K.

Vorraajan uusi ulostulo

Kun seurasin Kauppalehden ja Taloussanomien nettisivua säännöllisesti vuosina 2006-2008, tein huomion. Molemmat lehdet tehtailivat jatkuvasti uutisia Björn Wahlroosista. Ne olivat myönteiseen sävyyn kirjoitettuja, sillä Björn Wahlroos on rikas mies. Meni vuosi tai enemmänkin, ja joka jutun otsikossa puhuttiin Wahlroosin sijaan Nallesta. Tällä miehellä on niin hauska lempinimi, että toimittajat halusivat väkisin käyttää sitä. Sitten se yhtäkkiä hävisi. Nyt en ole nähnyt Wahlroosia otsikoissa kovin usein. Nallea en vuosikausiin.

Jos joku suomii jotakuta, niin mitä hän silloin tekee? Moittii? Arvostelee? Haukkuu? Asettuu näkemyksineen poikkiteloin? Jotain tällaista. Suomiminen on ihan kelpo sana, mutta jos kaikki alkavat joka uutisvälineessä suomimaan kaikkea mahdollista, sana menettää mehukkuutensa. On siis toisin sanoen menettänyt sen jo kaukana viime vuosikymmenen puolella. Sitäpaitsi kun meillä on Tämä Juhani Suomi, kekkostutkija ja ulkoministeriön virkamies. Eläkkeellä hän tosin on, joten mitäpä hänestä enää puhumaan.

Mutta kun Suomi on kirjoittanut kirjan. Sen nimi on Vorraaja (ilmestyi vuosi sitten, kai). Siinä hän pakisevaan tyyliinsä kirjoittaa elämästään ja ilmeisesti persoonaansa samalla auki. Sen jälkeen hän kirjoittaa tupituoreessa kirjassaan "Entä tähtein täällä puolen?", miten hän sai kirjastaan suorastaan palauteryöpyn ja päätti jatkaa aljetulla polulla. Tuorein kirja on siis jonkinlaista jatkoa, puheenomainen, omakohtainen kirja Suomen työelämästä.

Kirjan alkutunnelmissa ollaan joulussa. Suomi ihmettelee elämää, maailmaa ja Helsingin Sanomia hengellissävytteisesti, jos näin voi sanoa. Jokin kohta hätkähdyttääkin.

"Monet ovat ne paikat, joissa joulu ei tänäkään vuonna poikkea arkiahdistuksesta. Siitä pitävät huolen lomautukset ja jatkuvat yt-neuvottelut, kasvavasta työttömyydestä puhumattakaan. Yrityksen tuottavuudesta on tehty meille uusi Baal, jonka pyhyyttä sen papit, valtamedian päätoimittajat etunenässä todistelevat meille päivittäin: "On aivan välttämätöntä huolehtia yritysten kilpailukyvystä!" Yritysten voitot privatisoidaan mielettömyyksiin asti, mutta tappiot sosialisoidaan. Jos jotkut lähtevät lakoin turvaamaan työpaikkojaan se tuomitaan Helsingin Sanomien päätoimittajan arvovallalla: tässä tilanteessa lakkoilu "kertoo vain vastuuttomuudesta, lyhytnäköisyydestä ja järjen köyhyydestä". - Kun päätoimittaja Mikael Pentikäinen tietojeni mukaan on uskossa, vastaisin moiseen syytökseen hänen oman herätysliikkeensä sanoin: Jeesuksen nimessä ja armoveressä tätä syntiä sinulle ei anteeksi anneta!"

Kaksi sitaatiani antaa nyt harhaisen kuvan siitä, mitä kirjassa sanotaan. Tämä kuitenkin kuvaa Suomen keihäänkärjen suuntautumista hauskalla tavalla vasemmalta oikealle. Aiemmin hän on ollut tukkanuottasilla nimenomaan demareiden kanssa, elävistä kiistakumppaneista mainittakoon tämä itseään yhteistyökykyisenä kutsuma Paavali Lipponen. Nyt Suomi suomii (hahhah, tulihan se sieltä blaa) Stubbia, joka kylpee kansansuosiossa muttei tiedä Suomen ulkopolitiikasta juuri mitään. Kun J. Suomi ilmoittaa olevansa kekkoslainen, niin lienee niin, että Kekkonenkin olisi irtisanoutunut nykyisesta länsiliittoutumiskehityksestä sikäli kuin vain enää tänä aikana kenelläkään on minkäänlaisia mahdollisuuksia moiseen itsenäisyyteen. Tarkoitan siis vaikutusmahdollisuuksia suuren julkisen paineen edessä.

"Maamme johtava päivälehti julkistaa vähintään kerran viikossa mielipidesivullaan vuodatuksen, parhaimpina viikkoina useammankin, jossa joku vain oikealla korvallaan kuuleva ja vain henkisen suursuomalaisuuden ilosanomaa kuunteleva julistaa julki russofobiaansa ja vaatii ulkopoliittisen linjamme terävöittämistä. Viime vuonna teimme muutaman ystävän kanssa kokeen. Lähetimme muutamina viikkoina mielipidesivuille kirjoituksia, joissa arvostelimme oikeiston Nato-hurmosta, kohti liittovaltiota vievää integraatiopolitiikkaa sekä palautimme mieliin todelisten ulkopolitiikan osaajien opastuksia ja varoituksia aina Snellmanin päivistä lähtien. Yksikään kirjoituksistamme ei läpäissyt Helsingin Sanomien seulaa.

Tätä taustaa vasten ei voi kuin hymyillä uutiselle, jonka mukaan  lehden eläköityvä päätoimittaja Janne Virkkunen on saanut tunnustuspalkinnon "pitkäaikaisesta ja tinkimättömästä sananvapauden puolustamisesta". Sananvapauteen, jolla Suomessa niin usein kerskataan, kuuluu tietysti myös vapaus olla julkaisematta. Valinnasta vastaa viime kädessä päätoimittaja. Ilman sarvia ja hampaita on pakko todeta, että Helsingin Sanomia on jo pitkään ollut vaikea tunnistaa liberaalin Päivälehden perilliseksi."

En ole Paavo Haavikkoa koskaan lukenut paria novellia enempää, mutta kirjoitan tähän vielä yhden Haavikon ajatuksen. Hänhän oli aikansa yhteiskunnassa suurmies, vallankäyttäjä samassa mittakaavassa kuin Pekka Tarkka nykyään, sanoisinko. Jukka Kemppinen, joka tosin oli jonkinasteisessa ystävyyssuhteessa Haavikkoon, on sitä mieltä että Haavikon lisäksi vain Saarikoskella olisi ollut mahdollisuudet Nobeliin, mitä kirjapalkintoihin tulee.

"Moraali ei ole demokratian vahvaa aluetta, se ei lyhyesti sanottuna tunne muita arvoja kuin yhteen aitaukseen koottavissa olevan pääluvun. Eikä syrjään jäävien epätoivo ensinkään paranna heidän vaikutusmahdollisuuksiaan eikä valtaryhmä koskaan tympäänny omaan latteuteensa".

Tähän oli määrä lopettaa, mutta tuli mieleen ystävän epäilys kun kerran kuuntelimme elävää musiikkia tilassa, jossa kaikilla muilla oli juhlapuvut ja -maskit naamalla. (Meillä oli flanellipaitaa, kolitsihupparia ja näyhtynyttä villapaitaa.) Hänestä tuntui siellä, että osa joukosta on paikalla jonkun muun kuin musiikin takia. Ja tietysti tämän hän koki falskina. Ehkä se falskia onkin, ihan sama kai. Ennen muuta kyse lienee kuitenkin valtaryhmän omasta latteudesta.

S.

Tehän voitte tulla meille kahville

Kävin pesulassa, jossa soitetaan puhelimella numeroon, jossa kerrotaan, että puhelu maksaa kymmenen euroa ja rapiat päälle. Sitten juostaan koneen luokse ja ladataan aineet ja pyykit ja painetaan nappia. Ja sit ootellaan. Oottelemassa oli lisäkseni muuan nainen, jolla oli valpas ja huomiotaherättävän terve katse. Ei tyrkyttänyt itseään, muttei kainostellutkaan.

Nainen huomasi harhailuni, ja ohjasi minua pesulassa, jossa ei ollut henkilökuntaa. Puheesta kuulin, ettei hän ole Varissuolta. Pohjoisesta, arvelin. "Oulusta?" "Nivalasta, mutta oon minä sielläkin asunut". Ja kohta olimme jo Kokkolassa ja Kälviällä ja Seinäjoella, ja hän osoittautui isotätini tuttavaksi. "Ystävystyin joskus kauan sitten hänen kanssaan. Olisiko hänen nimensä ollut Esteri." Nimi osui kohdilleen, ja olin kovin iloinen. Hän kertoili elämästään ja minä omastani, ja hän tunsi Paraisilta jonkun tyrnikauppiaan, jonka luona heillä oli tapana käydä joka vuosi. Minäkin ajattelin, että voisin.

Viikkasin hänen kanssaan pyykkiä ja pohdimme, miten Oulussa ollaan erilaisia. Siellä ei hienostella, niin se taisi olla miten nainen sanoi. Että siellä on enemmän rahvasta. Joku asia saattoi olla minunkin sanomaa. Olimme samaa mieltä.

Nainen kaivoi jossain vaiheessa puhelimen esiin ja alkoi soittaa miehelleen että tulee hakemaan. Minä tarjouduin viemään hänet kotiin. Hän otti empien avun vastaan, mutta lienee ollut siihen lopulta tyytyväinen. Pelkäsi vähän, että tuleeko minulle ajosta turhaa lenkkiä. Rauhottelin häntä. Nainen säikähti kun ajoin muutaman risteyksen pitkäksi, kun puhuimme koko ajan enkä ehtinyt saada tai vastaanottaa ajo-ohjeita. Kotitalonsa lähestyessä hän sanoi, että tehän voitte tulla meille kahville joku päivä. Puhelinluettelosta löytyy meidän numero minun mieheni nimellä, oma numeroni on salainen. Meillä on vielä lelujakin jonkin verran, että lapset viihtyvät. 

Heidän oma lapsensa oli lentänyt pesästä vuosikymmeniä sitten.

S.

Usko omaan tekemiseen

Poika selvitti matematiikan kokeensa kunnialla. Sen enempää ei ole tarkoitus hänen koulusuorituksiaan jakaa reaaliajassa minua ympäröivälle virtuaalitodellisuudelle, mutta tässä on jotain muutakin kuin hyvä suoritus. Pyydetyn laskutehtävän kirjaamisen jälkeen ruutuja jäi yli yksi kappale molemmilla riveillä. Oppilas on päätynyt kirjoittamaan viimeiseen ruutuun oikein-merkin korkeimman omakätisesti. Hän on ilmeisesti luottanut suoritukseensa, että näin tämä menee. Olisipa kiva päästä lapsen pään sisälle tuossa tilanteessa. Onkohan siinä ollut huumori mielessä vai onko hän kirjannut hyväksymismerkkinsä ihan tyynen asiallisesti (tässä Fingerporia Tyynen asiallisesti)?

Meillä oli taannoin vanhan kansan opettaja. Ei hän kuria pitänyt millään tavalla, mutta muisteli kyllä aikaisempien oppilaiden kärhämiä oppilaiden kanssa, kuka ketäkin oli lyönyt ja mitä kommentoinut sen jälkeen. En ole katkera, mutta tiedän, että tämä Pentti-opettaja on minunkin nyrkinheiluttamisilleni hekotellut eräänkin kerran sen jälkeen, kun Niinimäen ala-asteen jätin taakseni.

Pentti oli hupsu mies. Hän optimoi ajan ja vaivan, jota työnteko, kyläkoulun pyörittäminen, häneltä vaati. Olen itsekin optimoijasielu, joten jollain tavalla ymmärrän häntä. En kuitenkaan läheskään kaikilta osin. Antakaa se minulle anteeksi.

Pentti julkaisi oppilaidensa koetulokset paperilla. Listassa oli luokan oppilaiden nimet, heidän arvosanansa kokeessa sekä millaisia virheitä he olivat tehneet. Luonnollisesti nimet olivat kokeen arvosanan mukaan järjestyksessä, korkein arvosana oli ylimpänä olevalla oppilaalla, ja voi sitä Ville-raukkaa joka oli listan viimeisenä. Hänen tekemiensä virheiden määrä oli niin suuri, että opettajalla oli täysi työ saada mahtumaan ne siihen virheille varattuun pieneen tilaan.

Muistaakseni isäni antoi tästä opettajalle palautetta. Puolustuksena oli, että onhan liikuntatunnillakin suoritukset julkisia, pitääkö niitäkin alkaa salaamaan. Sinänsä hyvä näkökulma, ja voi olla että niitä nykyään salataankin enemmän kuin ennen. Mutta asiassa ei kyllä pysytty ollenkaan tässä argumentoinnissa.

S.

Jo kaksi viikkoa on ollut ompeluaie, mutta vasta toissapäivänä lähdin liikkeelle asiassa. Kaukaa. Aloitin hiomalla ompelupöytää. 

Tarkoitus oli se hioa ja käsitellä uudelleen. Se on Aapon varastosta viime kesänä haettu pöytä. Elämää nähnyt mutta ihan sievän mallinen. Mutta se haisee. Kun avaan yläkerrassa tuon huoneen oven ja menen alakerran salin mustalle sohvalle istumaan, tunnen hajun nokassani, joka on nuhasta tukossa eikä normaaleissakaan olosuhteissa ole kovin herkkä. Kai se sitten päreiksi menee, pöytä, mitäpä sitä haisevalla tekee. Nyt on ompeleminen pitkässä kuusessa, kun pöydän hommaaminen pitää aloittaa ihan alusta. Tai ehkä teen reissun Ikeaan.

Olen lukenut hyvää  kirjaa.


K.

Mä sanon aina sen saman

Tokaluokkalainen on mainio poika. "Tarvitsee harjoitusta" tulisi tosin todistuksessa siihen kohtaan, jossa arvioidaan lapsen kykyä lähteä kouluun ilman aikuisen valvontaa. Siksi herätänkin hänet joka aamu. Kelloni soi periaatteessa seitsemältä. Jos herätän myöhemmin, voin yrittää hoputtaa häntä toimimaan nopeammin, mutta silloin pitää olla todella aktiivinen. 55 minuuttia herätyksestä ulko-oven kolahdukseen ei ole kauhean paljon, siinä ei ole minuuttiakaan liikaa jos asiat tapahtuvat pojan luonnollisessa rytmissä.

Tänään herätin hänet kaksikymmentä yli. Puolen maissa olimme kuin olimmekin syömäpöydässä ja siitä aika pian oltiin jo eteisessä. Mutta jostain syystä istuin villasaaliin kietoutuneena portailla, aamutuiskeessa kai itsekin, ja katselin lapsentahtista toppahousunpukemista ja kuuntelin ilokseni lapsen hyväntuulista ajatuksenjuoksua, jota hän aina sanallistaa vuolaasti silloin, kun on hyvällä tuulella. Sitä on mahdotonta ennakoida, ja se palkitsee kuuntelijansa poikkeuksetta. Mieleen tulee amerikkalainen loru tytöstä, jolla oli kihara otsalla. "When she was good, she was very good". (Kuuntelen tässä samalla muuten tätä, kannattaa sinunkin tehdä niin)

Sitten, kun luulin, että aikaa vielä on, keittiössä pajattanut radio antoi aikamerkin. Ja minä itseäni sättimään, että surkea, kun tässä vain istun enkä hoputa. Ja poika siitä vähän itseensäkin syytä ottaen jupisemaan jotain samanlaista. Ja niin häntä sitten vietiin.

Kysyin illalla, myöhästyitkö pahasti. Ei kuulemma ollenkaan. Minä, että myöhästyitpäs. No vähän, sanoi. No, mitä opettaja? Ei se mitään, se aina vaan kysyy, että mikä on syy. No, mitä sinä sille sanot? Poika työnsi päätään lähemmäs minua, hiljensi ääntään ja hymisi puolikuiskaten puolihymyillen. Mä sanon aina sen saman. No, minkä? Että aikuset ei herättäny tarpeeksi ajoissa.

Nämä ovat tilanteita, joissa vain ei voi enää sanoa sitä eikä tätä. Ainoa toivoni on Sirpa-opettajassa, jonka tiedän olevan aivan loistava opettaja ja paras kuviteltavissa oleva aikuinen lapsellemme koulussa. Lapsiperheille mainostettakoon, että Paraisten koivuhaan koulu on aivan mainio paikka, siellä on henkilökunnan kesken tosi hyvä ilmapiiri. Ja täältä löytyy kohtuullisia asuinpaikkoja ihmisille. Täällä on muutenkin hyvä olla. Että tavallaan niinku toivotan kaikki tervetulleeksi.

S.

Sellokonsertto, esittää orkesteri

Kun Neeme Järvi lähti vuonna 1980 Israelin kautta länteen kotimaastaan (miehitetystä) Virosta, hänen päälleen manattiin kirouksia. Koska Neemeä ei saatu kiinni, neuvostoliittolaisen valtiokoneiston kosto kohdistui jäljelle jäävään sukuun. Järven suku oli paistatellut suosiossa siihen saakka, mutta nyt tilanne muuttui. Neeme Järven musiikkitallenteet tuhottiin, vaikka arkistotyöntekijöiden armollisuus pelasti paljon nauhoja. Radiossakin soitettiin hänen musiikkiaan, mutta nimeä ei koskaan mainittu. Eräänä päivänä radiosta kuultiin kaunista musiikkia. Johdantona musiikille oli lyhyt ilmoitusluontoinen: Sellokonsertto, esittää orkesteri. Kyse oli Arvo Pärtin sellokonsertosta, jonka Viron radion sinfoniaorkesteri esitti Neeme Järven johdolla. Solistina soitti Mstislav Rostropovits. Ketäpä tämä olisi kiinnostanut.

Areenassa vielä hetken näkyvästä dokumentista käy ilmi muutakin. Kannattaa katsoa.

Paavo Järvi on Neemen poika. Hän on muusikko, kapellimestari. Katsokaa dokumentista, miten hän ohjaa nuorta mestarikurssilaista. Aivan fantastista. Jossain neljänkymmenen minuutin kohdalla se oli. Nähkää myös, miten videon alkupuolella isä ja poika, Kristian, kommunikoivat. Kuka teistä ottaisi isältään ohjeita vastaan, jos ne tulisivat tuossa sävyssä?

"Ihmiset, jotka eivät harrasta musiikkia tai kuuntele sitä, ovat köyhempiä, heiltä puuttuu jotain tärkeää" julistaa Paavo Järvi. Hän kertoo huomanneensa, että kun hän havaitsee ihmisellä olevan oman sisäisen maailman, hänellä on myös jokin suhde musiikkiin. On kiva siteerata jotain, kulmikasta kun ei tarvitse itse ottaa asiaan mitään kantaa ;)

Liikuttavaa oli nähdä myös Neemen paluu Viroon miehityksen päättymisen jälkeen. Siitäkin on arkistokuvaa dokumentissa.

S.

Taiteilija työssään

Olin eräänä päivänä lasten kanssa jonkin aikaa. Ei meillä muita aikuisia ollut kuin minä. Oli omia ja naapurin väkeä. Muuan naapurin poika kun tulee, niin koko ajan tapahtuu. Niin kävi tälläkin kerralla.

"Maailman parhaan leivän" (majoneesileivän) syönnin jälkeen poika harhautui saliin ja jäi tuijottamaan maalausta. "Kuka toi on? Kuka ton on tehny?" Kerroin, että rouveli sen on tehnyt, ja poika se siinä. Ja valokuvasta se kuva on jäljennetty, ja mökillä ollaan. "Onks teillä paperia ja kynää? Mä teen samanlaisen."

Ja niin hän teki ja tartutti tekemisen muihinkin. "Taiteilija työssään", nuori mies toisteli eräänkin kerran, ja kysyi, että eikö olekin saman näköinen. Meidän poika ilahtui nähdessään kuvan, ja  totesi, että hyvä väärennös. Taiteilija oli hieman närkästynyt, ja täsmensi, että kyseessä on jäljitelmä. Tässä kopla, taiteilija pitelee tuoretta teosta käsissään. Muut hurraavat.

Sen jälkeen toinen koululaisista asettui peilin ääreen. Hänen tyylinsä piirtää on huomattavasti hitaampi ja rauhallisempi. Molemmat olivat luovan työn äärellä innoissaan. Pojat perustivat galleriaa ja museota ja sen sellaista. Meidän poika loihti lopulta omakuvan.

Nuorinkin halusi tehdä jotain. Hän oli otettu, kun pääsi mukaan malliksi. Maalari makasi lattialla mahallaan ja kolmen sekunnin välein nosti katsettaan tuolilla istuvaa kohdetta kohden, ja veteli viivoja paperiin tottunein elkein.

Hän halusi kuitenkin luoda myös jotain omaa. Lupasin senkin laittaa tänne blogiin.

Tarkempia tietoja laitteen toiminnasta saa kuvan henkilöltä.

Vielä yhden omakuvan toimitan.

Talohan ei ollut ihan niin kuin olisi pitänyt, kun rouva tuli kotiin. Sitä tekemisen meininkiä oli kuitenkin mukava katsella ja kuunnella. Mihin se katoaa, kun meistä tulee aikuisia?

S.

Tien näköinen

Keskellä pihaa koivun alla
juuri sen verran iso kivi,
että se on ollut siinä aina,
kuusituhatta vuotta.
Lasten hiekkalaatikossa
talvehtinut kahvikuppi.
Viimeinen lumi, varjon kokoinen,
kallion alla. Kävimme pihassa
vain kääntymässä, väärä tie.
Tai ei se tie ollut,
sen näköinen, en tiedä mikä,
ei se vienyt muualle
kuin sinne. Hätääntyivät ehkä
siivoamaan, vaihtamaan vaatteita.
Kanat olivat jo ulkona
navetan takana tunkiolla.
Näin ne isolta tieltä.
Mitä valkoista? Kanoja, totesin.
Sitä ei voi sanoa muille,
se on liian pieni asia,
sen takia yksityinen ja
puhtaasti henkilökohtainen,
niin kuin kaikki muukin,
minkä olen kertonut.
Vain tällä tavalla sen voi.

Veijo Meri

Economics of pullanleipominen

Istuin ruokasalin makuusohvalla ja mietin, että Economics of -sanaparia käytetään jos jonkunlaisten asioiden etukaverina. Sillä tarkoitetaan siis sitä, miten taloustieteen ja tilastotieteen tutkimusmenetelmät voivat tunkeutua ihan mille elämänaloille tahansa. (Tähän väljästi liittyen voisi mainita tutkimuksesta, jonka mukaan runsas jäätelön syönti aiheuttaa paljon hukkumiskuolemia.)

Istuin väsyneenä vähän ja katselin ruokasalin pöytää, jossa oli siinä vaiheessa vielä pullanleipomuksen jälkijättöjä. En taaskaan päässyt pullanleivonnassa tavoitteeseeni, vaikka yhden pellillisen ihan tosi upeita yksilöitä teinkin. Ajattelin antaa ne vieraille, vaikka eivät olekaan niin maukkaita kuin ne löysemmästä tavarasta tehdyt. Tärkeintä on, että elämä ulospäin näyttää hyvältä. Itse syön niitä rumia voisempia.

Ajatusketjut ovat pitkiä ja tavattoman nopeita. En jaksa selittää, mitä siinä ketjussa oli ennen kun tuli economics of pullanleipominen. Elämässä sitä ennen oli pullanleipomista. Rouveli ei tykkää kun soittelen siskoilleni ja kysyn silloin tällöin jotain leipomiseen liittyvää. En osaa sanoa mistä se johtuu, mutta kai hän ajattelee että joku ajattelee että jotain. Rouvani on verraton leipuri, vaikkei olekaan pulliin profiloitunut. Hän tekee salaatteja, patoja ja keittoja, sekä paistaa verrattoman taitavasti euroshopperin valmispatonkeja. Krutonki on muuten hauska sana, vaikkei meillä niitä koskaan olekaan ruuaksi. Ja erinäisiä torttuja vaimoni tekee, viimeksi teki ihan hirviän hyvän vadelmatortun.

Kun rouvani tuli kotiin, oli tapahtunut yhtä ja toista. Kelatessani illalla ruokasalin sohvalla päivää lävitse huomasin, että tässähän on taas tapahtunut yhtä ja toista, vaikka hassulla tavalla oli kuitenkin surumielinen olo. Kun opettelee yhdellä kädellä ja yhdellä hyperaktiivisella nelivuotiaalla avustajalla opetella pullanleipomista, niin pakka levähtää helposti. Ei se minua haittaa, olin aika hyvissä asemissa kun rouva tuli puoli kasilta kotiin. Mutta hänellä oli jonkin verran parannusehdotuksia vallitseviin asiantiloihin. Myönteiseksi kommentiksi tulkitsin sen, jossa puhuttiin pullantuoksuisesta isästä. Se ei tullut ensimmäisenä. Apulaiseni sen sijaan yritti epätoivoisesti leipoa korvapuustitankoa. Tuskaillessaan omansa kanssa hän näki minun tankoni, joka oli kyllä monin tavoin puutteellisen oloinen. "Vaule! Tää oot kyllä hyvä leipomaan" hän sanoi ja mutisi sitten itsekseen tyytymättömyyttään omiin koitoksiinsa. Mutta kohta oli mies taas elementissään nostellessaan kakkaroita leivinpaperille. Hän toiseli puoleksi itsekseen, äärimmäisen tyytyväisen oloisena: "Tää on kyllä mun palat lepetti. Tää on mun palat kanelitokelilepetti"

Naapurin mies tuli hiihtolenkille jätettyään poikansa meidän kohdalla kimppakyytiin. Hän oli lenkin ajan eteisessämme, josta kutsuin hänet keittiöön. Puhuimme koko ajan. Syytän kyllä häntä siitä, että hämäsi minua niin etten ehtinyt tarjota ruumiinravintoa. Oletin koko ajan että hän lähtee hetkenä minä hyvänsä. Ensi kerralla hän ei puijaa minua tuolla tavalla. Muuten, tästä tuli mieleeni eräs sosiologi tai joku, joka sanoi, että jos kaksi naista istuu kahvilassa eikä juttele, niillä on riita. Miesten kohdalla tällaista johtopäätöstä ei voi vetää.

Päivällä kävimme neuvolalääkärissä. Ihmiset olivat ystävällisiä, mutta sairaanhoitaja varmaan jännitti lääkäriä kun se sinkoili niin epävarmana koko ajan. Minun kävi vähän surku häntä. Hyvin ystävällinen hän oli kuitenkin. Kuopus sattui olemaan hyvin limainen ja minua vähän harmitti, kun hän ei päässyt esittelemään hurmaavaa hymyään näille kahdelle ammattilaiselle. Sitten ajattelin, että yritän olla syyllistämättä lastani moisesta.

Kun tulimme lääkäristä, vihreäpipoinen mies tuli ikkunamme taakse. Hän ei syö nakkia, mutta on muuten kelpo mies. Jäi ilman nakkikastiketta, katseli vain pöydän päästä kun muut söi. Kerronpa tarinan tuon miehen nuoruudesta.

Mies oli kahdeksantoista taikka jotain. Hänen lähistöllään asui tyttö, joka oli kovasti kiinnostunut tästä nuorukaisesta. Koska nuorukainen oli ujonpuoleinen, hän ei halunnut tehdä asiasta numeroa, vaan oli hissukseen, vaikka kiinnostus olikin molemminpuolista. Tyttö varmaan vaistosi tämän pojan kainouden, ja yritti olla hänkin mahdollisimman huomaamaton liikkeissään ja päänpyörityksissään. 

Vihreäpipoisen kotitalon lähellä on lampi, jonne nuoriso tapasi kokoontua iltaa istumaan ja makkaroita kärventämään. Nuorukainen oli makkaran ylimmän kokoluokan ystävä tuolloin. Sittemmin hän on jättänyt sianlihan vähemmälle. Tarinamme sijoittuu vaiheeseen, jossa nuorten yhteinen tarina oli oraalla muttei vielä julkista tietoa, ainakaan heidän omasta mielestään. Ja kävi niin, että taas oli kerätty joukko nuoria lammelle iltaa istumaan. Ja neiti tuli kauempaa naapurinsa pojan kyydissä, ja vihreäpipoinen tuli sitten omasta kotoaan. Ja kun neitiä kuljettanut auto lähestyi vihreäpipoisen kotikujaa, jonka päädyitse oli ajettava, jos mieli lammelle makkaraa paistamaan, niin näkyipä punainen ooppel ajavan tietä pitkin. Ja neidin autossa matkustajat havahtuivat, eikä vähiten neiti itse. Ja kuljettaja, Matias nimeltään, kertoi minulle myöhemmin, miten punaisen ooppelin kurvatessa tieltä toiselle tielle heidän eteensä ja vihreäpipoisen, silloisen punalippispäisen, pään heilahtaessa auton kyydissä neiti oli parahtanut, kuin itsekseen mutta kuuluvalla äänellä: "On se siellä!" Tarina ei kerro, saiko Matias pidettyä naurunsa sisällä sillä hetkellä, mutta myöhemmin tarinaan palattuamme se ei enää onnistunut.

S.

On mukavaa olla näin. Voi antaa ajatusten pulppuilla, tulla ja mennä.  Välillä voi tarttua johonkin. Sain tällä viikolla öljyttyä yhden hyllyn. Tänään kävelimme kauppaan lumipyryssä, teimme jättiostokset ja vedimme pulkalla kotiin. 

Oli vieraita. Lapset leikkivät. Aikuiset juttelivat. Pienin oli sylissä.

K.

Polontalvet iltot päättä

Pieniin poikiini on helppo kiintyä, tyttäreni viehätysvoimaa sen sijaan on mahdoton vastustaa millään tavalla.

Keskimmäinen rokkaa tätä nykyä. Isoveli pahentuu siitä, eikä moinen rokkaaminen minullekaan oikein sovi. Jostain syystä villi hypintä, naama irvessä nonsensen suoltaminen ja vasemman käden kouralla oikean kainalon hiplaaminen samalla kun oikea käsi on ojennettu ulos yläviistoon, kuin kitaran kaula konsanaan, huvittaa kuitenkin enemmän kuin harmittaa. Sanatkin ovat verrattain hauskoja paikoitellen.  (yksi laulu alkaa säkeellä "olkaa valmiina lokkaamaan", jatkuu saman tien säkeellä "olkaa valmiina lokkaammaan" ja päättyy luontevasti lyhyen hengityksen jälkeen säkeeseen "olkaa valmiina lokkaamaan")

Pitäisi aina kuitenkin nähdä se lapsi siellä hauskankin esiintymisen takana. "Aikuitet aina naulaa. Mä en tykkää ku ne naulaa." Keskimmäinen sanoi ihan vakavana eilen. Hän toisaalta haluaa esiintyä, mutta kuten esiintyvät taiteilijat enimmäkseen, toivoo, että hänen esiintymisensä otetaan vakavasti. Ne, jotka ovat sen nähneet, tietävät, ettei se ole aina ihan helppoa. Joululomalla ihmisten luona kierrellessämme vanhempi pojista otti usein esille taipumuksensa lauluhommiin, ja tilasi enemmän tai vähemmän sopivia lauluhetkiä itselleen muutamassakin olohuoneessa. Toki minä häntä aina kannustin, jos oli suinkin saumaa. Ehkä nuorempi sitten toivoisi jotain samanlaista vastaanottoa omille oodeilleen. Esim sille "Polontalvet iltot päättä" -räpille, jossa keinutaan koko esityksen ajan vasemmalta oikealle ja oikealta vasemmalle. (jos kuulen oikein, siinä laulussa toistuu muuan rumahko ulostesana, mutta en ole varma. Aina sellaisen kuullessani pyrin tietysti muistuttamaan, että rumat sanat on syytä pitää pois mielestä ja suusta.) Mutta kun ei veljesten esitykset ole oikein yhteismitallisia. Ihan mahtavia molemmat tietysti, mutta.

S.

Omakotikullankallis. Olimme pitkässä reissussa. Kamera oli mukana. Koko aikana ei kuvattanut. Kotiin tultuani kaivoin sen heti kassista.

Olemme kiertäneet kahvipöydästä toiseen ja nauttineet harvinaisille vieraille kuuluvasta kohtelusta. Parhaat kiitokset teille kaikille meitä passanneille, mutta varsinkin mummulle ja vaarille. Esikoinen kerran toivoi, että vanhan kotiseudun voisi kääriä rullalle niin kuin maton, nostaa peräkärryyn ja sitten viedä uuden kotiseudun viereen ja levittää siihen. Sitäpä minäkin. Niin pitkältä tuntui taas tuo matka kun sitä taivalta eilen taitoimme.  

En viitsi kenellekään kertoa, mikä täällä oli lämpötila kun tulimme kotiin yöllä, mutta kylläpä nukutti makeasti lämpimän peiton alla. Hyasintit olivat säilyneet hyvin kylmässä. Aamulla talo kylpi maailman kauneimmassa valossa ja juuri nyt kuulen kirkonkellojen soivan. Tämä on ota tai jätä -hommaa. Kokonaisuueen kuuluu tunnelman lisäksi myös välillä vähän lämmön odottelua ja jotain muutakin vanhanaikaista. Ja kaukana asumisen tunne.

Meidänkin pihalla on lunta! Kotitonttu on käynyt täällä pari kertaa ja kiitän häntä lämpimästi.

K.

Kun puhuu samoja asioita kaikille

Olen puhunut samoja asioita henkilökohtaiseen sävyyn monelle ihmiselle. Se, että puhun Juha Mannerkorven novellista Lilako henkilökohtaiseen sävyyn johtuu siitä, että minulla on henkilökohtainen suhde Juha Mannerkorven kauniiseen tekstiin. Hänen tekstinsähän on suomen kauneinta, kunnes toisin todistetaan, mitä ei hevin tapahdu. Toki Sohvi Oksanen on monipuolinen ja hänen siitä kirjastaan, jonka uskon jäävän ainoaksi niin hyväksi (kun kirjoittaa jotain niin hyvää, on vaikeaa kirjoittaa seuraavaa, joka voisi olla edes yhtä hyvä, paremmasta puhumattakaan) on helppo löytää huikeitakin tekstikappaleita, mm. sen päähenkilön siskon rakastumiskohtaus, mutta menköön se tekstin monipuolisuuden ja runsauden piikkiin. Ei, nyt minä en kirjoittanut johdonmukaista tekstiä. Ei se haittaa, tänne saan kirjoittaa mitä haluan, sekavaakin. Muut voivat kirjoittaa muualle hyvää ja viisasta.

Lisäksi olen puhunut Bisketistä ja muistakin muillekin, ja lautapeleistä. Nyt joku anonyymi ehdotti minulle blogikommentin kautta kahvittelua Bisketissä pelien äärellä, ja kun sitten soitin yhdelle, jota epäilin viestin kirjoittajaksi, hän sanoi olevansa Kuopiossa eikä ollut koskaan käynytkään tässä osoitteessa. Sitten soitin toiselle, mutta hänkään ei ollut viestiä kirjoittanut. En tiedä, löytyikö hän niiden ihmisten joukosta, jotka ovat jo lukeneet Juha Mannerkorven novellin LiLaKo, mutta hänelle ja muillekin halullisille tiedoksi, että kirjoitus löytyy Aulis Ojajärven toimittamasta novellikokoelmasta, harmaasta, Suomalaisia mestarinovelleja. Aulis on myöhemmin toimittanut Maailmankirjallisuuden mestarinovelleja myös. Se on ruskea.

Toinen ihminen ohjasi minut kolmannen ihmisen luokse, hänen, joka kahvittelua alun perin oli ehdottanut. Lopulta tapasimme kahvilassa alkuperäisen ehdottajan l. syyllisen, toisen syyttömänä epäillyn, itseni, pelini ja syyttömän syyttämättömän kanssa. Ja sit me pelattiin ja juteltiin, ja tällä kertaa molemmat onnistuivat yhtä aikaa. Illan sana oli solidaarisuus, jota pelissä penättiin tai perättiin, kummin päin haluaa ajatella. Totesimme myös että solidaarisuus on ehkä sitä että haluaa auttaa jotain jotta itse saisi hyötyä toisten avusta tulevaisuudessa. Toisaalta epäiltiin, onko siinä kuitenkin kyse opportunismista.

Sitäpaitsi, ei suomalainen kirjallisuus niin pökeröä ole mitä jotkut luulevat. Vaikka hidastahan se on, varsinkin vanha. Mutta vanhat ovat hitaita.

S.

Joulun toiseksi syvin merkitys

Joku kysyi kerran, mitä ovatkaan elämän toiseksi tärkeimmät asiat. Hän ei jäänyt odottamaan vastausta. Toisaalla kuulin tuttavani puhuvan samasta asiasta pitäen itsestään selvänä että sekä hän että hänen ystävänsä tarkoittavat samaa asiaa. En ota tähän kantaa.

Joulun toiseksi tärkein asia on tietysti ihmisten oleminen toisten ihmisten luona, sillä yksin ei ole ihmisen hyvä olla. En ole ihan varma, onko kaksinkaan hyvä olla pitemmän päälle, mutta three is already a crowd, vaikken englantia tykkääkään käyttää suomen suolana enkä muutenkaan jos suomella pärjää. Englantia on hyvä osata siksi, että kaikki englanniksi ajattelevat eivät voi tai halua tai osaa käyttää suomea silloin kun ilmaisevat itseään. Esim. Aikakauslehdissä työskentelevät ihmiset eivät todennäköisesti saa kirjoittaa suomeksi artikkeleitaan, jos päätoimittaja tai joku omistaja on sitä mieltä, että lehti tehdään englanniksi. Vaikkapa nyt NYT, jota en koskaan lue edes netistä, koska niin harvoin löydän otsikkoa, jonka koen ymmärtäväni ihan täydellisesti. Niissä on aina jokin fraasiverbikompleksi, ja se on menoa sitten, yli hilseen.

Ihmisten hakeutuminen toisten ihmisten luo ja joukkoihin on tietysti seurausta ihmisen sisäsyntyisestä taipumuksesta pelata lautapelejä. Siihen nähden miten hyvänä ja moneen taipuvana elämänmuotona pidän lautapelaamista, olen pitänyt asiaa hyvin niukalti esillä. Nyt on sen vuoro, onhan joulu. Oma jouluni sitäpaitsi jatkuu hyvästikin tuonne heinäkuulle.

Tuossa joulun jälkeen jonain päivänä lähti rouva pois. Pyysin naapurin perhettä kylään, ja mukana tuli vielä muutama muukin. Lapset olivat juuri menneet sänkyyn kun ovi kävi. Kello ei ollut paljoa, mutta seuraavana päivänä pojat herkuttelivat monta kertaa ajatuksella: Oliko mukavaa kun meille tuli keskellä yötä vieraita.

Kymmenen nuorta ja aikuista istui pöydän ääressä ja "jännitti", kuka minkäkin kortin antaa kenellekin, ja puhuuko korttia antaessaan totta vai tarua ja arvaako vastaanottaja oikein vai väärin vai siirtääkö vastuunsa seuraavalle yrittäen syöttää korttia eteenpäin arvuuteltavaksi. Ja samaan aikaan neljä nuorinta vai oliko siinä se kaikkein nuorinkin mukana viidentenä, taisi olla, pelasivat lattialla Lego-peliä. Sellaisiakin on. Entusiastien arviot Lego-pelien pelimekaniikoista eivät ole olleet mitään erityisen innostavia, mutta olen kuullut ja nähnyt monen lapsen pitävän niistä. Minunkin aikanaan jumaloima Monopoly on lautapelejä rankkaavan boardgamegeek.com -sivuston käyttäjien ikiomalla listalla sijalla 7632. Sitä paremmaksi on siis äänestetty aika monta peliä, jos kohta kymmeniä tuhansia on myös Monopolyn takana. Niihin voi käydä täällä tutustumassa. 

Lautapelien maailma on avara kuin Venäjän maa. Itse pidän eniten strategiapeleistä, joita nykyisin hinkataan kahdesta kolmeen tuntia. En pidä siitä, että vuoroa mietitään pitkään, mutta pidän siitä, että joka vuorolla on jotain mietittävää. Pidän myös siitä, jos pelin aikana on erilaisia vaiheita ja eri vaiheessa peliä saa miettiä erilaisia asioita. Ja pitää olla niin, että omalla pelillä voi vaikuttaa toisten peliin. Sitä kutsutaan englanniksi interaktioksi, suomeksi vuorovaikutukseksi. Ihan ok sana on tuo suomalainen sana. Pidän myös siitä, että pelin aikana puhumalla yritetään vaikuttaa toisten pelaajien valintoihin. Nämä keskustelut usein vain päätyvät siihen, että joku pelaaja"kavereistani" yllyttää muita ihmisiä minun kimppuuni, minua sortamaan. Toki vuorovaikutus peleissä tarkoittaa paljon muutakin kuin sortamista, vaikkapa kaupankäyntiä. Tai sitä, että pelaajan valinta sulkee toisilta pelaajilta valinnan mahdollisuuksia pois.

Siinä missä joku voi intoilla strategiapeleillä, toinen voi haalia kaappiinsa perhepelejä. Sellaisia vaikka, joita voi pelata ihan millä kokoonpanolla tahansa. Me pelasimme silloin heti joulun jälkeen Compatibilityä. Siihen mahtuu 8 pelaajaa, mutta jos korttipakkoja olisi vielä kaksi, kymmenenkin olisi mahdollista pelin kärsimättä. Pelaamisessa vitsi onkin siinä, löytyykö pöytään sopiva peli niin, että kaikki viihtyvät. Joskus se voi olla vaikeaa. Itse en suosi peliväen jakamista kahteen joukkioon, mutta toisinaan se on välttämätöntä. Kun vieraiden etujoukko oli lähtenyt, pelasimme yhdeksällä ihmisellä kahta peliä. Bezzerwizzer -tietopeliä, joka on rutkasti parempi kuin mikään Trivial Pursuit, sekä sitten Zak Pakia. Se on hyvä sekin, siinä lastataan kuutioita autojen kyytiin ja lasti pitää saada optimoitua mahdollisimman tarkasti. Peli päättyy jonkun häviämiseen, mutta voittajakin on löydettävissä. Torakkapokeri, toiselta nimeltään Torakkapeli, päättyy jonkun häviämiseen mutta kukaan ei ole voittaja. Se on astetta nihkeämpi vaihtoehto, vaikka peli sinänsä on tarjonnut eräitäkin hauskoja hetkiä.

Joulu jatkui kun menimme kylään perheeseen, jossa ennen vanhaan kyläilimme solkenaan ja olimme aina liian myöhään. Se, että sillä kertaa lähdimme ajoissa (ennen yhtätoista illalla), johtui siitä että menimme sinne niin hyvissä ajoin (päivännäöllä). Siellä pelasimme Catanin uudisasukkaita, ja koin taas yhteiskunnallista merkittävyyttä nahoissani kun opetin peliä uusille uudisasuttajille. Peli on erinomainen, ja syntyessään vuonna 1995 käynnisti oikeastaan lautapelien uuden, tai pitäisikö sanoa ensimmäisen tulemisen. Nyt sen tuntee jo aika moni, ja sen myötä moni on uponnut muihin peleihin kauluksiaan myöten. Itse olen tietysti kohtuukäyttäjä.

Pelasimme myös Alhambraa. Sekin alkaa olla vanha peli, pian kymmenen vuotta. Pelin ilmestyessä se oli ilmestys, mutta sen jälkeen on tullut niin paljon uutta, että Alhambra tuntuu oikeastaan aika vanhalta ja arpaiselta jo. Liika satunnaisuus on aina pahasta. (Näitä puheita kuulee aina silloin, kun joku pelaaja häviää satunnaisuutta tavalla tai toisella käyttävän/hyödyntävän pelin, jossa kokee tehneensä pelkästään oikeita valintoja)

Myöhemmin tulimme uudestaan taloon kylään. Silloin pelasimme taas Catanin uudisasukkaita ja Menolippua. Sitä ennen musisoimme ja soitimme nokkahuilua ja pianoa ja lauloimme. Nokkahuilutrio esiintyi, ja minä yritin typerältä hymyltäni saada vihellystä onnistumaan, mutten saanut. Jouluyö Juhlayö taisi mennä kaksiäänisesti niin että nokkahuilu soitti toista ääntä ja minä vihelsin toista. Molemmille oli oma nuotti. Vaimo tuli virnuilemaan siihen nokan alle ja vihellys sai jäädä. Keljutti, vaikka hymyily ihan mukavaa onkin. Sain lisäaikaa sillä, että hänen tullessa istumaan eteeni hän löi jalkansa johonkin ja irvisteli jonkin aikaa ennen kuin alkoi virnuilla. Sen irvistelyn ajan saatoin viheltää normaalisesti, kuten erään vänrikin kerrotaan sanoneen.

Kun Menolippu, äärimmäisen suosittu ja moneen taipuva perhepeli, päättyi (en osallistunut tähän peliin itse), kello oli 23.30. Olin latonut sillä aikaa pöydälle Puerto Ricon. Haistelin vaivihkaa vaimoni ja talonväen valmiutta siihen, että minä pelaisin vielä tämän yhden pelin. Sain luvan. Peli kesti yli kaksi tuntia, vaikka aika lensi. Ihmettelen vieläkin, että jossain asuu perhe, jossa on paljon lapsia ja jossa tällainen on yleensä mahdollista niin, että koko perhe vaikuttaa hyväntuuliselta. Paitsi minä, myös talonväen perheenpää osallistui peliin.

Vielä jouluni jatkui. Järjestin muilla mailla ollessamme pelitapahtuman niillä henkilöstövoimavaroilla joita toisella seudulla tiesin asuvan. Meitä oli neljä aikuista miestä ja pihasauna ja sipsiä ja kolaa ja kolme peliä joista voitin vain sen, joka ainoana oli minulle tuttu mutta ei muille vaikken pelannut ehkä kaikkein järkevimmin. Hanna olisi halunnut tulla mukaan, ja olen hyvin harmissani, että hän ei sopinut tilaisuuden luonteen takia tilaisuuden luonteeseen. Ponnistelen asian eteen niin kauan, että joskus vielä pelaamme saman pöydän ääressä.

Niin että näkökulma se on tämäkin. Sillä tavalla voi sanoa aina, jos ei halua myötäillä mutta ei myöskään tyrmätä ketään, joka omilla lahjoillaan haluaa osallistua yhteiseen keskusteluun.

S.