Perussuoritus

Vielä sitä ei oikein ole tajuttu. Mutta huhtikuussa tajutaan. Ehkä mediakin ymmärtää olla lietsomatta asiaa, jottei siitä tule itseään toteuttava ennustus. Niin mistä? Persujen kannatuksesta.

Kun valittiin nettiäänestyksellä suurinta suomalaista joskus 7 vuotta sitten, internet oli jo kaikkien käytössä. Muistaakseni YLE järjesti tuon äänestyksen. Eivät oikein ymmärtäneet, miten homma toimii. Kun jonkin muropaketin tai muun hommafoorumin jäsenet saavat kuningasidean, että äänestetään Matti Nykänen suurimmaksi suomalaiseksi, niin siinä ei enää auta näyttävät kadunvarsimainoskampanjatkaan. Puskaradio tietää kertoa, että Nykänen sai niin paljon ääniä, että YLE päätyi julkaisemaan kymmenen kärjen, johon oli peukaloimalla saatu mm. Tarja Halonen. Mattia ei kärjessä näkynyt, vaikka olisi sinne kuulunut, periaatteessa. Eikä nyt ole kyse mielipiteestäni.

Luulen, että Timo Soinin pääministeriydestä on tulossa hyvää vauhtia suurin suomalainen -äänestyksen veroinen internetajan suuri nauru. Tähän mennessähän politiikalla ei ole ruukattu nauraa. Ehkä nyt nauretaan ensimmäisen kerran? Olen kasvanut ilmapiirissä, jossa äänestäminen on ollut itsestäänselvyys, oikeus ja velvollisuus. Ohjeita tai vihjeitä oikean ehdokkaan äänestämiseksi en muista lähipiiriltäni saaneeni koskaan. Kotona taisi olla periaate, ettei politiikkaa nosteta kiistakapulaksi, eikä siitä sitten tullut edes keskustelukapulaa. Toki on niin, että jo 90-luvulla oli nähtävissä, ettei politiikkaan saa enää samaa kiihkoa, mitä siinä itsestäänselvyytenä oli vaikkapa 70-luvulla. Sitäpaitsi olen politiikanjauhantaan löytänyt aina seuraa, kun sitä olen tarvinut. Puhelin auttaa kivasti. Vaimon serkku tietää kaiken kokkarien tilanteesta, toimittajakaveri tietää kaiken kaikesta ja kepuinformanttejakin minulla on ympärilläni. Tai "langan päässä" ainakin.

(Kuuntelen äänikirjana Pirkko Saision Punaista erokirjaa. Siinä ylioppilaskunnan kapinat ja muu 70-luvun poliittinen liikehdintä kuvataan kyllä ihan naurettavana touhuna, mutta kuvaus on ilmeisesti hyvin totuudenmukaista; sellaista se aika oli. Sanottakoon vielä, että Saision mukaälyllinen kirjallinen tyyli ei ihan kympillä vetoa minuun, eivätkä arvomaailmamme muutenkaan kaikilta osin kohtaa, mutta ajankuvana kirja on mielenkiintoinen. Ja radiossa hän oli erittäin välkky, kun joskus kuuntelin.)

Rakastan oikeastaan tätä blogikirjoittelua. Kun olin toimittajana, oli aina tilaa sen ja sen verran, ja siinä ja siinä merkkimäärässä piti päästä asiaan, ja viimeistään sitten tuossa kohtaa piti saada kaarrateltua loppuun, ja jos juttu venyi yli tuon ja tuon merkkimäärän, sitä leikeltiin väkivaltaisesti tai sitten kuvaa pahoinpideltiin jotta teksti mahtui sellaisenaan. Vaikea oikeastaan sanoa, kumpi teki kipeämpää. Yleensä hyvän kuvan tuhoaminen oli kamalaa, mutta kun nekään eivät aina olleet hyviä. Blogissa saan kirjoittaa niin pitkään kuin lystää. Ne saavat lukea, jotka haluavat. Ne saavat olla lukematta, jotka haluavat.

Lehdessä esimerkiksi ei tulisi kuuloonkaan, että joku panttaa ajatusta tänne asti. Että näin pitkän tekstin jälkeen vasta kertoo sen, mitä aluksi aikoi sanoa. Että on kuullut monen haluavan äänestää persuja. Moni haluaa, ja moni aikoo. Minä en ole haastatellut syrjäytyneitä ostoskeskuksissa. Olen soitellut ystävilleni ja tuttavilleni. Tämä on aivan selvä asia. Ne "Spes patriae" -ihmistyypin edustajat, joita olen kuunnellut, ovat olleet hämmästyttävän yksimielisiä. Täydellinen neuvottomuus sen edessä, mitä äänestyskopissa pitäisi tehdä. Kun sinne kuitenkin pitää mennä. (Niin, tästä periaatteesta ei kuitenkaan luovuteta:)

Timo Soinin kannatus on koko ajan kasvanut. Saatte vielä nähdä, että kun poliittisen uskonsa menettänyt ylempi keskiluokka huomaa, mitä on tapahtumassa, niin pääministeri-Timosta tehdään vielä vitsi, jolle nauretaan ihan oikeasti.

S.

Eivät jaksaneet odottaa yläkuulle asti, malttamattomat. Olen juuri oppinut, että istuttamiset ja mullanvaihdot on hyvä tehdä yläkuulla, eli seuraavan kerran 5.3. jälkeen. Vanha kansa tiesi kaiken tämmöisistä. Kyllä me nykyihmiset olemme vieraantuneet luonnosta.

K.

Suunnittelematon hymy

"Eeijaaa! Tulisiksää tänne ylös kattomaan näitä mattojaaa?"

Näin huudettiin kirpputorilla Raumalla eilen. Huudahdus kaikkinensa kertoi minulle, että huutaja, kirpputorilla työskennellyt nainen, oli tyytyväinen. Eijan kutsuhuuto tuli niin laulavalla äänellä, etten voinut olla laulamatta siinä vieressä hissukseen sitä virttä, joka alkaa samalla huudahduksella. Matoista siinä ei tosin puhuta puolella sanallakaan.

Jatkoin Eijaan hyrisemistä kun kuljin käytäviä pitkin. Yhdestä looshista pyörähti nuori nainen, katsoi minua silmiin hyvin tutkivasti ja nopeasti, ja tervehti minua tahattomasti, nyökäten, ja hymyili leveästi. Sitten hän liukeni silmistäni. Hetken kuluttua toisesta looshista ilmestyi nuori mies, naama naurussa kuten isälläänkin aina. Nuori mies oli Kaarlo Hämeenlinnasta. Hän oli tämän nuoren naisen seurassa, ja ymmärsin, että nainen oli lauluni kuultuaan rynnännyt kertomaan Kaarlolle, että tuolla joku laulaa virttä. Kaarlon seurassa tyttö sitten sai sanottua, että hänelläkin soi tuo sama virsi kyseisen huudahduksen jälkeen päässä. Ja kun virsi sitten yhtäkkiä soi pään ulkopuolella, niin hän oli vallan yllättynyt.

Rauma on luvattujen kirpputorien maa. Kaarlo kertoi jostain Nadjan kirpparista, joka on vanhan Rauman keskellä. Ovessa on tosin aina kun hän on sinne pyrkinyt, ollut lappu, että "Olen asioilla, palaan myöhemmin". Kaarlo kertoi kuitenkin kavereistaan, jotka ovat joskus osuneet paikalle silloin, kun Nadja ei ole ollut asioilla. Nainen on kuulemma niin kova puhumaan, että ovenkahvassa pitää roikkua kauan ennen kuin pääsee livahtamaan pois. "Ihan ajattelin, että elämyksenä vois olla, että kävisin siellä", Kaarlo selvitti.

Yksi Rauman hienoista kirppareista on SPR:n parakki ihan radan varressa, Pizzeria Denissin vieressä. Siellä on joka tavaralle oma osastonsa, muun muassa säärystimille. Miesten kalsaritkin oli lajiteltu niin komeasti kahteen eri laatikkoon (Pitkille ja lahkeettomille omansa), että vertaista saa hakea. No, siellä oli kolmannestusinaa naista koko ajan niillä töin, että lajittelivat vain. Yksi huokaili siinä, että vastahan minä nämä järjestin, ja nyt jo ovat myllätyt. Kyllä ne ehtii.

Tulimme reissusta eilen. Tänään havahduin, että jotain minulta puuttuu. Niin puuttuikin. Työnteon lomassa olin ottanut villahousut pois. Noin vuorokaudessa ehdin tottua niihin niin, että ilman oleminen on jo työlästä. Vähän kuin olisi rakastunut. Ne on kaiketi venäläiset. Niissä lukee vain sharf, kyrilliksi.

Yksi laatikoista sisälsi kauniisti viikattuja kalsaripaitoja. Löysin niin hienon paidan, että en voinut olla ostamatta sitä, vaikka tiesin, että ahdasta sen kanssa tulee olemaan. Ja ranteita palelee pitkän matkaa. Ja minua viehätti ajatus siitä, että suurin osa kyseisen miestenosaston kalsarialajaoston tuotteista olivat mallia Made in Finland, ja todennäköisesti ajalta, jolloin presidentit olivat vähintäänkin kekkosia. Ja viehätti ajatus siitäkin, että todennäköisesti suuri osa vaatteista olivat jonkun kuolinpesän jäämistöä. Joku mielensäpahoittaja jättänyt ne jälkeensä, eivätkä sitten kelvanneet jälkeläisille, jos sellaisia ylipäätään oli elossa. Joku on vetänyt saman kalsaripaidan ylleen päivästä toiseen, sen on ehkä vaimo pessyt joka lauantai. Ei ole tarvinut joka kevät mennä etsimään kalsaripaitaa alennusmyynneistä. Ne kutaleet vain ovat auttamattoman pieniä, jotka ovat niin vanhaksi eläneet, että pitävät made in finland-vaatteita yllään. Kunpa olisi edes jokunen keskikehon kohdalta tilavampi paita, niin olisin ollut vielä onnellisempi. Mutta sellainen olisikin määritelmällinen mahdollisuus. (Yksi kalsaripaitamalli, jota oli laatikossa kaksi kappaletta ja molemmat ihan oikeasti auttamattoman pieniä, oli sellainen, jossa kauluslapussa luki (se oli vuosien saatossa mennyt ihan söhmerölle, mutta sain sen avattua) että värinpysyvyystakuu tai joku sellainen. Ja niissä oli kyllä väri pysynyt, vaikka ite sanonkin.)

Mistä mielensäpahoittajasta tuli mieleeni, että kannattaa käydä katsomassa Areenassa Tuomas Kyrön haastattelu. Vaikutti ihan sympaattiselta mieheltä. Esiintyi rauhallisesti ja omana itsenään, musta.  Areenassa ei kuitenkaan ole parhaita paloja, niitä joihin pääsee käsiksi vain elämää elämällä. Sellaisiin lukeutuu ehdottomasti kolmevuotiaan kysymys. Se esitettiin kirpputorin lattialta, riittävän kantavalla äänellä. "Tietäähän Jumala millon me kuollaan?"

S.

ps. lautapeliosastolta ostin Trumpetin. Kerran vietimme miesten saunaillan merkeissä kaiman synttäreitä tilapäisesti tyhjässä niementie 39:ssä, ja pelasimme Trumpettia. Muistaakseni Perttu toi sen sinne. Hän kertoi löytäneensä pelin kirpparilta niin ikään.

K.

Päässä on yhtä aikaa sekä inspiroivaa ja innostavaa että jotain latistavaa. Sellaista sapettavaa, joka menee ohi vasta, kun siitä on purnannut.

Ajoin Suomen kauneimman alueen lävitse. Matkan varrella oli enemmän ruotsin- kuin suomenkielisiä paikkoja. Aion viedä perheeni ensi kesänä Lagmanstrandille. Saa nähdä, tuleeko joku perhe tai ihminen meidän mukana.

Lagmanstrans on Raaseporin kaupungissa Snappertunan kylässä Rågön saaressa. Siellä saaressa on noin kaksisataa mökkitonttia. Postilaatikkoja oli aivan julma määrä yhden tien varressa jonossa. Ainakin viisikymmentä.

"Luin" äänikirjana Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa. Kirja tuntui olevan minulle vähän liikaa. Minä ihan herkistyin. Se on kohta lopussa. Wikipediasta löysin vahingossa tiivistetyn juonen tästä kirjasta. Onneksi en lukenut sitä ihan loppuun saakka. Puoli cd-levyllistä on vielä jäljellä.

Eilen olin illallisella puolentoistatusinan ihmisen kanssa. Kun kokki sanoi, että olkaapas hyvät, niin herrat ryntäsivät jonoon. Minä ja muut naiset katsoimme, kuka typertyneenä ja kuka kiusaantuneena, miten miehet hakivat ruokaa. Käsittämätöntä, että olin ajautunut niin huonosti käyttäytyvään seuraan. Vieläkin kiukuttaa. Jouduin muuten ostamaan elämäni ensimmäistä kertaa alkoholia. Tai maksamaan, kun eräs seurueemme jäsen tilasi sellaista ja jätti sitten maksamatta, häipyi moikkaamatta. Yritän ajatella, että kyse oli unohduksesta. Lähetän hänelle tilinumeron. Jos sattuu tänne blogiin eksymään, ja ihan muitakin ihmisiä varten, niin op Oulu 574136-2259512 ja seittemän ja puoli euroa.

Tänään tulivat yllätysvieraat iltakahville. Annoin heille pahvin lähteissä auton maskin taakse, jottei syylärinnesteet jäätyisi vallan. Jos Raumalle alkuviikosta. Oliskohan tuo kummitäti kotona. Kirpparit ainakin ovat auki joka tapauksessa.

S.

Poika toi talvenkarkottimen. En tiedä, onko tämä joku venäläinen perinne-esine, mutta juuri tällaista tarvitaan. Minusta se on hieno, kyllä tuolla talvi lähtee.

Mieheni meni jonnekin Hankoon. Mietin, nyhjätäänkö koko ilta talossa lasten kanssa vai karattaisko jonnekin kylimään. Kuka ottaisi meidät iltateelle?

Niin ja meillä koko perheellä on hiihtoloma!

K.

Huuli pyöreänä

Juutuin tänään juttelemaan kahden aasialaisen kanssa. He olivat tulleet Turkuun opiskelemaan. Keskustelimme muun muassa oulun murteesta (tulleekohan tuo muuten isolla tuo Oulu tuosa?) Heille oli sanottu koulussa, että Oulun murre muistuttaa japanin kieltä, jossa siinäkin kuulemma tökitään niitä vokaaleja vähän joka väliin. He antoivat esimerkin ja minä nauroin.

Toinen japanilaisista oli erittäin otettu että suomalainen jää juttelemaan hänen kanssaan. Toinen oli vielä paljon enemmmän otettu. Suomessa ei muuten ole kovin hyvää ilmausta tuohon olla otettuna olemiseen.

Tämä toinen, jälkimmäisempi, huokaisi aina huulet äärimmilleen pyöristettynä että "oooh" kun kerroin hänelle jotain. Minulle tuli sellainen olo, että hän halusi vakuutella minulle sinänsä vilpitöntä otettuuttaan. Mielessä kävi myös ajatus, että pelkääköhän hän, että kyllästyn keskusteluun ja lähden kälppimään. Jos hän ihan sitä ehkäistäkseen ihasteli kaikkea, mitä sanoin. Harvoin oulun murteen esittely on saanut niin ihastuneen vastaanoton. 

Lähdin kyllä kälppimään aikanani, mutten kyllästyneenä, vaan ihan iloisena. Ajattelin, että pyydän heitä, jos vielä tapaan joskus, Turun kirjaston lautapeli-iltaan, joka pidetään tiistaisin aina neljästä kahdeksaan. Sinne ovat tervetulleita kaikki, siellä ei sorsita ketään. Siellä on ollut paljon minuakin omituisempia tyyppejä, ja aina pääsee pelaamaan. Yks Henning oli siellä kerran. Se oli saksalainen ja opiskeli sosiologiaa, muttei tuntenut Erik Allardtia eikä muistaakseni Ulrich Beckiäkään. En minäkään muita muista tähän hätään. Mutta se osas pelata. Muistaakseni voitti sen pelaamamme Hansa Teutonican, joka on yksi mehukkaimpia voimakkaasti interaktiivisia uusia strategisia keskikeveitä lautapelejä.

S.

Ps. Sen innokkaamman aasialaisen nimi oli tono tai tomo. "Se on ihan helppo oppia" hän vakuutteli minulle.

Krokotiili genan laulu venäjäksi

Sain hiljattain puhelun ystävältäni. Hän kertoi ihan alkajaisiksi, että oli aamulla nukkunut pommiin (joku tosiaan sanoisi, että nukkua ponniin, mutta minusta se kuulostaa käännösvirheeltä siinä missä joku 'mustasukkainen' tai 'tuomiokirkko' tai 'kirkkoherra'). Sen jälkeen oli pitänyt kiireellä touhuta lapsi päiväkotiin ja taisi olla niin, että sen kiireenkin jälkeen hänen koulutoverinsa joutuivat odottelemaan häntä. Ystävääni tuntien tiedän, ettei hänelle moinen ollut mieluisaa.

Pian päivän tapahtumista kerrottuaan hän selityksenomaisesti ilmoitti, että ajatteli raportoida oman arkisen tarinansa minulle, kun minäkin olin kertonut, mitä jonain päivänä oli täällä Paraisilla tapahtunut. Olin kovin otettu, että sain sellaisen puhelun. Hoidimme muodollisuudet alta pois (siis nämä päiväraportoinnit) ja puhuimme sitten vielä tunnin verran muuta. Kuulin muun muassa, että oululaisen Riikka Pulkkisen viimeisin romaani Totta on naisten kirja. (Muuten, seuraavana päivänä eräs nainen kertoi lukeneensa sen ja itkeneensä sen äärellä, mikä ei ole hänelle ihan tavallista)

Kuulun siihen sukupolveen tai sitten vain siihen kieroonkasvaneeseen miestyyppiin, jonka edustajat voivat puhua hyvin tunnin tai kaksi kavereittensa kanssa puhelimessa. Eihän sodan jälkeen kasvanut sukupolvi niin tehnyt. Toki vieläkin kasvaa vastuullisia perheenisiä ja -äitejä, jotka kokevat, että heidän ensisijainen tehtävä maailmassa ei ole istua puhelimessa puimassa maailmanpolitiikkaa tai kotimaanpolitiikkaa tai ihan vaikka omaa elämää, tai ystävän elämää. Kunnia heille. Minä olen silti enemmän tai vähemmän se laulajapoika, jonka on aika nuorena iloita ja vanhana olla saita. Vaikka tuskin itseäni saitana koskaan näen. Köyhä voin hyvinkin olla.

Toinen ystävä soitti kerran, ja kertoi, että hänen elämässään olivat ykköset ja nollat vaihtaneet paikkaa. Ei hän tätä ilmausta käyttänyt, mutta luulen ymmärtäväni vähän, miltä moinen tuntui. Tiedän itse, miltä tuntuu, kun havahtuu johonkin, että asiat eivät olekaan niin, miten olen vuosien ajan niiden kuvitellut olevan. Hetken verran siinä harotaan tyhjää epätoivoisena siitä, kantaako elämä kuitenkaan. Kun selvää on siinä vaiheessa, että ihan sille entiselle tavalle olla ei enää ole perusteita. Tommy Hellsten kuvaa tätä minusta hyvin jossain kirjassaan, varmaan monessakin. Kaikkivoipa ihminen ei uskalla luottaa siihen, että elämä kantaa. Tällaisia kaikkivoipia poloisia me olemme. Ja kun ihminen alkaa parantua, niin ympäristö vastustaa. Kun ihminen tulee sellaiseksi kuin hän on eikä enää ole sellainen kuin on kuvitellut muiden luulevan hänen olevan, niin jokin turvallinen murtuu, vaikka se turvallinen tarkoittaisikin happamankitkerää elämää.

Tänä aamuna heräsin kuudelta. Ajattelin viedä pojan kouluun tuntia aikaisemmin lukemaan Potteria ja sinä aikana piipahtaa ikiomassa riennossani. Kaarinassa ensimmäisissä liikennevaloissa ohitin rekan, joka oli seisahtunut vastentahtoisen näköisesti hieman väärään paikkaan. Odotin vihreää valoa, joka oveeni yllättäen koputtavan rekkakuskin onneksi ei koskaan ehtinyt minulle syttyä.

Mies puhui venäjää. Olen minäkin sitä joskus puhunut. Nyt vain ei meinannut tulla sanaakaan. Ei sanaakaan. Pakkasta en syytä, laiskuutta se on. Kun venäjää ei pulputa, ei se pulppua silloinkaan, kun olisi tarvis. Mutta sain houkuteltua miehen kyytiini. Rehellisiä kun ollaan, ei tarttenut paljoa houkutella. Lähdimme etsimään hydrauliikkahuoltoa, johon liittyen mies toisteli jatkuvasti "daf servis".

Ensin ajoin Shellille. Siellä tapasin tuttavan, joka neuvoi minut hydrauliikkaliike Räihän luo. Ajoin Räihää etsimään, mutta räihän naapurissa olikin tavallinen autokorjaamo. Minun oli vaikea sanoa ystävälleni, että odota tässä, käyn kysymässä, missä on daf servis. En ilmeisesti sanonut sitä ollenkaan, sillä astuessani autokorjaamoon ja selittäessäni asiaani ystäväni harppoi perässäni.

"Missäköhän päin on daf servis?"

"Anteeks ketä te etsitte" sanoi harjoittelijan näköinen suippolakkipäinen teini ihan ystävällisesti.

Sillä aikaa ystäväni oli harpponut seinustalle, näytti letkunpätkää ja sanoi "Kaput". Myös sana "'hydrauliikka" oli helpohkosti poimittavissa hänen puheenpulputuksestaan. Hän oli toden totta pitänyt venäjäänsä yllä.

Kun toinen siloposkinen harjoittelijan näköinen oli vähän isäntäsävyä äänessään vaatinut saada tietää, mitä asiaa meillä on, puuttui vanhempi autonkorjaajan näköinen mies keskusteluumme. Hän tuntui tietävän, missä daf on. Ajoin ystäväni sinne. 

"Kysy mikä sen nimi on" kuiskasi poika, joka oli selvästi iloinen tilanteesta, jossa saimme yllättäen vieraan ihmisen kyytiimme. Mies oli Mihail, ja asui Pärnussa, Virossa. Hänen rekassaan oli pääsiäismunia, ja hän oli viemässä niitä Turkuun. Tilanne stressasi häntä niin, ettei Mihail ollut kovin halukas keskustelemaan mistään maailmoja syleilevästä, esim. Pushkinin runoudesta. En tätä nimenomaista asiaa tosin varmistanut, mutta siltä minusta tuntui. Ja kuriositeettina mainittakoon, että välillämme oli edelleen kielimuurin murkulaa, vaikka olin sitä yrittänyt moukaroida kumoon. Heti alkuun mies ilmoitti kuitenkin olevansa helpottunut siitä, että löytyi joku, joka puhuu venäjää. Siis puhuu, niin hän sanoi ;)

Hetikohta kun Mihail oli noussut kyytiin, koululainen aloitti laulamaan maitopartaansa krokotiili genan laulua venäjäksi. Mihailin stressin tasoa kuvaa ehkä se, että pojan piti laulaa pitkälle neljättä säkeistöä kertosäkeineen ennen kuin hän vieras huomasi, mitä poika laulaa. (laulussa on siis kaksi säkeistöä, joten sitä piti kerrata vähän matkaa.) Genan laulu oli hänelle tuttu, mutta tilanteen täytyi olla outo. Isä kyyditsemässä häntä 25 asteen pakkasessa etsimässä daf servisiä, poika samassa autossa laulamassa krokotiililaulua venäjäksi. Ihan sama, jos minä menisin Venäjälle, putoaisin junasta ja joku poimisi minut Siperian radan varresta Ladansa kyytiin ja hänen tyttärensä sitten laulaisi karvaturkkinsa kaulukseen jänöjussin mäenlaskua kohtalaisella suomella.

Daf servis muuten löytyi, ja vein Mihailin rekkansa luo takaisin. Hän uhosi vääntävän ohjauspyörää, vaikka hydrauliikka olikin pettänyt. Kolme tai neljä mutkaa hänellä siinä oli matkalla daf servisiin. Eipähän tule pakkasellakaan kylmä, kun ajaa rekkaa, jossa ei ohjaustehostin toimi. Mies oli kiitollinen. Olisin minäkin siellä Siperiassa ollut.

Illalla tulin kotiin ja avasin kirjekuoren, jossa oli nuotteja. Opettelin stemmani ja söin samalla kolme kananmunaa ja join hunajalla maustettua piparminttuteetä. Sitä ennen sahasin vähän polttopuita pihalla. Nyt on ihan hyvä olo.

S.

Tekohengitystä. Oikeasti on niin kylmä, että ajatus on paleltunut, eikä ihmisestä mitään jää jos se pysty ajattelemaan. Toivon, että talvi olisi kohta lusittu.

 

K.

Hiljaa kuutamalla

Olimme yhdistyksen vuosikokouksessa. Puheenjohtaja ja sihteeristö huutoäänestettiin. Proseduurissa oli sen verran tilapäistä häikkää, että seitsemänvuotias lähisukulaiseni ehti huomata, mistä on kyse, ja kutsui minua nimeltä kaksi kertaa. Nimeni huudon välissä ehti tirskahtelemaan. Ehätin kuiskuttamaan hänen korvaansa, että hän ei ole yhdistyksen jäsen eikä saa osallistua kokoukseen. Onneksi salissa oli huono kuulo niin, etteivät ihmiset kuulleet pienen pojan ääntä, vaikka se ihan kirkkaana ulos tulikin.

Illalla ajoin eri kyydillä Naantaliin millä rouvaskaiseni sinne meni, edeltäkäsin. Matkalla radio soitti Straussin Richardin säveltämät neljä viimeistä laulua. Hassu nimi lauluilla. Niitä sanotaan kauniiksi lauluiksi. Mielestäni on väärin sanoa niitä kauniiksi, sillä jos niitä lauluja sanoo kauniiksi, niin voi joku jäädä siihen luuloon, että ne ovat kauniita siinä missä vaikkapa gammal fäbodpsalm från Dalarna vai mikä se nyt onkaan, se vanha virsi Taalainmaan karjamajoilta. Täältä se karjavirsi löytyikin. Näiden Straussin laulujen hauraasti kiemurteleva kauneus on nimittäin sellaisen peruskauneuden yläpuolella. Sen kuulee ihan selvästi. Pitää vain olla korvat auki. Ja totta on myös, että pitää muutaman kerran tankata. Mutta sen tuntee, kun se sitten tulee perille asti.

Talossa sain villasukat jalkaani. Sellaisia villasukkia en olekaan koskaan pitänyt jalassani. Olivat kuin kolmas nahka. Niissä oli ikään kuin pohjalliset. Varsi oli lyhyt. Niitten kutomisesta oli vastuussa vaasalainen martta. Vai oliko se Martta, en tiedä. Mutta ei siis Martta kumminkaan. Isäntä sanoi, että pannaanko heti tilaukseen. Jos minulla ei olisi jo anopin ja muiden ystävällismielisten ihmisten kutomia villasukkia pärekorillinen täällä kotona, tilaisin heti sellaiset. Ne on kuulemma kudottu marttojen tai Marttojen reseptillä. En tiiä, onko se salainen, mutta isäntä meinasi, että niitä vois kysyä Paraisten martoilta myös, että saisiko ihan paikallisesti kudottuja sukkia. Niissä oli aika hieno tähtikuvio siinä jalkapöydän päällä.

Monesti olen ajatellut, että milloinkohan saan ensimmäisen kuvan otettua tänne blogiin. Olin jo menossa nukkumaan, kun kuutamo valaisi pihan niin hienosti, että innostuin. Kuvasin rikki mennyttä kameranjalkaa (nyt tiedän, mihin kuului se muuton aikana jaloissamme pyörinyt musta kiristysnuppi) käyttäen pitkällä valotusajalla kuuraista ikkunaamme ja kuutamaista pihamaatamme. Yleensä en mieti tällaisten asioiden kuvaamista. Mieleen tulee pikemminkin aina jotain höperöä tai hauskaa, jota voisi kuvata. Minä en ole kuitenkaan mikään valokuvaaja. On toki aika eletty, jolloin kuvasin, ja toimittaja-aikoinani tykkäsin kuvauksesta paljonkin. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin välttelin tiettyjä työhönsä leipääntyneitä lehtikuvaajia silloin.

On vähän alakuloa.

S.

Ruoka oli niin hyvää, että raavimme kilpaa kattilanpohjaa. Sitten kuulin, että se olikin hevosenlihaa.

K.

Aamulla pakkasin omat ja hoitolapset autoon ja ajelimme kylään kaimalleni. Kaima on aivan mahtava! Ei ole montaa samanlaista maailmassa, niin ennakkoluulotonta ja helppoa ihmistä. Meillä kaikilla oli hirveän kivaa. Sillä aikaa kun lapset leikkivät, ompelin emännän opastuksella kevätpussukan.  Pantiin vuorikankaaksi vanhaa kalsaripaitaa. Tuliaiseksi sain myös vanhoja nuottivihkojen kansia. En tiedä vielä mitä tekisin niillä. Kaima ehdotti seinän tapetoimista. 

K.

Appelssiinikiisseli on vasta unelma, mutta tarvikkeet nököttävät jo pöydällä. Kameran kanssa  on vähän mietteitä.  Haluaisin paremman. Ja linssissä on jotain häikkää. Mutta sinne, missä päivät vietän, paistoi aurinko ja loi seinään hienoja varjokuvia. Niin eilenkin. Piirsimme lasten kanssa silhuetteja.

K.

Kalsarinnappi

Kävelin tänään viimassa ja pakkasessa ilman pipoa ja hanskaa. Kädet sain takin taskuun suojaan, mutta korvia palelsi. Loppumatkasta paleli käsiäkin. Taskussani tunsin särkyneen tulitikkurasian. Kun tulitikkuja pitää taskussa, rasia särkyy ennemmin tai myöhemmin ja tikut leviävät taskun pohjalle. Päätin kokeilla, voiko tikkuja raapimalla lämmitellä samalla kun kävelee. Ei voinut, koska viima sammutti tulen saman tien. Luulen, että vaikka tuli olisi polttanut tikun kokonaan, korviani se ei olisi onnistunut lämmittämään.

Tulin perille lämpimään ja minulta tuli monta puistatusta. Ne olivat sellaisia tahdosta riippumattomia vilunväristyksiä, joilla ihminen yrittää saada itsensä lämpimäksi. Menin alakertaan ja panin kahvin tippumaan. Ylähyllyltä silmiini sattui pulmu-palasokeria. Muistelin, että kummisetäni Pekka kutsui noita sokeripaloja kalsarinnapeiksi.

S.

Yleisessä saunassa osa 2

"Onko teidän ryhmässänne paljon tyttöjä?"

"Tässä meidän reumaryhmässä on lähinnä akkoja, kolme meitä miehiä on. Minä en tiedä missä ne muut viipyvät, kohta meillä alkaa tuo allasjumppa. Sen jälkeen aloittaa se toinen ryhmä, miksikä niitä nyt sanotaan, nivelrikkoisiako ne on."

"Nivelryhmää tarkoitat"

"Niin, nivelryhmä. Siinä on pelkästään miehiä En minä oikein ymmärrä, miksi ne pitää eri ryhmiin laittaa, samassa altaassahan sitä voitaisiin polskia."

"Minä laskin tuossa hiljattain, että olen puolisen miljoonaa kiloa asbestia ruiskuttanut sen kolmentoista vuoden aikana, minkä niissä hommissa olin. Oulu on hyvä kaupunki, minä kävin sielläkin hommissa. Sitä on hirveän vaikeaa selittää ihmisille, että millaista työtä se oli. Rinnassa tuntuu koko ajan ahdistuksena se asbesti, ja kun niitä hommia aikoinani aloitin, niin yöllä yskitti kovasti. Piti nukkua puolittaisessa istuma-asennossa sen takia. Lääkäri sanoi minulle, että kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt olla jo kolkyt vuotta sitten kukkamultana. Se on tietysti sitä niitten karmeaa huumoria. Kyllä se minua kuitenkin niin riipaisi, kun sillä tavalla tästä asiasta puhuvat. Ja vaikka kaikkialla puhutaan, miten vaarallinen aine se asbesti on, niin mitään korvauksia ei koskaan olla saatu. No, pääsinhän minä sitten ennenaikaiselle eläkkeelle. Siinä oli minun korvaukseni, mitä sain."

S.

Toppaaminen on harrastus siinä missä muutkin

"Sun pitää nyt potkia mua" yllytti puolisoni puhuessaan tuolta kauempaa. Puhuimme eräästä asiasta, joka oli toistaiseksi tekemättä, mutta asia oli korjattavissa.

"Ai mik itän pitää pokkia tua? Ai tillai että tattuu?" 

Ei sillain, lapselle selitettiin.

"Ai tillain että mielettä tattuu?"

Mitä lie tarkoitti tuokin kysymys.

Tällainen top-inhokkilista on aika hauskaa luettavaa. Tämä Tommi Nieminen ilmoittaa harrastuksekseen toppaamisen, tosin lainausmerkeissä, mikä viittaa joko "toppaamiseen" tai sitten toppaamiseen jossakin muussa tarkoituksessa kuin toppaamisessa. Sivuilta löytää, jos jotakuta kiinnostaa, muun muassa hänen listaamanaan top 5 klassisen musiikin säveltäjää. Hän itsekin mainitsee sen typerimmästä päästä olevaksi listakseen, mutta ihan mielenkiintoinen se on, ja harrastuksenahan tämänsorttinen toppaaminen on ihan mielettömän upea! Oma listani säveltäjistä olisi kovin toisenlainen, mutta allekirjoitan osan hänen perusteluistaan. Tai voisin allekirjoittaa.

Aprikoin, käytänkö illan henkiseen hyvinvointiin kirjan äärellä vai menenkö jääkiekkoon (en ehdi muuten enää) vai nukkumaan ja aamulla sitten uimaan. Vai nukunko vaan.

S.

Meidän koti kaipaa kukkapöytiä ja hyvinvoivia vihreitä kasveja. Tuossa järjestyksessä. Ajatella, että olen kahden kuistin omistaja, eikä kummallekaan mahdu ainuttakaan pelakuuta. En tiedä onko tarvettakaan. Syksy oli niin täysi, etten muistanut järjestää hoidokeilleni kunnon talvehtimisolosuhteita. En tiedä, ovatko ne enää hengissä, apple blossomit ja muut ihanuudet. Kevät näyttää, tuleeko vihreää, kesä näyttää, tuleeko kukkia. Voi, jos ei tule. Nyt kun olisi vanha talo. Enää tarvitaan kukkivat  pelakuut ja kissa. Saahan pelakuita uusia, kaupastakin, mutta parhaan mielen saa kun kasvattaa itse pistokkaasta. Joku voisikin neuvoa, mitä nyt kannattaa tehdä. Pitäisikö lannoittaa.

Tässä päivässä oli hyviä asioita.

K.

Lupaava auringonpaiste, mutta tunsin tänään itseni spitaaliseksi. Ensi sunnuntai olkoon iloisempi ja parempi.

K.

Gerne on saksaa ja tarkottaa että kernaasti

"Ääh! Täytyy käyttää taas tätä menetelmää" kuulin ekaluokkalaisen parkaisevan vierestäni. En katsonut mitä siinä tapahtui, mutta arvasin. Hän värkkäsi läksyjään, ja oli hetkeä aiemmin etsinyt pyyhekumiaan laihoin tuloksin.

"Ikiaikainen menetelmä, etenkin poikien suosima" totesin, sillä tiesin hänen hinkkaavan suussaan kostuttamallaan etusormenpäällä läksyvihkoa, johon oli tullut väärä kirjain tai jotain muuta.

Poika oli muuten äidinkielen läksyistään tavallistakin näreämpi (hassu sana). Yksi tehtävistä oli ollut sellainen, että pitää piirtää käsi. Kuvassa oli valmiina omena, ja sen alle piti piirtää käsi ilmeisesti niin, että omena näyttää lepäävän käden päällä. Nyt kun miettii, niin ei se ihan helppo homma ole, ainakaan minulle. Mutta en minä siitä olisi hermoja repinyt, kuten poika näytti tekevän.

Aurinkoinen sunnuntaipäivä on paras mahdollinen taustamusiikki  Bachin 56. kantaatille silloin, kun sitä tapailee pianolla. Minä tapailin, ja tapaillessa oli lähes harras olo. Alkusoitto alkaa jo sujua, vielä kun saisi jostain basson laulamaan. Ja kun saan oboen ja basson kaveriksi, alan hinkata myös toista suosittua bassokantaattia. Nyt siinä 82:ssa se diskantti solisee niin vaikeana, että loppuu huumorintaju samalla tavalla kuin pojalla tuossa kädenpiirtämistehtävässä. Mutta kauniita ja hartaita ne ovat molemmat. 

Muistan, kun Puukon Eljan levy, jossa nämä kantaatit olivat, tuli myyntiin. Pian se oli joka toisen opiskelijan levyhyllyssä (Puhun nyt niistä opiskelijoista, jotka kuuluivat minun lähipiiriini ja lähipiirin lähipiiriin). Minä olin silloin nuori. Nyt olen kohta keski-ikäinen, yritän opetella uudestaan pianonsoittoa ja opettaa ekaluokkalaiselleni kärsivällisyyttä ja musiikin kauneutta. Jospa jotain tarttuisi.

S.

Sitaatti, johon ei periaatteessa olisi mitään lisättävää

Lassi Nummen kirjoituksia on koottu kansiin, ja nyt niitä sitten myydään Suomalaisessa halvalla (Meren ja runon aallot. Esseitä ja puheenvuoroja, Otava 2008). Taisivat jo Turusta mennä, mutta ehdinpähän ostaa omani.

"Vanhempien ja muiden joilla on lapsituttavia (parhaassa tapauksessa jopa lapsiystäviä on hyvä miettiä miten asiat oikein ovat. Yrittää nähdä ystäviensä maailmaan, ilman ruususen-punaisia tai sherlockin-sinisiä tai osallistuvan-oransseja silmälaseja. Tajuta, että meitä on moneksi, lapsia ja aikuisia; ja että elämme täällä lomikkain, kaikenikäiset, usein tietämättä toisistamme kovinkaan paljon.

Ennen kaikkea ehdotan, että pyrkisimme hankkimaan itsellemme ja tarjoamaan 0,5-100-vuotiaille ystävillemme mahdollisimman monenlaisia virikkeitä. Mutta tyrkyttämättä; hienotunteisesti. Ellemme huolehdi omista virikkeistämme, olemme aika toivottomia myös niiden tarjoajina. Sama juttu silloin, jos asetamme oman makumme yli muiden. Kyllä siitä saa pitää kiinni, kyllä sitä saa puolustaa; mutta samalta tasolta, ei yläviistosta. Innostuneesti, joskus kiukkuisestikin, mutta ei määräilevästi, happamesti tai penseästi."

Niinpä niin. Ehkä tämä sisältää vastauksentapaisia ajatuksia siihen erään nuorukaisen pohdintaan, että onko itsekästä toivoa omasta lapsesta samanlaista millainen itse sattuu olemaan. Riippuu siitä, mistä viistosta muita katselee, vai katseleeko vaakatasosta eli ei viistosta lainkaan.

Toivottavasti Lassi ja kirjan (toinen) toimittaja Tuulia Toivanen antavat minulle etulahjana anteeksi näin pitkän siteerauksen, ilman lupia. Mutta kun nyt olen noita Nummen tekstejä lueskellut ja niistä nautiskellut kovasti, niin minulla on aika turvallinen olo. Ei Lassi tule minua kurmuuttamaan siitä, että lainaan hänen ajatuksiaan. Ei hän kurmuuta minua mistään muustakaan. Sillä minusta tuntuu, että tämä Nummi on perin lempeä mies.

S.

"Minä olin lapsena soutamassa hänelle pitkää siimaa"

Aamulla menin aamusaunaan. "Sinä oot uus täällä" mies sanoi ennen kuin ehdin miettiä, mistä saisin suihkusaippuaa. Saunaan mennessä piti tietysti peseytyä. Lisäksi suihkuhuoneen kyltissä luki että "Saunaan ilman uimahousuja. Uimaan ei ilman uimahousuja."

Otsan rypyillä mitattuna olin kyllä ehdottomasti porukan uusimmasta päästä. Aluksi olimme puheliaan miehen kanssa siellä kaksin, mutta sinne tuli muitakin. "Se on huomenta" sanoi yksikin, kun tuli lauteille. Hetken oli hiljaista. Pahoin kuivettunut mies puhui harvakseltaan sairauksistaan ja oli niistä silminnähden huolestunut. "Onk sulla inha...inhalaatioo" "Ai mitä?" "Inha... onk sulla inha... inhalaati... inhalaatioo?" "Joo" ja sitten seurasi monimutkainen lääkkeen nimi. Tuli kuin apteekin hyllyltä, siltä muuten harvasanaiselta ja hitaasti puhuvalta mieheltä. Se oli sille selvästi tärkeä asia. Voin kuvitella, miten hän on sitä nimeä toistellut ja tahtomattaankin painanut sen pähkinänkuoreensa niin, että vaikka yöllä herätettäisiin ja kysyttäisiin, että mitä on neljä kertaa neljä, niin osaisi sanoa sen lääkkeen nimen.

Sitten tuli neljäs mies. Hän odotti, että tunnelma tasaantui, että oli hyvä aika avata suu. Ja suoraan keskeltä sitten aloitti. "Gran Grundberg." (Nimi keksitty, selitän pian miksi) Tunsin nanosekunnissa itseni ulkopuoliseksi. Tuota Grundbergiä ei ollut tarkoitettu minulle tai sitten mies ei käynyt täysillä, tai sitten kävi ihan täpötäysillä. Taas kysyttiin, että ai mikä. Ja mies toisti nimen. Siinä oli geetä ja deetä sekä etu- että sukunimessä. Sitä oli vaikeaa lausua, mutta urhoollisesti hän siitä lausunnasta selvisi. "Oli suomalainen, sai jaetun kemian nobelin". Vai niin, sanoi yksi, joka ei selvästikään kehdannut väittää vastaan. Tiedontuojan mukaan ruotsalaiset varastivat hänet itselleen, oikeasti mies oli suomalainen.

Tässä vaiheessa lausuin jotain kohteliasta vai niin -hengessä. Hyvä kun sain vai niit sanottua, kun mies oli jo lausumassa viimeisten kirjaimieni päälle. "Minä olin lapsena soutamassa hänelle pitkää siimaa. Perniössä." Siinä sitten vielä totesimme, että se on sitten Grundberg, Virtanen ja Sillanpää. "Ja onhan se tää Ahtisaari, rauhannobeli" joku kanetoi.

No, en löytänyt kyseistä Grundbergia tai ketään hänen näköistäkään jaetulla ykkössijalla ollutta ruotsalaista täältä. Enkä muunmaalaista vastaavaa. Myöhemmin kävi ilmi, että mies harvasta puheestaan huolimatta piti tärkeämpänä omaa puhettaan kuin toisten kuuntelua. Toiset oppii puhumalla, toiset kuuntelemalla. Molemmat tavat on kyllä ihan ok. Makuasia, josta kiisteleminen ei ole palkitsevaa.

Uima-altaassa oli sama sympaattinen mies joka totesi minut uudeksi. Sitten oli joku nutturapäinen lady. Se varoi kastelemasta turbaaniaan. Siellä keskusteltiin Svenska teaterissa menevästä uusimmasta musiikkinäytelmästä, jossa on ihan hirveän hyvät laulajat ja hyvät näyttelijät. Tiedä vaikka olisivat samoja ihmisiä. Sitten siellä keskusteltiin siitä, missä kohtaa teatterin lavaa on parasta kuunnella ja katsella. Sivusta kuulemma ei oikein nää hyvin. Silloin ei tullut mieleen, mutta nyt tulee, että jospa tuota olisi ottanut kantaa keskusteluun diletanttimaisesti. En ottanut, uiskentelin vain. Se oli pieni soikea allas, ja turbaanipäinen nainen ui hitaasti edelläni, joten jouduin jatkuvasti ohittamaan hänet. Näin minun altaaseen piirtämä jälki oli hyvin ahdasta ympyrähköä, soikiota, mitä lie pylpyrää.

Sitten tuli varsinainen mielenpahoitus. Hän käveli mustassa uimapuvussaan tottuneen oloisesti altaaseen. Nuori nainen, ihan mukavalta tyypiltä näytti, tavallinen ihan. Vanhemmat vedessäolijat alkoivat häneltä kysellä jotain, kuulin sanat matteuspassio, logomo ja katkelman "sinun orkesterisi soittaa siellä". Olin kuin mua ei olisi ollutkaan ja uiskentelin ympyrääni. Pian lady poistui altaasta ja nuori nainen istui porereunustalle. Kun olin taas lempeän miehen kohdalla, hän sanoi kovalla äänellään sormella naista osoittaen: "Tää on meiän viulisti. Hänkin on Oulusta." Vai niin. Kun olin kiertänyt kolme varttia allasta, tulin taas poreitten kohdalle. Oletin, että nainen oli kuullut tämän miehen keskustelunavauksen, ja koin velvollisuudekseni kysyä, että onko nää Oulusta. Koska hänellä oli huono kuulo, hän koki velvollisuudekseen kysyä, että mitä. Että ookko nää Oulusta. Joo. Ookko nää viulisti. Joo. Missä nää soitat? Turun kaupunginorkesterissa. Millanen johtaja se Anna-Maria Helsing oikein on? Öö... Vai onko se vielä johtanu teiän orkesteria? No oon mää soittanu sen yhessä pikkuorkesterissa, ihan pirteä ja reipas se on.

Keskustelu jatkui kyllä tästä vielä hetken, mutta kyllä siinä katastrofin ainekset oli ilmassa. Olin juuri ajanut uima-altaalle tullessani mainostaulun ohitse, jossa kerrottiin, että tämä nuori kapellimestarikomeetta Anna-Maria Helsing johtaa keväällä Turussa paikallista orkesteria. Pidin itsestään selvänä, että orkesterin muusikko tietää, ketkä keväällä vierailevat häntä johtamassa. Kyllä pahoitin mieleni, kun kävi ilmi, että orkesterissa on viulisti, joka tutkii ohjelmistoa kaksi viikkoa etukäteen. Ei vaivautunut vielä helmikuun alussa katselemaan, mitä kevätkaudella tapahtuu. Kyllä oli muuten mukava nainen, mutta en ymmärrä, miten tuollaisia leipämuusikkoja voi olla. Toisaalta, en minä tiedä, missä ammatissa hän sen intohimoisempi olisi, että kai sitä ihminen saa viuluakin soittaa, ja vaikka orkesterissa, jos kokee sillä pärjäävänsä. Mikä minä olen semmoista kieltelemään. Tai ehkä hän oli aivan musiikinrakastaja sataprosenttisesti, mutta eleskelee vain tätä hetkeä, porisutteli siinä altaan reunalla silmät sirrissä ja pahoitteli, ettei näe mitään kun rillit jäi pukuhuoneeseen. Meinasin sanoa, että no sittenhän ei tartte ihmetellä kun et moikkaa mua kadulla jos tavataan, mutta onneksi pidin suuni kiinni tällä kertaa.

Altaasta sen verran, se kuuluu hulppeaan taloyhtiöön, jossa asuu varakkaita eläkeläisiä aika paljon. Saunassa kuulin, että jos talosta tulee huoneistoja myyntiin, niin niistä tiedotetaan rakennuksessa toimistoa pitävälle kiinteistövälittäjälle, joka ottaa jonosta ensimmäisen, ja myy asunnon hänelle saman tien. Nuorisoakin siellä on ollut asumassa jonkin verran, kuten työkaverini Lola ja sitten on tää Koivun vanhempi veli, josta tiedetään kertoa että hän on maailman nuuin (elikkä eniten nuuka) mies.

S.

Ps. Välillä pitää olla raskaita ja merkityksettömiä tarinoita jotta jaksaa kirjoittaa sitten sellaisia ihan lyhyitäkin, joissa on asiaa.

K.

Kaks matalaa ja yks tosi korkea

Otsikossa on kyse naurusta. Matalia saattoi olla useampi, mutta nauru päättyi aina lyhyeen ja ihan mielettömän korkeaan ääneen. Olen varma. Kuulin sen neljä kertaa lähietäisyydeltä.

Naisen naama oli kyllä valmiiksi sen näköinen, että se nauraa hetkenä minä hyvänsä. Jotkut vain ovat valmiiksi iloisia, ennen kuin ovat saaneet ensimmäistäkään lanttia kouraansa. Kassaneidit nimittäin. Rintapielessä taisi lukea Marjo, jos nyt muistelukseni osuu oikeaan. Ehkäpä sen valmishymyn vuoksi päädyinkin kommentoimaan ostosteni hintaa hänelle: "Vai niin!" Ilmaus ei ollut kovin luova, mutta se käynnisti lyhyen ja mielenkiintoisen keskustelun. Osa keskustelun mielenkiinnosta oli tietysti erottamattomasti kiinni naisen lyhyessä, huipulle kerta toisensa jälkeen kiipeävässä naurussa. En muista nyt, nauroiko hän vielä tuon ensimmäisen vainiinin jälkeen. "Ai mitä?" "Että vai niin." "Jaa. Ei meinaa kuulla kun on niin huono kuulo." Ja nyt jo vähän naurettiin. Nainen selvensi vielä lyhyesti, että on tullut kuunneltua musiikkia liian kovalla. (Nauru.) Kysyin heti, että kuunteleeko hän kaunista musiikkia. "Lähinnä iskelmiä ja rokkia." "*naurua*" "Eli et kuuntele kaunista musiikkia".

Tähän hän ei sanonut mitään. Hymy hänen kasvoiltaan ei kylläkään laantunut, mutta hän siirtyi tässä vaiheessa palvelemaan minun takaani tullutta asiakasta. Kun muutama kukkakaali oli heivattu lukulaitteen ohi ja minä pakkasin karjalanpiirakoitani linjaston päässä, nainen vielä kääntyi minuun päin ja sanoi: "Se on vähän miten ottaa!" Ja nauroi. Kaks matalaa ja yks tosi korkea.

S.