui, kiitos huikean lastenhoitajamme. Istuin kuuntelemassa kahta kirjailijaa. Vähintään yhtä suurta hupia oli seurata kypsäikäisiä (sanokaamme kuusissakymmenissä) aidosti fiinejä leidejä edessäni, jotka nauttivat silminnähden siitä, että saivat nähdä niin läheltä humoristikirjailija Simo Hämäläisen. Hänen tunnetuin teoksensa lienee Kätkäläinen. Siitä on tehty TV-elokuva. Joko TV kirjoitetaan pienellä? 

Hämäläinen oli ihan hyvä esiintyjä. Yleisöä oli ehkä 30, enintään. Uskon aina, kun ihminen sanoo jännittävänsä esiintymistä, vaikka yleensä näin sanojat eivät näytä jännittämistään. Hämäläinen näytti, sillä hän puri alussa takahampaitaan yhteen niin että lihakset pullistelivat leukaperissä. Mutta illan edetessä se tyhjänjauhanta loppui. Hän oli oikein mukava mies, itsensä kokoinen. Lopussa me narujoogattiin, ja se on sosiaalisesti aika haastava juttu saada yhtäkkiä yleisö naurujoogaamaan. Että siksikin nostan sille Hämäläiselle hattua, jota minulla ei ole. Kerran ostin hatun, mutta kun sille oli niin vähän käyttöä, ainoastaan Valtterin ja Riikan häissä, että annoin sen sitten seuraavassa muutossa Sampsalle.

Mutta sitten tuli Veronica Pimenoff. Hän istui pöydän taakse ja alkoi lukea. Minä että hohhoijaa, tänne asti olet tullut lukemaan paperista. Niin minä ajattelin. Hän ei lukenut eläytyen, vaan aika monotonisesti. Hän kertoi kirjoistaan, mutta mikäli oikein ymmärsin, ei ihan koko aikaa pysynyt aiheessa, joka siis oli "miten kirjani ovat syntyneet". Mutta sitten yhtäkkiä hän alkoi tiivistellä. Olin ihan mykkänä ihastuksesta, miten hän ajatuksiaan tiivistelikään.  Vallan happi meinasi loppua. Hän vältti kaikki mahdolliset kliseet, mitä voi kuvitella, kun kirjailija puhuu kertoessaan siitä, miten hänen kirjansa ovat syntyneet. Pimenoffin teemana oli selvästi vastuuttomuus. Hänelle kirjallisuus ei ole minkään sortin huumetta tai pakoa todellisuudesta. Hän voi olla vuosikausia ihan ilman kaunokirjallisuutta. Hän on antropologi ja lääkäri, eikä hän hahmota itseään erikseen lääkärinä tai kirjailijana. "Kirjoittamisen aikana en ole vastuussa kenellekään. Naisena, äitinä, lääkärinä, naapurina, kadullakulkijana olen aina vastuussa jollekin" hän puhui. Hän sanoi myös, ettei voi antaa ääntä mykälle, sillä hän vain ottaisi mykän äänen itselleen, eikä mykkä silti saisi ääntään kuuluville. Toivottavasti en referoi nyt kauhean pahasti ohi sen, mitä hän sanoi. Esitys oli hurmaava. Harmi vain, että juontaja ei sallinut kysymyksiä. Toisaalta ymmärrän häntä, saihan hän etuoikeutetusti itseltään puheenvuoron. Hän kiitti ja käytti sen omiin kysymyksiinsä ja vähäsen myös omiin ajatuksiinsa. Siedettäköön, vaikka sietämisessä se oli, sillä minäkin koin, että olisi ollut sanottavaa.

S.

ps. Ensi maanantaina puhuvat aiheesta "Miten kirjani ovat syntyneet" Hannu Raittila ja Sinikka Nopola. Turun yliopiston luonnontieteiden talossa, salissa IX. Luentosarja on Turun yliopiston, kulttuuripääkaupunkihankkeen ja Suomen kirjailijaliiton yhteinen tapahtuma. Kahden tunnin ja luennon settejä taitaa olla yhteensä kahdeksan. Jäljellä on viisi, joista yksi, Lars Sundin ja Kristina Carlsonin vetämä, on ruotsiksi. Mutta siihen on vielä aikaa.

maanantai 24. lokakuuta 2011

Miksi musiikki on?

Lainasin kirjastosta kirjan, joka oli niin houkuttelevan niminen, etten enää muistakaan, mikä sen nimi nyt taas olikaan. Saattoi olla jotain The neurocognitive science of music tai ehkä ei. Luulin, että siinä minulle tiivistetysi kerrotaan 400 sivussa, miten musiikki vaikuttaa aivoihin. Saattoi olla, että kerrottiinkin, mutta en saanut selvää. Kirja oli artikkelikokoelma, ja selasin jokaisen artikkelin abstractin läpi. Useimmista jutuista en tajunnut edes otsikkoa. Kaksi suomalaiselta kuulostavaa kirjoittajaa bongasin, ja jos asia olisi jäänyt heidän osaltaan minua tarpeeksi vaivaamaan, olisin tietysti voinut soittaa heille perään tai jonnekin muualle.

Yhdessä artikkelissa oli pätkä tekstiä, josta ymmärsin jotain. Siinä vertailtiin kieltä ja musiikkia. Tiedemiehet riitelevät siitä, onko musiikki kielen veroinen, kaikkien ulottuvilla oleva järjestelmä. Siksi artikkeleissa oli viitteitä paljon ihan kielentutkimukseenkin. Lapsi kuulemma muistaa 8 kk iässä hänelle kerrotusta tarinasta sanoja yli kahden viikon viiveellä. Tutkijat yrittivät saada selville, miten lapse musiikillinen muisti toimii. En tiedä saivatko mitään selville.

Ainoa mielenkiintoinen, minulle asti ehjänä välittynyt asia oli spekulaatio siitä, miksi musiikki on. Yksi teoria nimittäin on darwinilainen (miksen muuten sano darwinlainen?) luonnonvalintateoria. Että suvunjatkossa ovat menestyneet ne yksilöt, joilla on ollut musiikin tuottamisen ja ymmärtämisen lahja. Tämä sopisi muuten kuvaan, mutta luonto ei tunne muita tapauksia, joissa tällainen ominaisuus on tasavahvasti sekä miehillä että naisilla. Riikinkukkokoiras on naarasta komeampi ja suokukoilla taitaa olla sama tilanne. Miesten ja naisten musikaalisuuden eroavaisuuksia ei ole pystytty osoittamaan, ellei sellaisena pidä Wienin filharmonikoiden mieshegemoniaa (130 soittajasta kolme on naisia...) tai kapellimestari-instituutin miesistyneisyyttä ;) Vielä tämä suvunjatkamisnäkökulma saa pontta siitä tunnetusta asiasta, että musiikki vaikuttaa ihmiseen kaikkein voimakkaimmin puberteetti-iän ja kypsän aikuisiän välimaastossa, olkoon tuo aika nimeltään vaikka kypsä nuoruusikä.

Palautin sen kirjan.

S.

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Vieras sai osakseen huonoa kohtelua.

Vieras tuli taloon. Hän tuli hyvin myöhään, mutta ei se ole syy kohdella häntä huonosti. Ilta meni ihan hyvin, mutta aamulla kun herätin hänet syömään, niin aamupalan yhteydessä tuli tarjottua kinkkua. Savusaunapotkaa, jos tarkkoja ollaan. Tiedustelin, kelpasiko hänelle sellainen, puukolla leikattava leivänpäällysliha. Miksei, jos se vain on syötävässä kunnossa. Vakuutin että oli se. Aamiaisen jälkeen kävi ilmi, että kyllä oli liha parhaat päivänsä jo nähnyt. Parasta oli ennen. Toki se vielä minun syötävässä kunnossa oli, mutta harmitti, että tulin tarjonneeksi sellaista vieraalle. Itseäni rangaistakseni söin kimpaleen suuhuni niine hyvineen. Sitä oli sellainen esikoululaisen nyrkin kokoinen pala.

Illalla söimme sitten ehtoollista elikkä illallista. Ruokalistalla taisi olla spakettia ja jauhelihaa. Vieras kajosi pöydältä löytyneisiin muniin ja kysyi, ovatko nämä keitettyjä. Sanoin, että ovat. Ja että saako niitä syödä, no saa. Ja niin hän otti ja kuoraisi munan, joka oli niin löysää, että valui melkein näpeille. Vieras sanoi, että ei tämä ole keitettyä ja heitti kananmunan roskiin. Harmitti kovasti, ei se että muna meni roskiin vaan se että tarjosin hänelle keitettynä keittämätöntä munaa. Olin aamulla keitellyt munia, mutta kun tuli veden kiehumisen aika taisin panna levyä pienemmälle ja liottanut munia sitten hiljalleen haaltuvassa vedessä siinä toivossa, että hyytyminen ei pysähtyisi liian aikaisin. Pysähtyi kuitenkin.

Siinä aterioiden välissä kävimme pihalla. Lapset yrittivät jakaa polkupyörää. Ajetaan vuorotellen, sää ajat ylämäet ja mää alamäet, koululainen ehdotti esikoululaiselle ihan pokalla. Ei kelvannut. Ennen ulkoilua lapset pelasivat sisällä. Kolmevuotias hävisi ja kun hän hävisi vielä toisen tai kolmannen kerran, kiukku purkaantui fyysisenä väkivaltana. Jälkituoksinassa lapseni itkeskeli minulle ja kävi läpi tapahtunutta: "Tekit mieli vetää X:ää tulpiin ku mää hävitin".

S.

lauantai 22. lokakuuta 2011

Mun kaveri

Minulla on kaveri jonka nimi on Timo. Timo on hiljaisenpuoleinen aikuinen mies, josta on helppo pitää. Timo tuntee linnut ja kasvit, mutta on myös perillä yhteiskunnasta laajasti. Ehkä voisi sanoa, että hän on sivistynyt. En ihan tarkkaan tiedä, mistä Timo on tietonsa ammentanut. Ehkä hän on lukenut paljon kirjoja tai vain kuunnellut viisaita ihmisiä.

Timo istui kerran bussissa ja sai viereensä juopuneen. Tämä ei aukottomasti todista että bussi liikkui Suomessa, mutta voin sen paljastaa. Bussi liikkui Suomessa.

Juopunut mies haki kontaktia Timoon. "Miten on mennyt?" mies kyseli. En tarkkaan tiedä, mitä Timo vastasi, mutta luulen, että vastaus oli kohtelias ja melko lyhyt. Sitten seurasi hiljaisuutta jonkin aikaa. Humaltunut päätti taas puhua:

"Entä ite?"

S.

torstai 20. lokakuuta 2011

Jälkeenjääneet teokseni

Sekatyömies Nieminen, Iisakki, oli puuvillatehtaan kirjoissa, päivät palkannauttijana, yöt vuokranmaksajana. Tosin työpäivä saattoi venähtää vuorokauden jopa kaksikin käsittäväksi, mutta tällainen niin sanottu ylityö ei toki ollut pakollista vaan mies sai milloin tahansa valita joko sen tahi lopputilin. Tuntipalkka oli kuitenkin niin pieni, että ylityö merkitsi pikemminkin huomattavaa etua kuin epäkohtaa; mestari piti sitä suorastaan hyvänmiehenlisänä. Iisakki, joka sai jäädä ylitöihin harva se ilta, oli siis hyvä sekatyömies, oikeastaan kirvesmies. Järjestelmä oli hyvä, jos asian ratkaisee tehtaan tuotantokustannusten pienuus, mutta järjestelmä oli huono, jos tuotannon tarkoituksena pidetään ihmisten tarpeiden tyydyttämistä. Ihmisiä toki olivat osakkeenomistajatkin, tarpeensa oli heilläkin.; tämä ei kuitenkaan johda merkitykseen, että työväki olisi ollut tarpeetonta. Myönnettäköön, että Iisakki ei tarvinnut teatteria, kirjastoa, shakkipeliä, postimerkkejä, mutta todettakoon samalla, että hän piti keinutuolista, määrättömästä muistelmankaltaisesta mietiskelystä; myös nämä, nimenomaan juuri tämänlaatuiset hengen pidot olisivat sujuneet paremmin levossa kuin niinsanotuissa ylitöissä.

(Moreeni, Lauri Viita)

Sekatyömies allekirjoittanut nousi tänään hieman tavallista myöhemmin. Eilen Tuomakselle soittaessani sanoin että saatan huomenna eli tänään ajella sielläpäin, ja että ruoka olisi kiva mutta kahvikin kelpaa. Ajoin Saloon viemään tavaralähetystä jonka olin eilen lastannut. Vastaanottaja ei ollut varsinaisesti pyytänyt muuta kuin pyyhkeitä, jotka lastista tietysti uupuivat. Hän saattoi pitää minua tyhmänä, mutta suhtautui minuun kuin ihmiseen. Piipahdin kirpparilla, joita Salossa on paljon, mutta koska unohdin lompakon kotiin, en viipynyt siellä kauaa. Löysin kuitenkin sieltä vanhan kirjan, "Leo Tolstoin jälkeenjääneet teokset". Niin muuttuu maailma, ja kieli sen mukana. Katselkaapas, miten on Lauri Viita sanaillut proosaa neljäkymmenluvulla. Alta pois risut ja männynkävyt, aivan mieletöntä on minusta tuo teksti. Ja ajatus on koko ajan mukana, toisin kuin eräillä kirjoittajilla. On syytä todeta, että siihen mennessä ei suomen kielellä kukaan ollut kirjoittanut mitään vastaavaa.

Moottoritielle sain puhelun, jossa kysyttiin, mitä täytettä haluan pitsaani. Sanoin, että tässä vaiheessa kuuluu kyllä sanoa, että eisunkai minun takia siellä pitsaa osteta, ja lyhyen näennäisen toppuuttelun jälkeen tein nöyrästi tilaukseni. Sitten ajoin perille ruokaa odottamaan. Kyllä täytyy sanoa, että en villeimmissä kuvitelmissanikaan osannut odottaa sekä ruokaa että pullakahveja. Mutta näin se elämä meitä ihmeellisesti palkitsee, kun vain osaa oikeassa kohtaa avata suun ja pyytää ruokaa tai juomaa. Anokaa, niin teille annetaan (Room koko kal.)

Kuuntelen Johannes Angelosta. Tekisi taas mieli sanoa siitä jotain, mutta en sano vielä. Mutta kirjan päähenkilö vaihtoi nimensä tahattoman tuntuisesti, ja se sai minut ajattelemaan, että jos vaihtaisin nimeä niin olisi kai se hurjaa. Kyllä siinä väistämättä pyyhkiytyisi pois sen entisen hepun juttuja, ja se uusi, olkoonpa vaikka Pekka Puupää tai joku muu totuutta myötäilevä nimi, alkaisi sitten kaiken alusta. Ehkä jotkut haluavat aloittaa kaiken alusta. Kyllä minä ymmärrän sitä kautta. Mutta en minä nimeäni silti vaihtaisi.

Mutta tällaiset sormet haluaisin, jotka liikkuvat näin. Mieleni minun tekevi ja aivonikin jonkin matkaa ajattelevi tuohon suuntaan, mutta sormia en koskaan saa tottelemaan, valitettavasti. Katsokaa, miten tässä soitossa joka nuotille on perusteensa ja paikkansa.

S.

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Lepoa

Kai se sitten on niin, että musiikki voi tuoda rauhan ja levon, vaikka olisi huutavaakin. Brahmsin saksalainen requiem soi hiljattain tuolla Naantalissa erittäin keveissä puitteissa; kyseessä oli säveltäjän kamariversio, esityksen järjestäjien mielestä teos oli "requiem kuorolle, solisteille ja nelikätiselle pianolle". Jäimme rouvelin kanssa pohtimaan nelikätistä pianoa. Toki kolmijalkaista flyygeliäkin voisi pohtia.

Brahmsin requiem, kuten tiedetään, koostuu saksankielisistä kappaleista Raamattua, sieltä ja täältä. Voi miten se onkaan kaunis teos.

"Denn wir haben hie keine bleibende Statt,
sondern die zukünftige suchen wir."


(Hebräer 13, 14)


Tätä toista sitaattia ei huudeta, mutta ne pasuunan äänet tulee aika iskevänä kuorosta, pienestäkin. Hyvin sävelletty musiikki houkuttaa laulamaan hyvin, tai ainakin innokkaasti, mikä aina palvelee tarkoitusta.


Denn es wird die Posaune schallen
und die Toten werden auferstehen unverweslich;
und wir werden verwandelt werden.
Dann wird erfüllet werden das Wort,
das geschrieben steht.
Der Tod ist verschlungen in den Sieg.
Tod, wo ist dein Stachel?
Hölle, wo ist dein Sieg?

(1 Korinther 15, 51.52.54.55.)

Ja vielä:

"Nähkää omin silmin, että minulle on ollut vähän vaivaa, mutta olen saanut suuren levon".

Minä muuten en tiedä, mitä tämän kohdan taustalla on. Lakki - päästä!

S.

tiistai 18. lokakuuta 2011






Elettiinpä ennenkin, eikä oltu edes ojan pohjal.

Varsinkin aikaisemmin olin aika nostalgisuuteen taipuvainen ihmisenlapsi. Sekin on jonkunlainen vaiva se. No, on hyvä ja tarpeellista osata elää ennen kaikkea nykyhetkeä. Jos keittää puuroa, niin keittää puuroa. Jos laittaa lapsia nukkumaan, niin laittaa lapsia nukkumaan.


K.

Isona minusta tulee dendrologi

Haluan liittyä Suomen dendrologiseen seuraan. Ongelmana vain on, että se maksaa, vaikka haluaisin liittyä ilmaiseksi. Hei Suomen dendrologinen seura! Ottakaa minut jäseneksi ilmaiseksi!

Ei se rahasta jää kiinni, minulla on loppuelämä aikaa säästää kymmenen euron jäsenmaksua. Toisaalta se pitää maksaa joka vuosi. Haluaisin liittää poikanikin siihen seuraan. Siinä on vaihtoehtona joku sellainen siipeilyjäsenyys, jonka voi ottaa saman perheen alaikäisille jäsenille.

Muistaakseni Suomen dendrologisen seuran jäsenmaksun voi hoitaa könttänä, jolloin yhdellä rahasummalla saa ikuisen oikeuden seuran jäsenrekisterin jäseneksi. Hyvityksenä tästä ilosta seura perii ikuiselta jäseneltä suuren summan, kyllä se oli kolmenumeroinen. Milloin muuten sanotaan kolmenumeroinen ja milloin kolminumeroinen? Riippuu varmaan numeroista.

Virkkusen Jounin suhtautuminen rahaan oli tervettä: Sitä joko on tai ei oo. 

Keksin kuitenkin nuukuuksissani tavan, jolla pääsen ikään kuin osalliseksi dendrologien entusiasmista, joka on kouriintuntuvan käsinkosketeltavaa. Heillä on nimittäin sähköpostilista, jolle liittyminen ei maksa mitään. Sen seuraaminen on vähän kuin blogin lukemista. Voi tiirailla toisten ajatuksia ja joissain tapauksissa ajatusten puutteita (en viittaa itseni ulkopuolelle) ja kukaan ei tiedä, että minäkin olen omalla tavallani jakamassa itseni kanssa sitä heidän keskusteluaan. Käykää liittymässä sähköpostilistalle, jos puuvartisten kasvien tutkiminen on lähellä sydäntänne.

Seurassa on siis puidenhalaajatyyppejä. Sähköpostikeskustelusta päätellen seuran jäsenten välillä on sellainen lempeä yhteenkuuluvuuden tunne. Joukossa on paljon ei-ammattilaisia, mutta tietämys ja into puita kohtaan on laajaa. Itse olen tähän asti tavannut puuintoilijoita, jotka rakastavat puita sellaisina uncountable-juttuina, siis puuaineksina. Niin minäkin rakastan, on vähän asioita, joiden silittäminen on mieluisempaa kuin hienoksi hiotun puun silittäminen. 

Eilen nukutin pienen kaksivuotiaan kaverini ja hänen nukahtaessaan syliini silitin hänen poskeaan.

S.

lauantai 15. lokakuuta 2011

Eufemismeja

Audiorajoitteinen = kuuro
Ekonomisesti rajoittunut = köyhä
Horinsontaalisesti laaja = läski
Koordinaatiohäiriöinen = kömpelö
Kommunikaatiorajoitteinen = vaitelias
Henkilökohtainen läsnäolohäiriö = poissaolo
Minimaalinen hiusvolyymi = kalju
Työresussiton = työtön
Nestetasapaino-ongelmainen = juoppo
Niukkakohteliaisuuksinen = koppava
Rationaalinen yliperustelu = nalkuttaminen
Sosiaalisesti itseriittoinen = sinkku
Vertikaalirajoitteinen = lyhyt
Visuaalisen tarkkailun kohdentaminen = tuijottaminen

Nämä ovat lainaa.

S.

perjantai 14. lokakuuta 2011

Konsonanttien historian pääpiirteet ja on tässä muutakin.

Tämän lukeminen on vapaaehtoista.

Suomen mantereella puhutun kielen muutoksista tyydyn toteamaan ihan vain pintapuolisesti, että aikain saatossa spirantit ovat kadonneet. Samoin on käynyt liudentuneille konsonanteille ja affrikaatoille sekä suhuässälle. Sen sijaan h ja d ovat tulleet käyttöön lähempänä nykyaikaa, vaikkei komparatiivia saakaan käyttää ellei ole jotain konkreettista, johon verrata. (Äidinkielenopettajamme käytti tästä aina esimerkkiä "Haluan kirjeenvaihtoon vanhemman naisen kanssa" ja jatkoi sitten samaan hengenvetoon pohdintaa, että mikä olisi korvaava ilmaus komparatiiville. Hänen oma ehdotuksensa oli "kypsä nainen", minkä ehdotuksensa jälkeen hän sitten lisäsi naurahtaen, että vaarana on että kyseessä on ylikypsä. Se oli tietysti sovinistista, kai, mutta onko sovinismia se, jos kerron, miten opettaja on käyttäytynyt tai mitä hän on tunnilla puhunut? Muutenkin, olen viime aikoina miettinyt, mikä on huonoa käytöstä.)

Vaikka d ja h ovat lisääntyneet tyhjästä (tästä tyhjästä luomisestakin on "hauska tarina" jonka jostain luin, nimittäin siitä miehestä, joka aikansa mietti rovastin sanoja miten maailma on luotu tyhjästä ja häipyi sitten maailmasta mutisten, miten ei käy laatuun että tyhjästä luodaan yhtään mitään. Tietääkö joku mistä lainauksesta on kyse? En muista, vaikka ei siitä kauaa ole kun sen luin.) niin yleensä kielen muutokset ovat reduktiivisia, eli tavara vähenee ja puhe tulee sujuvammaksi.

Klusiilit ovat säilyneet kuin sillit suolassa. I-kirjaimen edellä t tosin on muuttunut s:ksi. ti - si -muutos on yhteistä itämerensuomalaisille kielille, joten sitä pidetään ikäyskriteerinä lainasanakerrostumille. Uusin tutkimus kuitenkin väittää, että tässä muutoksessa on osansa myös germaanisilla lainoilla.

Ai miksi tämä nippeli ei kielessä ole muuttunut johdonmukaisesti? Suomalaiset ovat pyrkineet välttää haitallista homonymiaa tai paradigmansisäistä vaihtelua. 'Vetää' taipuu 'veti' vaikka järki tietysti pakottaa äidinkieltä omaksumattoman sanomaan 'vesi'. Jaana Kapari muuten kirjoittaa luudalla liikkumisesta yksikön kolmannen impperfektissä "kiisi" minkä muistan aikanaan ihmetyttäneen silloista venäjänopettajaani Leilaa. Soitin muuten kerran Leilalle kun ajelin Porista kotiinpäin. Ajattelin vain porista, mutta Leila oli kaupan kassalla. Lupasin soitella hänelle myöhemmin, mutta en ole soitellut. Ei ole kauhean huono omatunto, vaikka saatanpa vielä joskus soitella. Numerokin taisi jäädä vanhaan luuriin, joka osui lattiaan.

Jos rajoitamme tarkastelun yksittäisiin konsonanttirykelmiin, tärkeimpiä klusiilimuutoksia on kt - ht -muutos. Kun ennen oli akta, nykyään se on ahtaa. Ruijansaamessa vuoktinje tarkoittaa verkonkuivatusriukua, muuten.

Affrikaatat ovat siis nykyään hoita tai teitä. Esim. hupa on ennen ollut cupa. En osaa kirjoittaa tuon seen päälle sitä väkää. Periaatteessahan voisi muuten olla, että väkä-sanan partitiivi joskus tulevaisuudessa vääntyy muotoon vä'ää, onhan meillä jo vä'än. Toki on taivuttava myöntymään, että moni halpamaisesti välttää näitä kielemme hienouksia käyttämällä diminutiivissävytteistä -nen -päätettä, tyyliin väkänen. Eipä silti, eräs Klaus toivoi nimensä eri taivutusmuotoja lähestyttävän 'Klasun' kautta.

Tätä ahrikaatan kahtiajakautumista on selitetty sillä, että toisissa tapauksissa on säilynyt sulkeuma (t), toisissa häly (h). Myös vahvan/heikon asteen vaihtelusta on haettu perusteluja tälle jaolle. Minä en ota ite kantaa tähän asiaan.
(Sanoissa syylä, sirkka ja sonni on ilmeisesti ollut sulkeumahälyäänne, affrikaatta, aiemmin.)

Sibilanttien historia on ihan simppeli. Niitä on ollut kolmenlaisia, joista kaksi on sulautunut yhteen nykyiseksi ässäksi. Suhuässä sen sijaan on muuttunut hooksi, joka sanan lopussa on edelleen muuttunut jäännöslopukkeeksi ja lopulta mahdollisesti ehkä sitten kadonnut. Sanan lopussa sitä nykyässää pidetään suffiksina, esim. alas-sanassa s on latiivin pääte (saamessa olgus on ulos, ersässä modas on maahan).

Epäillään, että spirantteja on ollut kahta laatua, sortimenttia kuten anoppi sanoisi.Puolivokaalit v ja j ovat etenkin tavujen lopussa pyrkineet vokaaliutumaan. Nasaaleistamme Yrjö Jylhän sanoin "Ovat puolet jäljellä, puolet poissa, te vedätte heitä nyt ahkioissa". Elikkä m ja n vetää ängää ja semmosta toista ännää ahkiossa. Molemmille oma ahkio. Mt-yhtymässä m on johdonmukaisesti muuttunut ännäksi. Ennen sanottiin vaikkapa että amtaa, nykyisin jos sanoo että voikko nää amtaa mulle pari euroa niin ei kukkaan anna kenellekkään paria euroa, tuijottaa vaan hittaasti että ookko nää pölijä. Niin se maailma muuttuu. (Fonologisen liudennusopposition katoaminen dentaalikonsonanteista on kaikille itämerensuomalaisille kielille yhteinen piirre; on tosin muistettava, että etenkin venäjän kielen vaikutuspiirissä olleisiin kieliin on myöhemmin syntynyt palataalisesta vokaaliympäristöstä johtuvaa liudennusta.)

Likvidoita ei kansa ole voinut tai halunnut likvidoida. Siksi ne ovat säilyneet. Konsonanttiyhtymien assimilaatiomuutoksissa ne ovat yleensä jääneet voitolle, tyyliin alna-alla, tulnut-tullut ja sitä rataa. Ikivanhoja l-alkuisia sanoja on, mm. lumi, jota kuulemma taas ensi talvena on tulossa tänne meillekin, Suomen toiseksi kauneimpaan paikkaan, Paraisille. Satu tosin kävi ovensuussa jokin aika sitten juttelemassa ja vaikkei ilmoista puhunutkaan sen enempää niin kuulin hänen sanoneen, että leutoa talvea on luvattu. Kerran muuten kysyin yhdeltä kanadalaiselta tohtorilta että mitä sinne Kanadaan kuuluu, ja hän sanoi, että on ollut sateista.

Jos muutama sana vokaalien mielenkiintoisesta historiasta vielä. Vokaalistoa tosin pidetään suomessa äärimmäisen konservatiivisena, suunnilleen sellaisena Bushin tai Reaganin luokkaisena.

Mutta ajatelkaa, että alun perin meillä ei jälkitavuissa ollut muita vokaaleja kuin a, ä ja e. Sitten tuli o, ilmeisesti varhaiskantasuomalaisena aikana. Nykyäänhän kaikki vokaalit esiintyvät jälkitavuissa, jolla siis tarkoitetaan tavua, joka ei ole ensitavu. Toisilla ihmisillä on taipumus ilmaista asiat muutenkin käänteisesti, elikkä että mitä jokin asia ei ole. Muuan Valtteri, ei siis veljeni, istui kerran vieressäni eikä tiennyt että olen tehnyt sen kanakeiton jota hän söi, ja maistettuaan totesi, että "ei ole ainakaan suolapurkki kaatunut tähän keittoon". Tiedän, että vaikka olisi tiennyt minun keittäneen keiton, olisi sanonut samalla tavalla. Tai enhän minä tietää voi, mutta luulla voin.

Öön historiaa ei oikein tunneta. Ihan järkevältä vaikuttaa tämä deskriptiivissävytteinen tulkinta: lyhyt yksinäis-öö esiintyy deskriptiivissävytteisissä sanoissa. Öön onkin arveltu syntyneen juuri tällaisissa sanoissa oon tai een affektiivissävyiseksi variantiksi (kohista-köhistä, hellä-höllä). Joskus e-ö -muutos voidaan selittää labiaalisesta ympäristöstä johtuvaksi.

Pitkät vokaalit i ja u ovat ensitavuissa säilyneet muuttumattomina itämerensuomessa. Ee ja oo ovat sitä vastoin tulleet diftongeiksi, enkä tiedä onko sille sanalle suomenkielistä vastinetta. E on ie ja o on uo. Kun tiedemiehet ja -naiset eivät muusta ole keksineet riidellä, on nahistelu kehitetty pitkien vokaalien iän arvuuttelun ympärille. Minulle kai tuo on ihan sama, minkä ikäinen ilmiö on. Ta(a)rna muuten tarkoittaa saraheinää. Osa pitkistä vokaaleista on tullut lainojen mukana, kuten piirakan tai viisarin kyydissä.

Jälkitavuissahan ovat alun perin ollet mahdollisia ainoastaan lyhyet yksinäisvokaalit. Minulla on muuten vieläkin paha omatunto siitä, että jätin kerran yhden kirjeen lukemisen kesken. Toki olin lapsi tuolloin, mutta tunteet ne on tiakonissallakin. Kirje oli kuiva, ja muistan, että yhdessä kohtaa kirjoittaja yritti olla hauska ja kirjoitti "(skrunts, hyvää omenaa)" muun tekstin sisään. Se oli minulle liikaa. Muistelemme usein sitä radio-ohjelmaa vaimoni kanssa, jossa puhuttiin kirjojen avauksista. Yksi mainittu aloitus oli "Taisto jäi Seinäjoelle". Joku siis oli aloittanut kirjan, lukenut tämän verran ja sulkenut eikä koskaan enää palannut tuohon kirjaan. Mikä lie oli kirjan nimi, en tiedä. Kunpa vielä saisin sen kirjeen käsiini, mutta tiedän, etten saa. Olen hävittänyt sen, sillä lapsena minulla ei pysynyt mikään tallessa. Nyt olen tarkka kuin käkikello, kuten tiedätte. Kaikki ovat järjestyksessä asiat.

Jos joku sana vielä muotorakenteen muutoksesta. Ennenhän sitä ajateltiin vain, että sanssa voi olla (C)V(C)Ca/ä/e, missä siis C on konsonantti tietysti ja V on vokaali. Kolmannen persoonan imperatiivista saadaan houkuteltua arkaaisin vartalovariantti (siis tietysti kyse verbeistä tässä yhteydessä) ja lyhyt katsaus vanhaan sanastoon kertoo, että e-loppusia vartaloita on vähintään yhtä paljon kuin a- ja ä-vartaloita yhteensä. Nythän näitä e-vartaloisia sanoja ei ole syntynyt lisää enää pitkään aikaan.

Hei, supistumaverbejä on 11% kaikista suomen verbeistä, ja määrä kasvaa koko ajan!

S.

torstai 13. lokakuuta 2011




Mun tyttärelläin on ruususuu, mutta google ei tunne kyseistä laulua. Tunnetteko te? 


K.

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Ilmari

Muuan Ilmari tuli kerran isännän elkein toimistooni. Hän oli maalainen siinä katsannossa kuin maalaisia yleensä ollaan: ulkoa päin katsottuna. Se vain oli surullista että Ilmarin panssarin alla hänen tunteellisuus piili, possessiivisuffiksiivin pois jättääkseni. Ilmari uhosi ja vähän inttikin ja oli jotenkin toistaitoisen oloinen, jos nyt suoraan sanon. Jälkeenpäin kävi ilmi, että hän oli valikoiduissa asioissa kovinkin taitava mies.

Hänellä oli kämppä jonka hän väkisin halusi vuokrata minulle. Ajattelin, että jos mies on noin innokas, tarjoan siitä niin vähän, ettei harmita jos se sitten tuleekin syliin, kämppä. Ja sehän tuli. Hän tosin vetosi minuun voimakkaasti hintaneuvottelun aikana, että nostaisin tarjoustani, sillä asunnon yhtiövastike oli kova. Vuoden päästä kuulin, ettei Ilmari ollut maksanut ensimmäistäkään yhtiövastiketta, joka hänen maksettavakseen kuului.

Senp on Seppo Ilmarinen ylen taitava takoja. Tämä toinen Ilmari oli ketku. Kuulin hauskoja tarinoita isännöitsijältä, miten Ilmari oli ostanut asunnon jostain huutokaupasta ja korottanut kahden eri yhdistyksen kautta hintaa vuorotellen ylöspäin ja kun sitten toinen hänen yhdistyksistään oli voittanut ja toinen hävinnyt, hän haastoi tämän voittaneen yhtiön oikeuteen sen hävinneen yhtiönsä kautta. Oliko siinä sitten haettu jotain korvauksia jostain, en ihan tarkkaan tiedä. Mutta ihan taitamattomasta kaverista ei ole kyse, ainkaan kaikilta osin taitamattomasta.

Kun nyt syksy tulee, ollaan siinä pisteessä, että tämä taloyhtiö on vaihtamassa lukkosarjat Ilmarin asuntoon. Mietin ääneen puhelimessa isännöitsijälle, että onkohan pelkoa, että Ilmari ilmestyy asuntoon silloin, kun vaihdamme lukkoja. Isännöitsijä ei aikonut kutsua häntä paikalle, vaikka hän ilmaisi asian toisaalta houkuttelevan. "Tapaan idiootin joka aamu kun katson peiliin, mutta olishan se jännä nähdä, onko ne kaikki idiootit samannäköisiä".

S.

maanantai 10. lokakuuta 2011

Elämän lyhyydestä

Tulin kaupasta. Siellä Ingvar Kampradin näköinen mies, kuusissakymmenissä kahdeksoissa, nojaili toimettoman näköisenä kauppakärryyn. Siinä hänellä oli lonkkalevossa aikaa katsoa valkotukkaista lastani, jolla oli flow päällä. Lapsi kiipeili kauppakärryn päällä ylös alas ylös alas, lauleskeli, rallatteli ja uhosi itsekseen, kuten hänelle on luontaista. Mies katsoi minua, pyöräytteli hitaasti päätään ja katsoi taas poikaan. Menin poikani luokse ja istutin hänet takaisin kärryyn. Mies pyöritteli hetken perästä päätään uudestaan. "Aika pelle flikka". Se on pojke, minä sanoin siinä samassa, kun en muuta ehtinyt.

Eilen meidät pyydettiin iltapalalle. Kiitos siitä, harvoin saa iltapalakutsuja. Tein parhaani kasvattajana ja jälkikasvuni ruokkijana. Keskimmäinen oli niin iltavillissä, että häntä ei, muutenkin huonoa syöjää, tahtonut millään saada pysymään paikoillaan edes yhden leivänkannikan ajaksi. Tein herkullisen piimälimppusiivun voileiväksi ja panin hänen eteensä. Havahduin talon nuorison hekotukseen ja kuulin samalla takautuvasti sen tuomion, jonka poika antoi leivästä, jonka oli ehtinyt syödä puoleenväliin: Tää on mätää.

Soitin kelalle ja tiedustelin asioita. Samaa asiaa tiedustellessani jouduin soittamaan Paraisten kaupungille. Niin huikea paikka kuin tämä kotiseutumme onkin, kaupungille soittaessa saa yksinkertaisenkin asian solmuun. Ennen kuin asiani olivat kovin pahasti solmussa, menin toiveikkaana käymään kaupungintalolla. Otin keskimmäisen mukaan, vaikka hänellä oli ruoka syömättä. Pieni mies kiipesi pitkin seiniä ahtaassa toimistohuoneessa jonne yksityisen hoidon tuesta vastaava ihminen meidät saatteli. "Mä haluun piirtää" tuli ennen kuin ehdin istahtaa tuoliin, ja piirustus tuli ennen kuin ehdin antaa paperia. Piirustus loppui seuraavassa hetkessä, kun hän oli piirtänyt tussilla jo käsivarsiinsa. "Sillä ei saa piirtää käsiin", valisti virkanainen.

Joten kuten sain asiani tuolloin hoidettua, vaikka, kuten kävi ilmi, he sotkivat niitä sittemmin. Ja kun, kuten yritin jo tuossa ylempänä mainita, selvittelin asiaa puhelimitse jälkikäteen, kuten asioita yleensä selvitellään, minulla oli suuria vaikeuksia saada oikea ihminen langan päähän. Valitettavasti en silloin muistanut hänen nimeään, tiesin vain vastuualueen. Kun sitten neljännen yrityksen jälkeen vaihde oli ohjannut minut niin lähelle maalia että melkein poltti, yritin kysyä puhelimen toisessa päässä olevalta, että ollaankohan me tavattu. "Nyt ei nimi sano mitään..." hän sanoi yrittäen kuulostaa siltä, että ei kuulostaisi siltä miltä kuulostaa ihminen, jolle jokin asia ei sano yhtään mitään. Minä annoin hänelle viiden pisteen vihjeen, ja ihan vilpittömästi odotin keskustelustamme pitkää. "Kävin siellä ja minulla oli sellainen vilkas kolmevuotias mukana". "Ahaa, elikkä hän oli tuo minun kollegani joka on hoitanut teidän asiaa..."

S.




Kiitos kaikille teille, jotka olitte mukana juhlatunnelmassamme. 


K.

perjantai 7. lokakuuta 2011



Ristiäisiä edeltävä kaaos, johon en viitsi koskeakaan. Onkin jo aika saada vähän kaaosta mieleenkin, kyllä sen kuuluu joka juhlan edellä tulla. Ehtii se vielä mennäkin. Tuo kani aiheuttaa kaaosta, kun se on kuulemma tärkeä mutta kun se syö kaiken ja nöpöttää yksin suurimman osan ajasta. Äsken se söi miehen palkkalaskelman. Vähän väliä päätän pistää sen Paimioon, mutta en sitten kuitenkaan raaski. Ja tuo keskimmäinen kylvää näkyvää kaaosta jatkuvasti, mutta on yleensä avulias sitä taltuttamaankin. Häntä en pistä Paimioon. Linnut, ne varastavat keittiön ikkunan ja talon välistä pellavarivettä. Saisivat lentää Paimioon, varsinkin harakat. 

Listasta pitäisi yliviivata rivejä.

Jaa en tiedä. Lähtisikö lukemaan Kustaa Vilkunan Etunimiä johonkin kahvilaan ja jättäisi kaaoksen. Kai se siitä itsekseen huomiseen mennessä? 


K.


P.S. Kiitos täkäläisten naisten ja anoppini, on kaaos taltutettavissa. Pakastin on täynnä leivonnaisia, enkä ole leiponut niistä ainuttakaan. Viimeksi yksi leipomuskassi odotti portailla, kun torstaina tulimme kotiin. Harmi vain, ettemme tavanneet tuojia.

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Pastasta oli helppo ottaa kiinni

Istuin tänään ruokalautasen edessä tai takana, miten sen nyt haluaa ajatella. Nostin lautaselta pastaa ja riisiä sekä kastiketta suuhuni. Ainainen epäilykseni ruokaloiden ruoka-annoksien riittävyyttä kohtaan kostautui jälleen, sillä olin vaikeuksissa ylimääräisen lihamurekesiivun kanssa. Harmitti siksikin, että maksoin ylimääräisestä siivusta 1,5 euroa.

Lähipöydässä istui ruotsia puhuva opiskelijapoika, jolla oli sellainen hauis kuin Kippari-Kallella. En tiennyt, että sellaisia voi olla, mutta kun näin, olen nyt varma asiasta. Miehen käsi oli lähellä kainaloa ohut, mutta ilmeisesti puntteja nostelemalla ja pinaattikeittoa syömällä hän oli kasvattanut lihaksestaan paksun juurikin siitä kyynärpään kohdalta. Tarkistin asian monta kertaa. Mies kävi vielä hakemassa kahvia ja palasi sitten uudestaan kahden opiskelijakaverinsa kanssa nojailemaan pöydänkanteen. Kyllä, käsivarsi turposi alaspäin tultaessa. Omituista, ajattelin.

Siinä ruokaa suuhun lappaessani yksi makarooni putosi haarukastani. Tunsin, miten se tupsahti syliini, ja puristin vaistomaisesti reiteni toisiaan vasten. Liian myöhään, sillä ehdin tuntea pastanpalan säärissäni, joita oli tässä vaiheessa enää ihan turha yrittää puristaa toisiaan vasten. Vastapäätä istuva seuralaiseni ei huomannut pastan putoamista ja päätin olla tekemättä asiasta numeroa. Kun ruokailu oli päättynyt ja olin saanut ylimääräisen murekkeen kupuuni, nousimme pöydästä. Silloin huomasin pastanpalan lattialla. Niitä oli kaksi limaista yksilöä vierekkäin. Ei siis yksi, kuten aluksi luulin. Se selitti senkin, miksi tunsin makaroonin liikkeen lattialle niin hyvin. Päädyin potkaisemaan pastan vaivihkaa pöydän alle. Se liikahti vain vähän, ja silloin ajattelin, että samalla vaivalla voisin nostaa sen lattialta lautaselle ja toimittaa sitä myöten ruoan kierrätykseen. Tartuin kiinni pastaputkiin ja yllätyin, miten helppoa niihin tarttuminen oli. Sormeni eivät likaantuneet juuri lainkaan.

S.

maanantai 3. lokakuuta 2011









Ihanassa hakamaametsässä. Mutta mikä on tuo sieni (kuva S.)? Ollakseen korvasieni, on liian isot korvat. 

Arki muuten alkoi tänäaamuna.



K.

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

lauantai 1. lokakuuta 2011

Ampiaisista ei koskaan voi olla varma

Poikani oli hetken hiljaa. Hänestä ei koskaan tiedä, mitä hän ajattelee vai ajatteleeko mitään. Yleensä ajattelee, ja toisinaan vähän syvällisempiä. Sitten hän sanoi, kuin itselleen: Ampiaisista ei koskaan voi olla varma. Ja minä siihen, että mehiläisistä ei koskaan tiedä. Ja hän, että ai niin.

Blogimme on tänään vuoden vanha. Tädää!

S.

Ja minä itken - niiin minäkin!

Juhani Peltonen jäi henkiin Elmonsa kautta, vaikka ilmeisesti omasta mielestään olisi ansainnut kuuluisuutensa vakavammalla kirjoitetulla sanalla. Eipä silti, minusta Elmo on ihan vakavaa.

Lapsena se tietysti nauratti ja ihailimme vain niitä huikeita sanankäänteitä, etenkin sitä missä puhuttiin siitä kotkasta, joka liitää. Sitten oli ne lukuisat mustikkasopanjuonnit ja kaatuilut satasella ja selostajien kaikenmoiset "siten on silinterit" -letkautukset, mikä minnekin päin ontuvaisena. Aikuisena luin jostain, että kyseessä on urheiluselostuksen parodia tai vähintäänkin pilkkaus. Niin tietysti on, mutta ei sitä silloin sillä tavalla ajateltu. Eikä sitä pilkkana tarvitse vieläkään pitää, pitkälle vietynä taiteena sen sijaan. Taidettahan se urheiluselostus on parhaimmillaan, jos kohta kovin uhkaa jäädä kapeaksi senkin alan osaamisen kärki tässä valtakunnassa.

Yksi kohta Elmosta tuli mieleeni, kun kuuntelin tätä Brahmsin viidettä unkarilaista humppaa. Minä olen nähnyt tuon soittajan, ja hän oli silloinkin alaikäinen. Ja yleisö oli silloin pientä ja poika oli yhtä keskittynyt soittoonsa kuin tuossa videossa. Katsokaa, miten yhtä ja toista nähneet orkesterimuusikot yrittävät olla osoittamatta ihastustaan tämän ylimääräisen aikana, mutta ainakin osa epäonnistuu ja unohtuu vain kuuntelemaan ja varmasti myös katselemaan. Ja on kuin Benkkua ujostuttaisi, ja ehkä ujostuttaakin, mutta soitosta sitä ei kuule. Kappale on ehkä akselilla viihdyttävä-syvämietteinen siellä viihdyttävän puolella tukevasti, mutta tässä on silti jotain hyvin koskettavaa. En minä sentään tuolla Youtubessa itkemään ala, mutta jos se lähellä on, niin tämän äärellä. Seuraava suuri pianisti? Olisi kiva kuulla, miten hän Beethovenia tai Bachia soittaa, kun nämä teknisesti maailman vaikeimmat jutut sujuvat näinkin kivuttomasti. Ehkä sitten niiden suurten mestarien sooloteoksia kuunnellessa minulle käy kuten Lylylle ja Immolle aikanaan.

S.