Mitat

Joskus on hyvä puhua mitoista.

5 kpl 230x280

4 kpl 1200 x 280

1 kpl 1170x280

2 kpl 640x280

6 kpl 265x312,5

2 kpl 312,5x280

2 kpl 1200x300

2 kpl 1190x300

2 kpl 1170x300

6 kpl 300x300

3 kpl 560x300

mitattu 15 mm koivuvanerin vahvuus huomioiden. Jos ja kun levyn paksuus kasvaa väh. 3 mm, toivottavasti jopa 5 mm,  mitat menee uusiksi. Siitä riemusta tosin olen valmis uuden mittauksen verrankin maksamaan.

s.

Merkityksillä lastattu

Kananmuna voitti hiljattain jonkun makutestin, jossa herkuteltiin jos jonkinlaisilla viiriäisen- ja strutsinmunilla. Kertonee enemmän makutottumuksistamme, en tiedä. Kananmunissakin on julmia makueroja. Luomumunia tai varsinkin kotitilan munia syövät tunnistanevat sen kalarehun maun, joka munissa joskus on.

Vaikka rehun makua ei suuhun tulisikaan, kaikki eivät silti pidä kananmunista, ainakaan aina. Keitin eräälle lähisukulaiselleni tässä kuukausi sitten munia aamupalaksi. Hän sanoi suostuvansa niiden syömiseen, ellei sisus ole vetelää. Sanoin, että keitettyjä nämä on. Ja hän täsmensi, että toisinaan keitetytkin ovat sisältä vähän juoksahtavia. En muista, jouduinko tivaamaan vai tuliko tarina trauman alkulähteestä ihan pyytämättä.

Seppo oli sellainen rasavilli pienenä, ainakin jos puoleenkaan tarinoista on uskominen. Yksi hänen harrastuksistaan oli munien rosvoaminen variksen pesältä. Jokainen kymmeneen metriin kuusipuussa kiivennyt tietää, että munien tuominen alas kourassa ehjänä samaan aikaan kun pitää keskittyä alastuloon on vaikeaa. Joku saattaa sen arvata, vaikkei ole koskaan kuusipuuhun kiivennytkään.

Luovan ongelmanratkaisun riskialttiina ilmentymänä käy hyvin tarina yllä mainitun munarosvon ratkaisusta. Alas tullessaan poika (pojat on poikia) pani munat hellävaroen suuhunsa jotta saattoi käyttää molempia käsiään alas kapuamiseen. Samalla saaliiksi saattoi ottaa useamman munan, suurisuinen hän lienee ollut jo tuolloin; pienellä miehellä on kuitenkin aina myös pienet kourat. Kuten arvata saattaa, tarina eteni kuten oli suunniteltukin. Paitsi ilmeisesti siellä loppuvaiheilla alaskapuajan ote herpaantui, ja hän tuli lyöneeksi leukansa oksanpätkään. Herkät munankuoret eivät rikkoontuakseen periaatteessa kovin kummoista iskua kaipaa. Minulle kerrottiin, että ei mennyt kauaa siitä hetkestä kun munat särkyivät suussa siihen hetkeen, kun särkyneet munat oli syljetty suusta ulos. Tarina jätti salamyhkäisen udun sen kysymyksen  ympärille, oliko munavellin seassa variksenpojan aihioita.

Mutta tämä valottakoon sitä, miksi on olemassa erikseen kolmen, viiden, seitsemän ja kymmenen minuutin munia.

Vaarini kertoi joskus tarinan työkaveristaan, joka joka päivä ruokatauon alkajaisiksi otti keitetyn kananmunan eväskassistaan ja rikkoi sen otsaansa. Hänen lähimmäisensä huomasivat tämän, ja jonain päivänä kävivät vaihtamassa munan raakaan tunnetuin seurauksin. Kerroin tarinan pojalleni eilisaamuna. Poika kommentoi tarinaa asiantuntevasti: "Siitä lähtien se varmaan joka aamu pyöräytti sitä munaa, ja pysäytti sen ja katsoi, jatkaako se pyörimistään."

S.

ps. saatan toistaa itseäni, mutta ainakin poikaani: "Isä, sää oot maailman paras keittämään kananmunia."

Jokaiselta löytyy vahvuusalueet, kun niitä vain väsymättä etsii.

Algeretto

Siinä, että joku sanoo jonkun sanan vähän eri tavalla kuin on totuttu, ei aina ole mitään erityisen hauskaa. Esimerkiksi kerron Esplandin, joksi nimitimme Monopoly-pelin ensimmäisen suoran päässä olevaa sinisävyistä tonttia. En muista, millä nimellä lainhuudatustodistus kulki, mutta tuskin sitäkään ihan kohdilleen lausuttiin, kun peliä opeteltiin. Monopoly muuten on nykyisin parjattu peli, jos kuuntelee lautapeliharrastajia. Syitä on, mutta toisaalta voimallinen pelin puolestapuhuja on myös intohimo, jolla minä ja moni muu sitä peliä hinkkasimme, silloin aikanaan. Lienee ollut 80-lukua, kun aloittelin. Vasta aikuisena tajusin, että sairaalloinen kiinnostukseni hyviä lautapelejä kohtaan on ollut olemassa jo neljällä vuosikymmenellä.

Esplandi on muuten huono esimerkki tuosta epähauskuudesta, isäni nauraa aika ajoin vieläkin sille, kun kuuli meidän lasten pelaavan peliä, jossa kaupattiin Esplandia. Tokihan se tottunutta korvaa kutittaa tuollainen.

Schubert sävelsi Wanderer-fantasiansa, ja muistan hänen tiuskaisseen, että "paholainen soittakoon tuon kappaleen" tai jotain sellaista. Tällä kiukkuinen ja rähmäkäpäläinen säveltäjä halusi sanoa, että on säveltänyt niin vaikean kappaleen, ettei itsekään osaa sitä soittaa. Tiettävästi kyse ei ole ihan kauhean vaikeasta kappaleesta. Nykypianistit tietävätkin, ettei Schubert ollut niitä virtuoosisimpia säveltäjäpianisteja, vaikka pianoa sävellyksissään aika paljon käyttääkin. Sibelius muuten latasi pian Helsingissä moneen kertaan soitettavaan viulukonserttonsa omia inhohimojaan vähän samalla tavalla. Ikään kuin kostona viulun jumalattarille hän sävelsi kappaleesta oikeasti vaikean. Saa nähdä, sortuuko joku sen äärellä ensi keskiviikkona tai torstaina.

Wanderer-fantasia on kuitenkin sen tason kappale, että ihan ensimmäiseksi sitä ei pianisti soita. Jonkin aikaa on hinkattava Aaronin pianokoulua ensin. Ja siinä yhteydessä yleensä ne musiikkitermit tulevat tutuksi, ainakin joiltain osin. (Sitä piuta minä en muuten tiedä, mitä se tarkoittaa) Siksi olikin kummallista, kun eräs Pauli (ei, kukaan ei voi tietää, kenestä on kyse) soitti sitä ja kutsui sen tempomerkintää nimellä algeretto. Se muistuttaa läheisesti allegrettoa, joka tarkoittaa 'ketterästi' tai jotain sinne päin. Algereton täytyy tarkoittaa siis suomeksi "kerettästi" tai "kerettäisiin" tai "kerettilästi". Se antaakin paljon enemmän vapauksia muusikolle.

S.

Limerikki

Maailma sen kun avartuu. Vaikka avaraksi sen kyllä tiesin jo jokin aika sitten. Sama asia ilmoitettiin myös sille pikku pikku Laurillekin.

Tänään maailmani avartui limerikin osalta. Se on runotyyppi, joka tunnettiin jo 1300-luvulla. Wikipedia sanoo asiasta seuraavaa:

Limerikki (engl. limerick) on viisisäkeinen pilailuruno, jonka ensimmäinen säe päättyy tavallisesti paikannimeen ja jonka viimeinen säe sisältää yllättävän, usein kaksimielisen kärjistyksen.^[1]

Perinteisessä limerikissä ensimmäinen, toinen ja viimeinen säe rakentuvat kolmesta anapesti-runojalasta (lyhyt-lyhyt-pitkä), kolmas ja neljäs kahdesta. Loppusoinnut ovat muotoa A-A-B-B-A, jossa

• ensimmäinen A esittelee runon subjektin – usein tämä säe päättyy johonkin paikannimeen
• toinen A esittelee jonkun subjektiin liittyvän attribuutin
• ensimmäinen B esittelee subjektiin liittyvän predikaatin määreineen
• toinen B esittelee, mitä siihen liittyi
• kolmas A kertoo lopulta lopputuloksen – usein koomisessa tai sarkastisessa valossa.

Oikeasti en ole niin älykäs, että yhdeltä istumalta osaisin tuottaa limerikkejä, saati että seisomalta. Mutta voinpahan pikkurilli pystyssä kommentoida jotain ihan wikipediapohjalta sitten, jahka limerikeistä seuraavan kerran puhutaan. Esmes esittää kysymyksen anapestin esiintymisen säännönmukaisuuden ehdottomuudesta tai siitä poikkeamisen yleisyydestä kautta harvinaisuudesta. Tulipas substanttiivejä.

Limerikkiin törmäsin maanerinomaisella nettisivustolla osoitteessa yle.fi/klassinen. Siellä joku nimittäin kirjoitti sellaisen, ja joku toinen kommentoi, että hauska limerikki. Ja mietin, että onkohan limerikki joku asu, joka on jollain korealaisella Kimillä. Nythän soi Sibelius-viulukilpailu. On aivan erinomaisen fantastista, että meillä on mahdollisuus seurata sitä netistä näin laajasti ja taannehtivastikin. Hauskaa uusyhteisöllisyyttä esiintyy reaaliaikaisen videostreamin kyljessä elävässä facebook-ikkunassa, jossa kaikki mahdolliset tililliset saavat kysyä mitä mieleen juolahtaa, tai kommentoida soittoa tai muutakin. Minä kommentoin sinne tänään, että Suomessa on 50 000 eri etunimeä liikkeellä, ja että niistä 30 000 on vain yhdellä ihmisellä. En muuten tiedä, lasketaanko siihen mukaan sitä Leo-Lassia, joka asuu Turussa ja jonka tiedän olevan maailman ainoa suomalainen Leo-Lassi. Kellään ei ollut siihen asiaani mitään lisättävää. Mutta Kimien yleisyydestä se pulina alkoi. Niitä soitti varmaan viis peräkkäin. Niille ehdotettiin seuraavaan kilpailuun omaa sarjaa.

Olen aivan otettu tästä Ylen tarjoamasta palvelusta. Englanniksi se otettu on impressed. En ole varma, kummassa kielessä sana on parempi. Suomalainen on ainakin omintakeinen.

S.

Juonenkäänteistä

Poikani tykkää vääntää sanoja. Mutta jos oikein tiukka ja yllättävä sananvääntöpaikka tulee, niin sellaisen hyväksyminen voi hänellä ottaa koville joskus.

Eilen oli lepopäivä ja oli aikaa olla lastenkin kanssa. Kävimme uimahallissa, mutta koska nuorempi oli kahden aikaisemman käynnin myötä saanut kovasti itsevarmuutta ja liikkui siellä kuin kotonaan, minulla oli kohtalainen hiki pinnassa koko ajan. Onneksi sitä ei siellä huomaa.

Aamupöydässä poika kysyi, mistä sähkö tulee, tai miten se syntyy. Pidin sitä erinomaisena kysymyksenä (huomatkaa retorinen avaus, jolla valmistetaan keskustelukumppani siihen pettymykseen, joka tämänsorttisten kysymysten jälkeen on enemmän sääntö kun poikkeus, ainakin jos niitä minulta tivataan). En muista, kielsinkö tietäväni vastausta jo tässä vaiheessa, mutta hyvin pikaisesti olin ehdottanut, että jospa lainaisimme kirjastosta jonkun lasten tietokirjan sähköstä. Siihen poika replikoi, että hänellä muuten on koulussa tietokirja hai(kaloi)sta. Johon minä sitten, että minullapa on tietokirja haista ite. No, lyhyen makean naurun(i) jälkeen itkuahan siitä tuli tietysti. Yritin kyllä vakuutella pojalle, etten puuttunut mihinkään virheeseen tai sellaiseen, vaan että suomi vain nyt on tällainen kieli, josta voi vääntää yhtä ja toista, ja että nyt tämä sana vain tarjosi mahdollisuuden tällaiseen.

Mutta että on hyvä olla lepopäiviä. Lepopäivinä voi tulla hyviä jutteluita, kun on vähän aikaa. Pitkästä aikaa meillä kävi vieraitakin, illalla. puhuimme ja lauloimme. Ne oli tosi hyviä laulamaan, ja ihan hyviä ne oli siinä puhumisessakin.

ps. Lastenhoitaja haussa ensi lauantai-illaksi.

S.

Turku on Suomen Pori

Kirjoitin joskus kolumniini otsikon, jolla ei ollut mitään tekemistä itse jutun kanssa. Sain siitä vastineen, jossa kritisoitiin otsikon sisältämää "ajatusta", muttei puututtu millään tavoin tähän em. epäkohtaan. Otsikko oli tuo ylläoleva. Vastineen kirjoittaja ei voinut ymmärtää, miksi Turku rinnastetaan Poriin. Hän puolusteli tätä nykyistä kotipaikkaani pontevasti. Viesti oli alunperin tarkoitettu minulle, mutta pyysin luvan laittaa sen lehteen. Lupa herahti, ja olin onnellinen.

Kerran ajoin autolla. Oli ilta, ja kuten näihin aikoihin illoilla on tapana, sekin ilta oli pimeä. Erään kaverini kanssa siinä sitten jutellessani meille tuli Kaarinan Gigantin kohdalla kiistaa siitä, onko ulkona pimeää vai ei. Muutamien ensirepliikkien aikana näytti jo uhkaavasti siltä, että keskustelumme lipeää rahvaanomaisesti eipäs-juupas -linjalle. Ei siinä varsinaisesti tunteet vielä kuumana käyneet, mutta ainakin omassa nahassani tunsin sellaisen tyhjänpäiväisyyttä etäisesti muistuttavan turhautuneisuuden tunteen. Että jos sitä olisi vartin verran vielä jatkettu, niin olis saattanut alkaa kypsyttämään. (Yks kaveri tahattomasti (mikä muuten on taha?)kertoi kerran kypsyneensä mansikkamaalla koko kesän.)

Niin vain kävi kuitenkin, että pelastus tuli aivan yllättävältä taholta. Asiaa enempiä ajattelematta kysyin kiistakumppaniltani: "Eksä nää?" Siitä noin nanosekuntin kuluttua tajusin, että olin kuin Platon konsanaan ajanut tämän kaverini pattitilanteeseen. Hänen oli pakko vastata siihen, että joo (yleensä hän on enemmältikin sellainen joojoo-kaveri). Näin oli pedattu minulle argumentti valmiiksi, että no, siinäs näet. Ja jos vastaus olisi ollut kielteinen, olisin tietysti täräyttänyt faktan pöytään: Kas, kun pimeällä ei nää, hää.

Olin niin onneni huumaama, että en oikeastaan enää muista, miten keskustelumme päättyi. Sen verran tiedän, että kaverini kanssa käymme usein samanlaatuisia keskusteluja. Hänellä on yleensä mielipide, ja jos olen valppaalla tuulella ja mieli on vireänä, tulee juteltua ja kuunneltua ja kommentoituakin häntä. Mutta sitten toisinaan saattaa olla myös niin, että itse minimoin oman kommunikointini, eikä siitä sitten ole oikein iloa kummallekaan.

Samainen kaveri muuten oli kanssani kotona. Sanoin, että käyn viemässä auton parkkipaikalle, että odota täällä, minä tulen ihan pian takaisin. Periaatteessa tässä ei pitänyt olla mitään epäselvää hänelle. Kuitenkin, kun kävelen autolta kotiin päin, lumisateessa pinkoo vaaleatukkainen kaverini minua vastaan kädet ojossa, ja nauraa jo kaukaa hillitöntä syväkurkkunaurua. "Te tuli ettimään tua, itän poika!"

Mitä juonenkuljetuksiin tulee, niin minä en niitten perään kauheasti kysele. Maailma on juonia täynnä, kirjat pullollaan ja on niitä muuallakin. Mutta jos jotain narratiivistä haluaa, niin kerrottakoon, että muuttopäivämme siirtyy joulukuuhun. Jos siihen mennessä saan rouvan suunnittelemaan kaapistot, voin yrittää tehdä sellaiset. Keittiö pitäisi saada oortninkiin. Tänään Maukka ja Tomppa uurastivat Villa Roosin saniteettitiloissa ja rakensivat uutta lattiaa. Vinkkejä otetaan vastaan. Vessassa on vähän ruma muovimatto, joka on revennyt muutamasta paikasta. Suihkun on määrä kastella ainoastaan suihkuallas ja suihkija, eli vettä ei ole vielä tähän mennessä läärätty lattialle ollenkaan. Kävi kuitenkin ilmi, että kun lattiaa hiljattain pestiin, joutopesuvesi ei suinkaan valunut viemäriin vaan huoneen nurkkaan. Siellä juurikin oli matossa repeämä. Kahden katkaistun kupariputken suu sitä paitsi ammotti nurkasta juuri siitä kohtaa, jossa lattia on lähimpänä merenpintaa. En tiedä, mitä haittaa on siitä, että vettä valuu käytöstä poistuneeseen (vesijohto?)putkeen, mutta tuskin ainakaan mitään hyötyä kenellekään. Sitäpaitsi osa vedestä lorisi jonnekin muualle.

Ostin vessaan uuden maton. Päädyin komentamaan tämänpäiväiset hilpeät talkoomiehet asentamaan maton vessan lattiaan niin, että kaato tulee samalla korjatuksi. Miehet sirkkelöivät nurkkaan puusoiroja, ja pitkällisen painostukseni jälkeen suostuivat laittamaan huokoisen puukuitulevyn kappaleen vessan nurkkaan. Lopulta värkistä tuli puurimojen, kuitulevyn ja Vetonitin iloinen kimara, jonka päälle on hurskas aikomus laskea uusi kaupasta ostettu kaunis muovimatto. Pojat saivat minut ja vatupassin vakuuttuneeksi siitä, että puukuitulevyn yläpinta oli siinä asennossa, että kaatovirhe oli jo korjattu. Hupaisaa tietysti on, että kun uusi matto tulee värkin päälle, niin puukuitulevyn kohdalla se painuu ja joustaa. Ja levyn reunasta vanhan maton pintaan toteutettu kaadon loppuosa on hoidettu kivikovaksi jähmettyvällä laastilla, joten kyllä se on sitten ihan tyystin joustamatonta.

Pyydän saada huomauttaa, että kyseessä on tilapäinen ratkaisu, jos joku ei sitä vielä ole tullut ajatelleeksi. Niin pian kuin mahdollista rakennamme yläkertaan vessan suihkukaappeineen, ja kun tämä värkki on valmis, niin alakerran vessaan pannaan papatteja ainakin paketillinen ja posautetaan se taivaan tuuliin. Ja sitten loihditaan Paulin antiikkitiilistä uuni siihen kohtaan, missä aiemmin on tehty jotain muuta kuin paistettu leipää.

(Just kuuluu tuosta vierestä: Itä, mä en pytty nukkuun, mä oon teeny liikaa hommia.")

S.

00520 Fiat Ducato

Tapasin kovin hyväntahtoisen miehen. Hän korjasi autoni (Fiat Ducato) auliisti, antoi omansa korjauksen ajaksi lainaan ja toi sitten kärryni korjattuna takaisin. Mies oli lyhyt ja pyöreä ja muistutti menninkäistä. Hampaitakin häneltä puuttui, ylhäältä ja alhaalta. Hän ei ollut kovin nokkela suustansa, mutta autokorjaajana oli kuitenkin menestynyt. Heille, jotka mittaavat ihmisarvoa lompakon paksuuden mukaan, tämä kaveri saattoi olla hyvinkin arvokas. Myös minä pidin hänestä kovasti.

Hän oli yrittänyt soittaa minulle, ja soitin maanantaina takaisin. Että mitä asiaa.

"Juu eiku mie... kato ku mie möhläsin oikein kunnolla, ku mie... mie mokasin oikein, ku mie panin sen laskun tulemaan, ku sie annoit sen osoitteen, niin tämä on näköjään tullut takas... ku mie kirjotin siihen postinumeroksi vahingossa et 00520 Fiat Ducato vaikka piti tietenkii olla siin kohtaa Helsinki...

Nauru pääsi. En minä sitä työntänyt, mutten pidätellytkään. Niin muodoin se tuli aika voimalla ulos.

Nauru on muuten mystinen juttu. Jos sitä ei päästä ulos, se kytee typeränä hymynä, saattaapa istua sitkeästikin ja pitkään arkiaskareita häiritsemässä. Ja kun jollekin vitsille on aikansa nauranut, nauru loppuu. Kun sitä vitsiä sitten muistelee vaikka yksin autolla ajaessaan, niin ei  se sitten enää naurata, ainakaan ääneen. Mutta jos sitten itse kertoo sen uudestaan kaverille, niin taas saattaa naurattaa niin että napa katkeaa. Vai nauraako siinä sitten sille, että se kaveri nauraa?

S.

Pollarit

Tänään tapahtui asioita, joita ei tapahdu joka päivä. Yks erikoisimmista oli se, kun vatkasin kananmunaa. Olin päätymässä hyvää vauhtia syömään työpaikkaruokaa alakerran keittiössä ja nälissäni kaivoin jotain syötävää kuivan ruisleivän särpimeksi. Kananmunapaketti löytyi, puolillainen.

Kaksi munista hölskyi. Niissä oli jostain syystä ilmaa. Innoissani vatkasin molempia aika kovasti, kunnes upotin ne veteen. Kun olin voidellut leivät, Aapo soitti ja pyysi syömään. Lähdin ja jätin munat induktioliedelle keittymään.

Työkaveri löysi ne sitten siitä. Olin säätänyt keittymisajan seitsemään minuuttiin, mutta munat olivat kivikovia. Kaksi niistä oli poksahtanut rikki keittyessään, ja muna-aines oli osittain sitten keitinveden seassa. Kokemuksesta voin sanoa, että tämä surullinen laatupoikkeama munankeittoprosessissa on täysin riippumaton keittäjän omista ponnisteluista. 

Ne olivat ihan julman hauskan näköisiä. Keltuaisia ei ollut ollenkaan! Sisällä oli huokoista onkalomateriaalia, ja koko hommeli oli kauttaaltaan likaisenharmaata. Vatkaukseni oli siis toiminut ja tehnyt tehtävänsä. Työkaverini (nainen) yritti huolettomasti vakuutella (lähinnä varmaan omaa järkytystään torjuakseen) että ne on varmaan silti ihan hyvän makusia.

Kotimatkalla olin muissa mietteissä. Kello oli liikaa ja väsytti vähän, enkä huomannut, että diisselivalo palaa. Tai huomasinhan minä, silloin kun auto alkoi nykiä. Ja siihen se pysäkille sitten jäi. Joku pöljä minussa sai itseni ylipuhuttua että yritän vielä käynnistää auton ja ajella sillä, jos se kotiin asti jaksaisi. Ei jaksanut. Keskelle seuraavaa risteystä jaksoi, muttei pidemmälle. 

Autot mahtuivat vaivoin ohi, linja-auto tuskaisesti. Kaikki hiljensivät vauhtia, noin viisi ihmistä pysähtyi, joista kolme avasi ikkunan, ja heistä kaksi kysyi, onko minulla jokin hätänä. Kerroin, että on, mutta että apu on tulossa. Sitä sanoessa en tosiaankaan tiennyt, kuinka pian. Seuraava auto oli ambulanssi. Kiirehdin vakuuttelemaan, että ei minua varten olisi tarvinut tulla. Kävi ilmi, että eivät olisi tulleetkaan, elleivät olisi sattuneet ohi ajamaan. (Siinä vaiheessa tuli sellainen hauska kelkankäännytysolo, että teki mieleni sanoa, että no entä jos olisinkin tarvinut apua ettekä olisi kuitenkaan tullut, niin miten se teidän suu sitten vääntyisi).

Lanssi jatkoi matkaa. Seuraavaksi tuli poliisi. Jaahas, onko auto rikki. Puhalletaanpas ensin, ja katsotaan se ajokortti. Onhan tämä vähän huonolla paikalla, tuumasivat, mutta auliisti sitten työnsivät minut sivummas. Vaimo seurasi poliisien lykästystä siinä vaiheessa sivummalta, saapui heidän vanavedessään paikalle. Olin erittäin tyytyväinen poliisien toimintaan, enkä vähiten siksi, etteivät sakottaneet minua kesärenkaistani.

S.

Nos habebit humus

Eilen kotiin ajaessani yöklassinen palkitsi minut jollain hypnoottisella menuetilla. Ylen sivusto paljastaa, että kyse oli Baldassare Galuppin sonaatista numero 5 C-Duuri, eikä täten mikään menuetti. Mutta sellainen pieni ja keinahteleva, joka aina palasi siihen, mistä oli lähtenytkin.

Soittaja oli Arturo Beneditti Michelangeli. Mies, joka oli jollain tapaa myyttinen pianisti. Muistan, että hän ei suostunut soittamaan muilla soittimilla kuin omallaan. Se tuli mieleeni, kun kuuntelemalla kuuntelin, miten kauniisti hänen pianonsa tosiaan soi. Että tosiaan voi piano niin kauniisti soida. Kerran oli kaveri tullut lupautuneeksi keikalle Japaniin. Laivamatkalla soitin sitten vaurioitui, ja perillä heppu ilmoitti, että sori pojat, mä en soita ku mun flyygeli on rikki. Onkohan japanilaiset antanu vieläkään anteeksi? Gouldin Glennillähän oli hupaisa ja paljon vaivattomampi tapa raahata mukanansa omaa natisevaa pianojakkaraansa. Sen kuulee hänen levytyksistään, kuten tiedätte ja kuulette. Kuulee niistä muutakin, vaikka teknikot jo tuolloin tekivät kaikkensa ettei kuulisi.

Arturo muuten ei halunnut, että hänen hautapaikkaansa kerrottaisiin kenellekään. Tämä hupaisa toivomus sisältänee sen hupaisan olettamuksen, että kyseinen hautapaikka olisi ylen määrin jälkipolvia kiinostanut. Kyllä maailma on niin täynnä toinen toistaan korvaamattomampia ihmisiä, että niinkin korvattomat ihmiset kuin Arturo "myytti" Michelangeli jäävät pahemman kerran parishiltonien tai mitänenytovatkaan jalkoihin.

Minulle on ihan yksi lysti, onko hautani salainen vai ei. Mutta siinä yöllä hypnoottista musiikkia kuunnellessani muistin, miten lauantaina tulin määritelleeni itseni eteläsuomalaiseksi tulevan hautapaikkani kautta. Kas kun jotenkin katson kuuluvani eteläsuomalaiseen multaan.

S.

Tunnontarkka

Tunnollisesti odotin keskiyön äänimerkkiä Yle Puheelta. Siinä vaiheessa tosin taisin olla jo kontillani, mutta varsinaisen renkaanvaihdon laskin alkaneeksi vasta arkipäivän puolella. Kiusaus työnteon aloittamiseen ihmisehköjen aikoihin olisi ollut ehkä ylivoimainen, ellei Matti olisi soittanut. Matti kun soittaa, silloin voidaan puhua ihan mistä vain. On oikeastaan aika hauskaa, että on Matti, joka soittaa. Yleensä illalla, kun on saanut ylityönsä tehtyä, hän soittaa. Minä vilpittömässä hengessä hänelle vielä kerroin siinä ennen yhtätoista, että renkaita tässä olen vielä aikeissa vaihtaa ennen kuin pääsen nukkumaan, ja puhe olikin ihan vain pikaiset kuulumiset vaihtaa. Taisimme Matin kanssa tunnin verran puhua tai yli.

Sitä ennen keskustelimme riitelemisestä. Mutta ei siis riidelty. Keskustelijoita oli muitakin kuin me, kiitos vain heille teille. Kyläpaikassa saimme herkullista kinkkupiirakkaa, mutta sen sijaan nahkatakkia emme saaneet, vaikka olisin ollut valmis maksamaan siitä moninkertaisen hinnan suhteessa siihen, millä rahalla se oli taloon ostettu. Vasta kotona keksin kuningasidean: lainatkaa sitä minulle! Omistajalla saattaa kuitenkin vielä massa laajeta nopeammin kuin minulla, ja siinä tapauksessa tämänsorttista tilapäiskierrätystä voi perustella ihan vaikka ekoloogisilla syillä. Ekonoomiset syyt ovat oikeastaan vain sivujuonne. Sitäpaitsi ei minulla ole varaa ennen kevään maratoonia turvota enää yhtään, varsinkaan keskikehosta. Ja jos maratonin jälkeen palkitsen itseni kermakakulla tai muulla, ja lihon taas, niin siinä vaiheessahan takin voikin jo palauttaa.

S.

Periaatteen mies

Lupailin vähän rouvalle, että lähden viideltä töistä. Alun perin ilmoitus oli siinä muodossa, että en pääse minuuttiakaan aikaisemmin, ja hyvä niin. Kannattaa aina pelata varman päälle näissä asioissa, ja tuotta sitten mahdollisuuksien mukaan myönteisiä yllätyksiä.

Ihminen, jonka saapumista minun oli määrä odottaa viiteen asti, saapuikin jo neljältä. Sen sijaan neljältä saapuvaksi odottamani ihminen tulikin puoli viideltä, ja kun hän oli ennen viittä lähdössä pois, ovesta tuli sisään sen näköinen mies, jonka näköisiä aina silloin tällöin näkee. Partaa ja tukkaa oli yllin kyllin, ja vaatemuoti oli joko kaukaa tulevaisuudesta tai menneisyydestä, jompsin kumpsin. Syklissähän se kulkee, muoti. Oisko hänellä ollut kassiakin aimo kasa.

Miehellä oli kuitenkin terve katse. Hän sanoi, että tarvitsisi asunnon, ja ennen kuin ehätin mitään sanomaan, hän ehätti, että on vakituinen työpaikka ja on luottotiedot kunnossa, mutta ei ole asuntoa. Oli tehnyt jonkin sortin periaatepäätöksen, ettei vuokraa turkulaisilta mitään. Kaksi vuotta oli sinnitellyt sukulaisissa ja telttamajoituksessa. Rahaa hänellä ilmeisesti oli, mutta ei minkään sortin korttia, jolla sitä kätevästi voisi siirtää paikasta toiseen. Minun luokseni hän tuli ensisijaisesti siksi, että oli ymmärtänyt meidän olevan helsinkiläinen firma. Ihan hyvä näkökulma näihin asumisasioihin.

Mies vaikutti erittäin hauskalta, kun häntä jututin. Ilahduin kovin siitä, että minulla oli mahdollisuus tavata moinen tyyppi. Katsotaan, mitä tästä vielä seuraa, voi seurata ihan mukaviakin asioita. Yleensä ihmisten tapaamiset tuovat enemmän kuin vievät.

Koska olen monta päivää tässä rakentamisen aikana viettänyt kotona saamatta varsinaisesti täälläkään mitään erityistä aikaan, päätin viettää vapaapäivän, jossa olisi selkeät tavoitteet. Milläs mieli muullakaan virkistyy kuin lautapelaamisella. Puerto Rico nostettiin pöydälle ja alettiin latoa maahanmuuttajaa ruutuun. Valitsin seuran niin, ettei ollut häviämisen pelkoa housuissa. Kiitos kovasti sen johdosta Uki, Tintti, Tupu ja Jopi. Tomppa jäi ulos tapahtumasta, koska katsoi, että kuudes pyörä on liikaa. Kaks muuta juntturaa jäivät pois siksi, että heillä oli muuta tekemistä. Lautapelien järjestäminen on mukavaa, mutta joskus on hankalaa saada juuri joku tietty määrä ihmisiä paikalle. Yleensä jos on neljä tai viisi, niin se on sille sama. Jos määrä nousee kuuteen, niin pelattavien pelien valikoima supistuu huomattavasti. Ei se mahdotonta ole silloinkaan. On minulla yksi peli, joka on kuudellakin tosi hyvä. Se on Power Grid. Se on englantia.

Jos on kolme pelaajaa, niin sekin kelpaa. Mutta kolme on vähemmän kuin neljä, ja kun neljä pelaajaa iskee tarinaa, on yleensä hauskempaa kuin että jos kolme pelaajaa iskee tarinaa. Sitä paitsi kolmen pelaajan pelissä miettimisaikaa on paljon vähemmän, jolloin pelin ulkopuolista tarinaniskentää on vähemmän.

Talkoot pidetään viikon päästä lauantaina. Tervetuloa, jos kutsu ei vielä ole tavoittanut. Ilmoita vain viestitse tai muuten luuritse, jos tulet tai tunnet jonkun, joka tulee, muttei uskalla etukäteen siitä ilmoittaa.

Lopuksi ilmoitetaan, että vaikka morsian katosi, vainukoira pääsi vihille.

S.

Pyhäinpäivää kohti tämän musiikin mukana.

K.

Ilta on tullut

Tunnetko sen verenpaineistuksen otsalohkossasi, jos kuvittelet itsesi Ukin huojuville alumiinitikkaille maalipurkin kanssa, ja ne sitten yllättäen nytkähtävät. Siinä hetkessä elämä tiivistyy, ja vaikka jo murto-osasekunnin (hetken mietin onko se sittenkin sekuntin) kuluttua saat selville että nytkähdys on tilapäistä eikä johda lattiallerojahtamiseen naamallesi eikä nenästäsi ala siksi vuotaa verta eikä maalisi lennä naamasi päälle peittämään sitä verta, jota ei siis vuoda, vaikka niin jo ehditkin luulla, eikä tässä vaiheessa muutenkaan enää muista, millä tavalla oli aikeissa päätellä lauseen, joten mainittakoon vain se, jota aloin jo jokin aika sitten mainitsemaan, että minä ainakin tunnen vieläkin sen paineen otsalohkossani, kun vain ajattelenkin sitä säikähdystä, jonka partaalle tänään jouduin.

Katon maalaamisen ihanuudelle vetää vertoja vain ehkä räystäsaluslautojen maalaaminen. Muistan kun joskus nuorena miehenä jouduin siihen hommaan. Sitä maalia meni vähän väliä silmiin, eikä se ollut edes kovin kauniin väristä, jotain ruskeaa. Ja kun kerran oli sen verran tympeää hommaa, niin jätin kesken. Isä tais maalata loppuun. Nyt kun maalaa omaa taloa, niin vaikka kuinka jättäisi maalauksen kesken, niin isä ei tulekaan maalaamaan sitä loppuun. Että sillä tavalla elämä on erilaista kun ennen. Kun joskus kysytään, että oliko ennen kaikki paremmin, niin voisin näissä tunnelmissa vastata, että ei ehkä kaikki, mutta ehkä räystäsaluslaudoituksen tai sisäkaton maalaukseen liittyvät asiat saattoivat olla vähän paremmalla tolalla. En tiedä, kyllä sitä voisi isältäkin kysyä, mitä mieltä on.

Jos katon maalaajaa jokin asia lohduttaa, niin Yle radio ykkönen. Se soitti taas tänään aivan loistavan setin, Järven Paavo johti kovin energeettisesti mitä lie Doitshe kammerfilharmoonia. Ohjelmisto oli niin katonmaalaamispainotteista kuin vain voi olla: Beethoovenin kolme ensimmäistä sinfoniaa! Mikä riemuvoitto herahti vasempaan silmääni, kun avasin radion ja tajusin siinä ensimmäisen sinfonian loputtua, että tämä ei jäänytkään tähän. Siinä krampannut olkapää ja vihlova niska ei tuntunut enää miltään. Velatkin tuntuivat saatavilta, ja saatavaa oli paljon. (Beethovenin ensimmäinen sinfonia alkaa muuten vitsillä, jonka Iso Bee apinoi Haydnilta) Beethovenin toisen sinfonian säveltämisen aikaan säveltäjä aavisti oman kuuroutumisensa. Kolmannessa hänen katsotaan löytäneen oman äänensä ja ilmaisuvoimansa, joka, kaiketikin, kantoi sitten ihan hamaan tappiin saakka.

Joskus ihmiset hymyilevät, kun kuulevat väärän sanan. Minä ostin Mimosaa tässä jokin aika sitten kaupasta. Sen olisi pitänyt olla Mimulusta tai jotain muuta, ja myyjä korjasi sen naurahtaen samalla tahattomasti. Minua ei olisi ehkä moinen naurattanut, ainakaan tahattomasti. Sen sijaan ymmärrän erittäin hyvin sen yleensä hyvin asiallisen kouvolalaisen kirjastovirkailijan tahattoman ja sitkeän laantumattoman hymyn, joka syttyi hänen huulilleen sammuakseen vasta pitkän pitkän ajan kuluttua. Minun oli määrä kysyä häneltä säveltapailun oppikirjaa, jonka nimi oli "Lectio sonorum". Lectio on oppitunti, sonorum viittaa ääneen. Latinasta on kyse. Tiedustelin kuitenkin Lactio sonorumia, joka lactio viitannee maitosokeriin tai muuhun sellaiseen. Tai ainakin sitä hymyä ja sen laantumista odotellessani ajattelin, että jostain pierusta tässä nyt on kyse.

S.

Siellä olikin iso ikkuna. Eikö olekin aika hermostuttavaa tapettia, vihaisia teräviä muotoja. Se oli piilossa lastulevyn alla, ja piiloon saa mennäkin. Pannaan pehmeämpää oranssia päälle. Ja tervetuloa käymään, sähkömies.

Laskin että kaksi viikkoa on aikaa remontoida, sitten siivotaan ja pakataan banaanilaatikot. Eihän tässä millään voi kaikkea ehtiä tehdä, mutta tehdään mitä ehditään. 

Mahakipupotilas on parantunut ja kyselee ihan koko ajan. "Kuka te toulu on? Tuleeko te titten meille? Onko te Teetut ito? Onko tillä pikkuveli? Onko ten itä töittä? Tulleeko te illalla kotiin?"

K.

Mitä Tampereella on? Ojakadun Vohvelikahvilaa voi kai kutsua kantapaikaksi, sillä kävimme siellä  jo toista kertaa. Kivaa kirpputoria en vielä löytänyt. Meillä oli poikien kanssa kuitenkin mukava ja opettavainen reissu, palasimme tiedonjyväsien kera. 

Aloitin joululaulukauden Bachin Jouluoratoriolla. Tässä koraalissa koskettaa varsinkin tuo nukkuvan poikalapsen kohta. 

K.

Uusi viikko. Lasten asioita selvitettävänä. Toivomus on, että ehtisi maalata seinää, lattiaa ja kattoa. Tänään hurautamme Tampereelle.

K.